20. MIELIKUVITUKSEN HARHAPOLKUJA.

 Kevät oli vielä kerran palannut Vihervaaralle — kaunis, vaikka oikullinen ja epäröivä kanadalainen kevät. Se viipyi koko huhtikuun ja toukokuun ja tarjosi sarjan suloisia, lauhkeita päiviä, ruusunhohteisia auringonlaskuja, jälleenheräämisen ihmeitä ja versovaa kasvullisuutta. Vaahterat Rakastavaisten polun varrella olivat täynnä punaisenruskeita nuppuja, ja pienet poimuiset sanajalat putkahtelivat esiin Metsänymfin lähteen ympärillä.

 

Ylhäällä metsikössä herra Sloanen talon takana puhkesivat kielot kukkaan, keinutellen hennoissa varsissaan pikku kellosia ja levittäen mitä ihaninta tuoksua. Kaikki koulun pojat ja tytöt olivat olleet ulkona niitä poimimassa eräänä aurinkoisena iltapäivänä, ja nyt he kulkivat kotiin kuulaassa iltahämyssä, jossa kaikki äänet kuuluvat niin selvästi, kädet ja korit täynnä kukkavihkoja.

 

Käy sääliksi ihmiset, jotka elävät sellaisessa maassa, jossa ei ole kieloja, sanoi Anna. — Diana sanoo, että heillä on ehkä jotain vielä parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? Ja sitten Diana sanoo, että elleivät he tunne niitä, niin eivät he voi kaivatakaan niitä. Mutta se on minun mielestäni kaikkein surullisinta. Ajatteles Marilla — olla tietämättä, minkälaisia kielot ovat, ja kaipaamatta niitä!…

 

Meillä oli tänään hurjan hauskaa, Marilla! Söimme voileipiämme sammalenpeittämässä laaksossa erään vanhan kaivon luona — sellainen romanttinen paikka! Charlie Sloane sanoi, että Arty Gillis ei uskaltaisi hypätä sen yli, ja silloin Artyn tietysti oli pakko hypätä, vaikka hän kasteli toisen housunlahkeensa. Herra Phillips antoi kaikki löytämänsä kielot Prissy Andrewsille, ja minä kuulin hänen sanovan: "suloista suloiselle." Sen hän on lainannut eräästä kirjasta, sen tiedän, mutta tarvitaan kuitenkin jonkun verran mielikuvitusta käyttääkseen sitä oikeassa paikassa… Oli myöskin eräs, joka tuli tarjoamaan minulle kieloja, mutta minä sanoin: ei, kiitoksia… En voi sanoa teille tuon henkilön nimeä, sillä olen luvannut pyhästi, ettei se koskaan tule huulilleni.

 

Teimme kieloista seppeleitä ja kiedoimme ne hattujemme ympäri, ja kun tuli kotiin lähdön aika, niin kuljimme parittain pitkin tietä käsissämme suuret kukkavihkomme, ja laulelimme. Oi, miten hauskaa meillä oli, Marilla! Koko herra Sloanen talon väki tuli ulos meitä katsomaan, ja kaikki, jotka kohtasimme maantiellä, pysähtyivät ja katsoivat jälkeemme. Me herätimme oikein huomiota…

 

— Ei tarvita paljoakaan saadakseen houkat töllistelemään, arveli

Marilla.

Kielojen jälkeen tuli orvokkien vuoro, ja koko Orvokkien laakso hohti niitä. Anna kulki sen kautta kouluun varovaisin askelin ja hellivin katsein, aivan kuin hän olisi polkenut pyhää maata.

 

— On ihmeellistä, uskoi hän Dianalle, kun kuljen Orvokkien laakson läpi, en välitä, vaikka Gil— vaikka joku muu pääsisi luokalla edelleni. Mutta koulussa istuessani, silloin on aivan toista, ja minä välitän siitä paljon. Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välistä ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon sotkua… Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa… Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa.

 

Eräänä kesäkuuniltana, kun hedelmäpuutarhat jälleen olivat pukeutuneet heleimpään kukkaisasuunsa, kun sammakkojen kuoro helkytteli säveliään pienten hopeakellojen tavoin lammikossa Tumman, päilyvän aallokon yläpuolella ja ilma oli täynnä apilaniittyjen ja pihkalta tuoksuvien hongikkojen lemua, istui Anna päätyikkunassaan. Hän oli ahertanut läksyjensä ääressä, mutta oli tullut niin hämärä, ettei hän enää nähnyt lukea, ja hän oli vaipunut uneksimaan silmät. auki. Hän katseli ulos Lumikuningattaren oksien lomitse, jotka vielä välkkyivät hohtavan valkeina kukkaterttuineen.

 

Pääasiallisesti oli pieni vinttikamari pysynyt muuttumattomana. Seinät olivat yhtä kylmän valkoiset, neulatyyny yhtä kova, keltaiset tuolit yhtä jäykät ja pyntätyt kuin ennenkin. Ja kuitenkin oli itse huoneen luonne muuttunut. Se oli täynnä elävää ja voimakkaasti sykkäilevää personallisuutta, joka tuntui läpitunkevan kaiken ja olevan aivan riippumaton koulutytön lukukirjoista ja puvuista ja nauhoista — vieläpä rikkinäisestä sinisestä tuopistakin, joka oli pöydällä täynnä omenankukkia. Oli kuin sen vilkkaan asukkaan kaikki unelmat, olipa hän sitten hereillä tai valveilla, olisivat ottaneet näkyväisen, vaikkakaan ei aineellista muotoa ja verhonneet alastoman huoneen mitä hellimmillä sateenkaarenhohde- ja kuutamonvälkekudoksilla.

 

Vihdoin Marilla tuli rivakasti sisään mukanaan muutamia Annan vastasilitettyjä kouluesiliinoja. Hän ripusti ne tuolille ja istuutui huoahtaen. Hänellä oli ollut sinä päivänä vaikea päänsärkynsä, ja vaikka se nyt oli jokseenkin ohi, tunsi hän olevansa "kerrassaan kuitti", kuten hän sanoi. Anna katsoi häneen kirkas katse täynnä osanottoa.

 

— Toivoisin todellakin, että minulla olisi päänsärky teidän sijastanne, Marilla. Olisin ilolla sietänyt sen teidän tähtenne.

 

— Kiitos vaan, mutta sinä olet tehnyt sen, mikä sinulle kuuluu tekemällä työt ja antamalla minun levätä, sanoi Marilla. — Sinä näytät oikein käyneen sukkasillasi ja tehneen vähemmän erehdyksiä kuin tavallisesti. Tietysti — sinun ei olisi tarvinnut tärkätä Matthew'n nenäliinoja.

 

Ja useimmat ihmiset, jotka panevat paistoksen uuniin lämmittääkseen sen päivälliseksi, ottavat sen kyllä ulos ja syövät sen, kun se on lämminnyt, sen sijaan että antavat sen jäädä sinne ja palaa mustalle karrelle. Mutta sinulla nyt on kerta kaikkiaan omat tapasi.

 

Marillan vaikea päänsärky saattoi hänet aina hieman "pippuriselle" tuulelle.

 

— Oh, se oli kovin ikävää, sanoi Anna katuvaisesti.

 

— En lainkaan ajatellut tuota paistosta siitä silmänräpäyksestä asti kuin pistin sen uuniin tähän hetkeen asti — vaikkakin minusta tuntui, että päivällispöydästä puuttui jotain…

 

Kun Marilla jätti taloushommat minun haltuuni aamulla, niin päätin oikein vakavasti pitää ajatukseni koossa ja olla "kuvittelematta" mitään… Ja kaikki kävi hyvin, kunnes panin paistoksen uuniin; silloin tulin ajatelleeksi piparkakkutaloa ja noita-akkaa ja lapsia, jotka työnsivät hänet syvälle uuniin… Silloin unohdin paistoksen.

 

En tiedä tärkänneeni Matthew'n nenäliinoja! Koko ajan silittäessäni koetin keksiä nimeä uudelle saarelle, jonka Diana ja minä löysimme kauempaa puron yläjuoksun varrelta. Se on mitä hurmaavin paikka, Marilla. Siinä kasvaa kaksi vaahteraa, ja puro juoksee sen ympäri. Olemme vähän ajatelleet Victoria-saarta, vaikka se ei ole vielä päätetty… Mutta paistoksen ja nenäliinojen laita oli ikävästi. Olisin tahtonut olla oikein erikoisen kiltti ja kelvollinen tänään, koska nyt on eräs vuosipäivä. Muistaako Marilla, mitä tapahtui tänä päivänä täsmälleen vuosi takaperin?

 

— En, en mitään erityistä.

 

— Oi, Marilla, juuri tänä päivänä tulin tänne Vihervaaralle. Sitä en koskaan unohda! Se oli käännekohta elämässäni… Mutta teidän mielestänne se ei luonnollisestikaan ollut mitään niin merkillistä. Nyt olen ollut täällä kokonaisen vuoden, ja olen ollut niin onnellinen!… onhan selvää, että minulla on ollut huoleni, mutta ne voi koettaa unohtaa… Kadutteko te, että annoitte minun jäädä, Marilla?

 

— Johan nyt, katunut en ole, sanoi Marilla, joka joskus ihmetteli, kuinka hän oli voinut elää ennen Annan tuloa Vihervaaralle. — Sitä en ole tehnyt… Jos olet lopettanut läksysi, Anna, niin soisin mielelläni, että sinä käväisisit rouva Barryn luona ja pyytäisit häneltä lainaksi Dianan esiliinankaavoja.

 

— Ah — on — on niin pimeä… sanoi Anna.

 

— Pimeä? Vastahan hämärtää. Ja muuten — etkö ole usein juossut sinne pimeän tultuakin?

 

— Menen varhain huomenaamulla, sanoi Anna innokkaasti. — Nousen ylös auringon noustessa ja livistän sinne heti, Marilla.

 

— Mitä uusia metkuja nämä ovat, Anna? Tahdon saada kaavat leikatakseni uuden esiliinasi nyt tänä iltana. Mene heti paikalla ja liiku liukkaasti.

 

— Silloin on minun mentävä suurta valtatietä… sanoi Anna ja otti vastahakoisesti hattunsa.

 

— Suurta valtatietä — ja tuhlaisit kokonaisia puoli tuntia! Juokse nyt, muuten totta tosiaan saat nähdä toista!

 

— En voi mennä kummitusmetsän läpi, Marilla! huusi Anna aivan epätoivon vallassa.

 

Marilla tuijotti.

 

— Kummitusmetsän? Hourailetko sinä? Missä ihmeessä on kummitusmetsä?

 

— Puron takana oleva kuusikko, sanoi Anna kuiskaten kauhistuneena.

 

— Loruja! Täällä ei ole missään mitään kummitusmetsää! Kuka on pannut sellaisia typeryyksiä päähänne?

 

— Ei kukaan, vastasi Anna. — Diana ja minä olemme päätelleet, että metsässä kummittelee. Kaikki paikat näillä seuduin ovat niin — niin — tavallisin. Me keksimme tämän saadaksemme hauskaa. Aloimme tämän kuvittelun huhtikuussa. Kummitusmetsässä on jotain niin romanttista, Marilla. Valitsimme kuusikon, koska sen sisällä on niin pimeätä. Oh, olemme kuvitelleet sellaisia kammottavia asioita, että hiukset voivat nousta pystyyn pääparassa… Siellä kulkee eräs valkopukuinen nainen edestakaisin puron rannalla juuri tähän aikaan ja vääntelee käsiään ja kirkaisee kimakalla äänellä… Hän näyttäytyy, kun perheessä on odotettavissa joku kuolemantapaus. Ja erään pienen murhatun lapsen haamu harhailee viidakossa Satakielenpesän vaiheilla — se hiipii taaksesi ja laskee kylmät sormensa käteesi — näin! Oi, Marilla, minua värisyttää, kun vain ajattelenkin sitä… Ja päätön mies horjuu edestakaisin polkua pitkin, ja valkeat luurangot kahistelevat oksien lomissa… Oi, Marilla, en mistään hinnasta maailmassa haluaisi mennä kummitusmetsän läpi pimeän tultua. Olen varma siitä että valkoiset olennot kurkottautuisivat puitten takaa ja ottaisivat minut…

 

— En koskaan ole kuullut mokomaa, huudahti Marilla, joka oli kuunnellut hämmästyksestä mykkänä. — Anna Shirley, eihän toki liene tarkoituksesi sanoa minulle, että uskot kaikkiin noihin typeryyksiin, jotka itse olet sepittänyt.

 

— En aivan… änkytti Anna. — En usko ainakaan päiväsaikaan. Mutta pimeän tultua, Marilla, silloin on toista. Juuri silloin kummitukset ovat liikkeellä — mieluimmin torstai-iltoina…

 

— Ei ole olemassa kummituksia, Anna.

 

— On toki, varmasti on, Marilla, huusi Anna innokkaasti. — Tiedän monta, oikein luotettavaa ihmistä, jotka ovat sellaisia nähneet. Charlie Sloane sanoo, että hänen isoäitinsä näki hänen isoisänsä ajavan lehmiä kotiin eräänä iltana, kun hän oli ollut haudattuna jo enemmän kuin vuoden. Ja Charlie Sloanen isoäiti, hän nyt ei tosiaankaan pane omiansa… Hän on uskonnollinen. Ja rouva Thomasin isää seurasi eräänä iltana koira, jolla oli hehkuvat silmät ja riippuva kieli, ja hän ymmärsi sen olleen veljensä hengen, joka tahtoi sanoa, että hän kuolisi yhdeksän päivän kuluttua. Hän ei kuollut, mutta hän kuoli kahden vuoden kuluttua, niin että sehän kävi kyllä yhteen, joka tapauksessa… Ja Ruby Gillis on kertonut —

 

— En halua kuulla sanaakaan enempää, keskeytti Marilla terävästi. — Olen kauan ollut sitä mieltä, että sinä annat mielikuvituksillesi liian valtoimet ohjat, ja jos se nyt sepustelee tuollaisia sairaalloisia asioita, niin en voi enää kauempaa sitä suosia. Mene nyt tuossa paikassa Barrylle, kuten sanoin, ja rangaistukseksi sinun on mentävä juuri kuusikon läpi. Äläkä huoli tulla sitten minun luokseni puhumaan sanaakaan kummitusmetsästä.

 

Ei auttanut, vaikka Anna kuinka itki ja pyysi — ja itki ja pyysi hän täydellä todella, sillä hänen kauhunsa oli todellista. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen ja kuusikko herätti hänessä pimeän tultua mitä suurinta kammoa. Mutta Marilla oli taipumaton. Hän saattoi vapisevaa henkiennäkijää lähteelle saakka ja käski hänen mennä suoraa päätä portaan yli kirkuvien valkopukuisten naisten ja päättömien ukkelien hämärille tyyssijoille.

 

— Oi, Marilla, kuinka voitte olla niin julma! nyyhkytti Anna. — Miltä teistä tuntuisi, jos valkoinen olento tempaisi minut luokseen ja kantaisi minut pois?

 

— Minä otan sen vastuulleni, vastasi Marilla silmää räpäyttämättä. — Tiedät, että aina tarkoitan sitä mitä sanon. Parannan sinut totisesti siitä taudista, että kansoitat kunniallisen kuusikkomme kummituksilla. Kas niin, mars matkaan!

 

Anna lähti marssimaan — toisin sanoen, hän hoiperteli portaan yli ja jatkoi kulkuaan pitkin kammottavaa, hämärää polkua toisella puolen. Anna ei koskaan unohtanut tuota kulkua. Katkerasti hän sai katua, että hän leikillä oli säikyttänyt itseään turhanpäiten. Hänen mielikuvituksensa aaveolennot tirkistelivät jokaisesta pimeästä varjosta hänen tiellään, ja ne ojensivat kylmiä, käpertyneitä kouriaan tarttuakseen kauhistuneeseen pikku tyttöön, joka oli ne manannut esiin.

 

Valkoinen tuohenpalanen, jonka tuulenpuuska lennätti ylös eräästä kuopasta ja edelleen yli kahisevien, kuihtuneitten lehtien, pysähdytti melkein hänen sydämensä sykkimästä. Kahden vanhan puun oksan pitkäveteinen natina, joka aiheutui niiden kihnutuksesta toisiaan vastaan, pusersi tuskan hien suurina helminä hänen otsalleen. Pimeässä räpyttelevät yölepakot olivat hänestä mustien kummitusten siipiä.

 

Tultuaan herra Bellin pellolle, hän lensi sen yli, ikäänkuin häntä olisi seurannut kokonainen sotajoukko ruumiittomia olentoja, ja hän saapui Barryn keittiön ovelle niin hengästyneenä ja uupuneena, että hän tuskin kykeni kuiskaten pyytämään esiliinan kaavaa. Diana ei ollut kotona, joten hänellä ei ollut mitään tekosyytä viipyä kauemmin. Ja jälellä oli siis kauhea paluumatka. Anna kulki sen silmät ummessa — mieluummin hän tahtoi kolhia itsensä kuuroksi ja sokeaksi oksia vasten kuin antautua vaaraan nähdä joku valkoinen olento… Kun hän viimein vapisevin polvin astui portaan palkeille, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.

 

— Vai niin, kukaan ei vienyt sinua? sanoi tunteeton Marilla.

 

— Oi, Marilla, sanoi Anna hampaat kalisten, tästä lähtien olen a-aivan t-tyytyväinen tavallisiin m-metsiin…