32. NIMILUETTELO.

 Kesäkuun päättyessä loppui myöskin sekä lukukausi että neiti Stacyn toiminta Avonlean koulussa. Anna ja Diana kulkivat kotiin hyvin surullisin mielin. Punaiset silmät ja märät nenäliinat olivat todisteina siitä, kuinka liikuttava oli ollut neiti Stacyn hyvästijättö. Kuusikkomäen alapuolella kääntyi Diana ympäri, katsoi koulutaloon, ja huokasi syvään.

 

— Minusta tuntuu kuin kaikki olisi lopussa, eikö sinustakin? sanoi hän synkästi.

 

— Sinulla ei ole puoleksikaan niin suurta surun syytä kuin minulla, sanoi Anna hakien turhaan kuivaa kohtaa nenäliinastaan. — Sinähän saat sentään tulla takaisin ensi vuonna, mutta minä olen varmaan jättänyt kelpo vanhan koulumme ainaiseksi — jos läpäisen tutkinnossa, tietenkin…

 

— Se ei ole hituistakaan samaa. Neiti Stacy ei tule olemaan siellä, ettekä luultavasti sinä eikä Ruby. Saan istua aivan yksinäni, sillä en voisi istua kenenkään toisen vieressä sinun jälkeesi. Ah, kuinka hauskaa meillä sentään on ollut, Anna! On kauheata ajatella, että ne ajat ovat menneet.

 

Kaksi suurta kyyneltä vieri Dianan nenää pitkin.

 

— Jos sinä tahtoisit lakata itkemästä, niin minäkin voisin, sanoi Anna rukoilevasti. Joka kerta kun työnnän nenäliinan taskuuni, näen kuinka sinun silmäsi ovat tulvillaan kyyneliä, ja silloin alan minä uudelleen myöskin. Saat nähdä, että tulen takaisin…

 

— Oh, sinähän onnistuit niin erinomaisesti tuossa viimeisessä kokeessa neiti Stacylle.

 

— Niin kyllä, mutta silloin ei minulla ollut lainkaan tenttikuumetta… Kun ajattelen oikeata, kylmenen aina sormenpäihin saakka. Ja lisäksi olen minä numero kolmetoista, ja Josie Pye sanoo sen merkitsevän onnettomuutta. En ole taikauskoinen, ja tiedän, ettei se voi vaikuttaa mitään. Mutta toivoisin kuitenkin, etten olisi numero kolmetoista.

 

— Nyt sinun kai on pakko valvoa ja lukea iltasin? sanoi Diana.

 

— Ei, neiti Stacy on ottanut meiltä lupauksen, ettemme tee niin. Hän sanoo, että se vain väsyttäisi meitä ja hämmentäisi ajatuksiamme — meidän on parempi mennä ulos raittiiseen ilmaan eikä ollenkaan ajateltava tutkintoa ja mentävä iltaisin varhain levolle. Se on helposti sanottu, se!… Hyviä neuvoja on aina vaikea noudattaa, sen olen usein huomannut… Prissy Andrews on kertonut minulle, että hän istui ylhäällä puoliyöhön joka ilta sillä viikolla, kun hänellä oli tutkinto, ja lukea pänttäsi niin, että kaikki pyöri ympäri hänen päässään, ja minä olin aikonut istua ylhäällä vähintäin yhtä kauan kuin hän. Josephine tätisi teki hyvin kiltisti tarjotessaan minulle asuntoa luonaan kaupungissa oloaikanani.

 

— Kirjoitathan minulle siellä ollessasi?

 

— Kirjoitan tiistai-iltana ja kerron sinulle, minkälainen ensimäinen päivä on ollut, lupasi Anna.

 

— Minä ihan asun postikonttorissa keskiviikkopäivän, vain odottaakseni kirjettäsi, vakuutti Diana.

 

Anna matkusti kaupunkiin seuraavana maanantaina, ja keskiviikkona

Diana voi noutaa luvatun kirjeen. Se kuului seuraavasti:

"Rakkahin Diana! Nyt on tiistai-ilta, ja minä istun Josephine tädin kirjastohuoneessa ja kirjoitan tätä. Voit uskoa, että minusta tuntui yksinäiseltä eilen illalla, kun laskeuduin levolle ja toivoin, että sinä olisit ollut luonani. En lukenut, sillä olinhan luvannut neiti Stacylle olla sitä tekemättä, mutta oli yhtä vaikeata olla avaamatta maantietoani kuin ennen maailmassa oli olla lukematta satua ennenkuin läksyt oli päässä.

 

Kun tulimme seminaarille, niin oli siellä parikymmentä muuta pyrkijää saaren kaikilta seuduilta. Ensimäinen, jonka näimme, oli Moody Spurgeon, joka istui rappusilla ja lateli itsekseen pitkää sapuskaa. Jane kysyi häneltä, mitä maailmassa hänellä oli tekeillä, ja hän sanoi, että hän luki kertomataulua alusta loppuun aina uudelleen ja uudelleen rauhoittaakseen hermojaan ja meidän ei pitäisi millään ehdolla keskeyttää häntä, sillä silloin hän alkaisi pelätä ja unohtaisi kaiken, mitä hän osasi… Mutta kertomataulu piti kaiken hänen päässään!

 

Kun olimme saaneet paikkamme eri huoneissa, täytyi neiti Stacyn lähteä luotamme ja jättää meidät kohtalomme huomaan. Jane ja minä istuimme yhdessä, ja Jane oli niin tyyni, että oikein kadehdin häntä. Hän ei totta tosiaan tarvinnut kertomataulua pitääkseen ajatuksiaan koossa! Tuumailin mielessäni, mahdoinko olla sen näköinen, miltä minusta tuntui, ja voisivatko toiset kuulla sydämeni sykinnän huoneen toiselle puolelle saakka.

 

Sitten tuli eräs herra sisään ja jakoi aiheet englanninkielistä ainetta varten. Käteni tulivat jääkylmiksi, ja silmissäni pyöri sananmukaisesti, ottaessani esille saamani paperin.

 

Muutaman kauhean sekunnin ajan tuntui minusta aivan samanlaiselta kuin neljä vuotta sitten, kun kysyin Marillalta, saisinko jäädä Vihervaaralle — mutta sitten minulle selkeni, ja sydämeni alkoi jälleen sykkiä — olen kai unohtanut sanoa, että se oli aivan pysähtynyt… Sillä ymmärsin, että siitä aineesta voisin jotain saada kokoon.

 

Kello kaksitoista saimme mennä kotiin syömään päivällistä, ja sitten menimme takaisin historian kuulusteluun. Historiassa he pitivät meitä sangen lujalla, ja minä hämmennyin, niin että sekotin koko joukon vuosilukuja. Luulen sentään, että ylimalkaan suoriuduin hyvin. Mutta oi, Diana, huomenna on geometria, ja voit uskoa, että minun täytyy hillitä itseäni ollakseni avaamatta geometriaani! Jos luulisin kertomataulun voivan minua auttaa, lopottaisin sitä koko yön aamuun saakka.

 

Pistäysin illalla tuokioksi toisia tyttöjä katsomassa. Matkalla tapasin Moody Spurgeonin, joka maleksi ympäri aivan epätoivoissaan. Hän sanoi tietävänsä, että häntä ei hyväksyttäisi historiassa, ja että hän oli syntynyt tuottamaan pettymyksiä vanhempiensa toiveille, ja että hän matkustaisi kotiin aamujunalla, ja että oli varmaan paljon helpompaa tulla suutariksi kuin papiksi. Koetin rohkaista häntä ja sanoin, että neiti Stacyn tähden hänen ei sentään pitäisi keskeyttää tutkintojaan ennen aikojaan. Joskus olen toivonut, että olisin syntynyt pojaksi, mutta nähdessäni Moody Spurgeonin olen aina iloinen siitä että olen tyttö enkä ole hänen sisarensa.

 

Ruby istui ja itki pakahtuakseen, kun tulin heidän asuntoonsa; hän oli juuri keksinyt hirveän virheen, minkä hän oli tehnyt aineeseensa. Kun hän oli hieman rauhoittunut, menimme me kaupungille ja söimme jäätelöä. Kuinka toivoimmekaan, että sinä olisit ollut mukanamme!

 

Oi, Diana, kunpa vain geometria olisi ohi! Rouva Lynde sanoisi, että aurinko nousee ja laskee aivan tavalliseen tapaansa, läpäisisin tai en. Mutta minun mielestäni olisi sentään ollut mielenkiintoista saada jonkinlainen taivaan merkki — joku enne, näetkös! — jos minut reputetaan.

 

Sinua hellästi rakastava Annasi."

 

Geometria ja kaikki muut aineet sivuutettiin kukin vuorollaan, ja Anna tuli kotiin perjantai-iltana, sangen väsyneenä, mutta koko olemus uhkuen jonkinlaista turvallista tyytyväisyyttä. Diana oli Vihervaaralla hänen saapuessaan ja he kohtasivat toisensa ikäänkuin olisivat olleet erossa vuosikausia.

 

— Sinä pikku kultaseni, olemmeko todella saaneet sinut takaisin jälleen! No, kuinka luulet onnistuneesi?

 

— Oikein hyvin, luulisin, kaikessa muussa paitsi geometriassa. Saan vatsan väänteitä, kun vain ajattelenkin sitä… Kuinka suloista on olla jälleen kotona! Vihervaara on hauskin, kaunein paikka maailmassa.

 

— Kuinka toisille kävi?

 

— Tytöt sanovat, että he tietävät saaneensa reput, mutta minun mielestäni he suoriutuivat oikein hyvin. Josie sanoo, että geometria oli niin helppoa, että kymmenvuotias lapsikin olisi siitä selviytynyt. Moody Spurgeon voivottelee kuten ennenkin, ja Charlie sanoo, että hän käänsi aivan ylösalaisin erään algebrallisen kaavan… Mutta me emme tiedä kerrassaan mitään, emmekä saa liioin tietää mitään ennenkuin kahden viikon kuluttua. Ajatteles, että täytyy elää kaksi viikkoa sellaisessa jännityksessä! Toivoisin voivani paneutua nukkumaan ja olemaan heräämättä ennenkuin Marilla seisoisi päänaluseni vieressä luettelo kädessä.

 

Diana tiesi, että olisi turha vaiva kysyä, kuinka Gilbert Blythe oli suoriutunut, niin että hän sanoi ainoastaan:

 

— Älä ole huolissasi! Kyllä sinulle hyvin käy.

 

— Niin, mutta tahdon myöskin tulla etupäähän luettelossa — muuten se on samantekevää, sanoi Anna hieman kiihtyneellä äänellä.

 

Tällä hän tarkoitti — ja sen Diana tiesi — että menestys olisi sangen epätäydellinen, ellei hän pääsisi Gilbert Blythen edelle.

 

Sillä tätä päämäärää silmälläpitäen oli Anna koonnut kaikki älylliset voimansa sisäänpääsytutkinnoissa. He olivat tulleet vastakkain ja tavanneet toisensa varmaankin kymmenkunnan kertaa olematta tuntevinaan toisiaan, ja joka kerta oli Anna oikaissut niskaansa hieman enemmän, harmitellut ettei hän ollut ottanut vastaan hänen ojentamaansa sovinnon kättä — ja päättänyt entistään lujemmin lopullisessa ratkaisussa päästä Gilbertin edelle. Hän tiesi, että Avonlean nuoret odottivat äärimmilleen jännitettyinä kilpailun tulosta; kaksi poikaa oli lyönyt keskenään vetoa, ja aina rakastettava Josie Pye oli sanonut, ettei voinut olla epäilystäkään siitä, että Gilbert tulisi olemaan numero yksi. Hän tunsi, että hänen nöyryytyksensä tulisi olemaan sietämätön, jos hän epäonnistuisi —

 

Mutta hänen onnistumishaluunsa oli toinenkin, jalompi vaikutin. Hän tahtoi "päästä etupäähän" Matthew'n ja Marillan vuoksi — varsinkin Matthew'n. Tämä oli uskonut hänelle olevansa sisimmässään vakuutettu siitä, että Anna "löisi laudalta koko saaren". Anna tiesi, että olisi kerrassaan mieletöntä tähdätä siihen, mutta hän toivoi, että hän ainakin olisi kymmenen ensimäisen joukossa, niin että hän saisi nähdä Matthew'n ystävällisten ruskeitten silmien loistavan häntä vastaan iloisesta ylpeydestä. Sitä hän pitäisi suloisena palkintona kaikista vaivoistaan jankuttaessaan epäsäännöllisiä ranskalaisia verbejä ja ekvatsioneja, joissa on sekä kaksi että kolme "tuntematonta".

 

Kun nuo neljätoista päivää lähestyivät loppuaan, alkoi Anna kuljeksia ja harhailla postikonttorin läheisyydessä, ja häneen liittyi yhtä levoton ja huolestunut joukko, jonka muodostivat Jane, Ruby ja Josie. He avasivat joka aamu Charlottetownin sanomalehden vapisevin käsin. Myöskin Charlie ja Gilbert ilmestyivät välistä samalle asialle, mutta Moody Spurgeon raukka pysyttelihe poissa.

 

— En tohdi itse avata sanomalehteä, uskoi hän Annalle. — Joku muu saa kertoa minulle, että olen saanut loistavat reput.

 

Kun kolme viikkoa oli kulunut, ilman että tutkinnon tuloksia olisi ilmaantunut, alkoi Anna kadottaa ruokahalunsa ja välitti vähät siitä, miten Avonleassa oltiin ja elettiin. Rouva Lynde "vain kysyi", mitä muuta voitiin odottaakaan vanhoilliselta sivistysministeriltä, ja Matthew, joka pani merkille Annan kalpeuden ja välinpitämättömyyden ja haluttomat askeleet, jotka hänet joka päivä toivat kotiin postikonttorista, alkoi vakavasti tuumailla, eikö hänen ensi vaaleissa pitäisi äänestää vapaamielisiä…

 

Mutta eräänä iltana suuri uutinen kuitenkin tuli. Anna istui avoimen ikkunansa ääressä, sillä hetkellä kokonaan ajattelematta tutkintoja ja muita maallisia rasituksia, nauttien vain vienosta kesähämärästä, joka tuntui olevan täynnä kukkasarkojen tuoksuja ja poppelien kuiskivaa suhinaa. Itäisellä taivaalla mäntyjen yläpuolella oli vielä kaikki kajastus auringonlaskun heleistä värivivahduksista, ja Anna tuumaili uneksien, tokko värien hengetär mahtoi verhoutua sellaisiin vaaleanpunaisiin laskoksiin. Silloin hän näki Dianan tulevan lentäen Mäntymäkeä alas, portaan yli ja ylös rinnettä sanomalehti liehuen kädessä.

 

Anna syöksyi ylös — hän ymmärsi heti, mitä lehti sisälsi. Niiden luettelo, jotka olivat hyväksytyt sisäänpääsytutkinnossa, oli julkaistu. Hänen silmissään musteni, ja hänen sydämensä takoi niin, että teki kipeätä. Hän ei voinut ottaa askeltakaan. Hänestä tuntui kuin olisi kestänyt tunnin, ennenkuin Diana ryntäsi rappuja ylös ja eteisen läpi ja tulla tupsahti huoneeseen kuin ammuttu kanuunankuula — koputtamatta edes ovelle, niin innokas hän oli.

 

— Anna, sinä olet läpi! huusi hän. — Läpäissyt ensimäisenä! Sinulla ja Gilbertillä on sama pistemäärä, mutta sinun nimesi on ensimäisenä. Oi, kuinka ylpeä olen sinusta!

 

Diana paiskasi sanomalehden pöydälle ja heittäytyi itse Annan vuoteelle, hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan enää sanaakaan. Anna sytytti lampun — hän kaatoi kumoon tulitikkupitimen ja käytti varmaankin puoli tusinaa tulitikkuja, ennenkuin hänen vapisevat kätensä kykenivät saamaan tulta lampun sydämeen. Sitten hän otti lehden käteensä. Niin, hän oli läpäissyt — siinä hänen nimensä oli ylimpänä sarakkeessa, joka sisälsi kaksisataa muuta nimeä. Tämä silmänräpäys oli elämisen arvoinen!

 

— Niin, nyt voit olla iloinen, Anna, läähätti Diana, joka viimeinkin oli tointunut sen verran, että voi nousta istumaan ja puhua, kun taas Anna, aivan suunniltaan ja silmät säteillen kuin tähdet, ei vielä ollut sanonut sanaakaan. — Isä toi lehden tullessaan Bright River'ista ei täyttä kymmentä minuttia sitten; sinne se oli tullut iltajunalla, mutta postissa se ei tule tänne ennenkuin huomen aamulla, ja heti kun näin nimiluettelon, sieppasin sanomalehden ja ryntäsin tänne. Olette läpi kaikki tyyni, Moody Spurgeon myös, vaikka hän on saanut ehdot historiassa. Josie on päässyt nipin napin, mutta hän kulkee kyllä yhtä hyvin nenä korkealla sen vuoksi. Oi, kuinka neiti Stacy ihastuu! Anna, miltä tuntuu nähdä nimensä noin painettuna kaikkein ylimmäksi pitkästä luettelosta? Jos se olisin minä, tulisin hulluksi ilosta — mutta sinä, sinähän olet tyyni kuin viilipytty.

 

— Voit uskoa, että sisässäni kuohuu, sanoi Anna.

 

— Tahtoisin sanoa satoja asioita, mutta en löydä sanoja… En ole koskaan edes uneksinutkaan tällaista — niin, kyllä sentään, yhden ainoan kerran! Yhden ainoan kerran annoin mieleeni livahtaa ajatuksen: "jos sentään pääsisit ensimäisenä!"

 

— mutta karkoitin sen heti jälleen, sillä olisihan ollut kovin julkeata ajatella, että voisi tulla ensimäiseksi saaren kaikista pyrkijöistä. Diana, tule mukaan, niin juoksemme apilaniitylle ja kerromme sen Matthew'lle. Sitten menemme yhdessä ulos ja kerromme iloisen uutisen toisille.

 

He kiiruhtivat niitylle ladon taakse, jossa Matthew käänteli heiniä, ja sattumalta rouva Lynde oli juuri juttelemassa Marillan kanssa aidan yli.

 

— Matthew pienoiseni! huusi Anna. — Olen läpäissyt, ja olen aivan ensimäisenä luettelossa. En ole ylpeä, mutta olen kiitollinen!

 

— Niin, enkös ole aina sanonut sitä, sanoi Matthew ja tarkasteli hyvillä mielin luetteloa. — Tiesin kyllä, että sinä voittaisit heidät kaikki tyyni!

 

— Sinähän olet oikein kunnostautunut, se täytyy minun tunnustaa,

Anna, sanoi Marilla koettaen salata suurta ylpeyttään Annan puolesta

Rakel rouvan arvostelevien katseitten edessä. Mutta tuo kunnon sielu

sanoi aivan sydämellisesti:

— Käsitän kyllä, että hän on suoriutunut hyvin, ja minä annan ensimäisenä hänelle siitä tunnustuksen. Ystäväsi ovat kaikki ylpeitä sinusta, Anna!

 

Anna lopetti tämän ihanan illan viettämällä pienen vakavasisältöisen jutteluhetken rouva Allanin luona pappilassa. Tultuaan omaan huoneeseensa hän laskeutui polvilleen avoimen ikkunan ääreen, josta hopeankirkas kuutamo virtasi sisään, ja kuiskasi kiitollisuutta ja kaihoa uhkuvan rukouksen, joka lähti suoraan hänen sydämensä pohjasta. Se henki kiitollisuutta menneestä ajasta ja nöyrää toivehikkuutta tulevaisuuteen nähden, ja kun hän oli vaipunut uneen valkealla päänalusellaan, olivat hänen unensa niin valoisia ja herkkiä ja kauniita, kuin konsanaan kuusitoistavuotias neito voi toivoa.