31. HILJAISTA ELÄMÄÄ.

 Anna sai mielensä mukaisen kesän ja nautti siitä täysin siemauksin. Hän ja Diana miltei asuivat ulkoilmassa ja mässäsivät kaikissa niissä erinomaisissa nautinnoissa, joita Rakastavaisten polku, Metsänymfin lähde, Orvokkien laakso ja Satakielenpesä tarjosivat. Marilla antoi Annan samoilla ympäri täydellisessä vapaudessa. Spencervalen lääkäri, joka oli tullut Minnie Mayn luo sinä iltana, kun hän oli kuristustaudissa, oli kesäloman alussa eräänä iltana tavannut Annan erään potilaansa kotona, ja hän oli silloin terävästi katsonut häneen, mutistanut suutaan ja ravistanut päätään, jota paitsi hän erään toisen henkilön kautta lähetti Marillalle näin kuuluvat terveiset:

 

— Antakaa kasvattityttönne olla ulkona raittiissa ilmassa koko kesän älkääkä antako hänen avatakaan mitään kirjaa, ennenkuin hän saa enemmän joustavuutta liikkeisiinsä.

 

Tämä tervehdys tuotti Marillalle terveellisen säikähdyksen. Hän näki hengessä, että Anna auttamattomasti kuolisi lentävään keuhkotautiin, ellei sitä noudatettaisi. Siitä oli seurauksena, että Anna sai nauttia huolettomasta kesäelämästään mielin määrin. Hän harhaili metsiä ja maita, ui, souteli, poimi marjoja ja rakenteli tuulentupia sydämensä halusta, ja kun syyskuu tuli, oli hän kirkassilmäinen ja pirteä, ja hänen käynnissään oli joustavuutta, joka olisi täysin tyydyttänyt Spencervalen lääkäriä, ja mieli oli kukkuroillaan työhalua ja kunnianhimoisia suunnitelmia.

 

Hän oli juuri vetänyt koulukirjansa esiin ja kantanut ne alas vintin säiliöstä.

 

— Te rakkaat vanhat ystävät, oli oikein hauskaa nähdä teidän kunnon kasvojanne — niin, yksinpä sinunkin, geometria, sanoi hän. — Minulla on ollut ihana kesä, ja nyt olen taas valmis iloisin mielin ottamaan elämän taakan hartioilleni, kuten pastori sanoi saarnassaan viime sunnuntaina. Eikö hän Marillankin mielestä saarnaa erinomaisesti? Miksi eivät naiset voi tulla papeiksi? Kysyin sitä rouva Lyndeltä, ja hän kimmastui hirveästi ja sanoi, että meidän yhteiskunnassamme on ilman sitäkin kyllin monta hullutusta… En ymmärrä, kuinka hän voi niin sanoa. Luulisin naisten voivan olla erinomaisia pappeja. Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi osata oikein liikuttavasti puhua kuulijoittensa sydämiin! Kun on kysymys keräyksestä tai hyväntekeväisyysesityksestä, tai kirkko tai pakanalähetys muuten tarvitsee varoja, niin naiset ne aina saavat olla työssä. Olen varma siitä, että rouva Lynde osaisi lukea rukoukset yhtä hyvin kuin pyhäkoulun johtaja, ja saarnata hän myöskin osaisi, kun hän vain saisi hieman harjaannusta.

 

— Sen uskon varmasti, sanoi Marilla kuivasti. — Hän saarnaa niin

paljon kuin toivoa voi — vaikka se ei tapahdu kirkossa. Ei kellään

Avonleassa ole vakavaa vaaraa joutua hunningolle, niin kauan kuin

Rakel on olemassa ja pitää häntä silmällä.

— Marilla, sanoi Anna luottavaisuuden puuskassa. Minä kerron teille jotakin saadakseni kuulla, mitä te sanotte siitä. Olen siitä niin pahoillani — varsinkin sunnuntai-iltapäivisin, kun enemmän ajattelen sellaisia asioita… Tahdon todella olla hyvä, ja kun olen yhdessä rouva Allanin tai neiti Stacyn kanssa, niin olen siihen vielä halukkaampi ja olen valmis tekemään kaikkea, mistä parhaiten pitäisitte… Mutta melkein aina, kun olen rouva Lynden seurassa, tunnen olevani hyvin ilkeä, ja minut valtaa halu tehdä jotakin, joka oikein häntä suututtaisi… Niin, tunnen niin kauhean suurta kiusausta tehdä sellaista. Voiko Marilla selittää, mistä se johtuu? Tuleeko se siitä, että minulla pohjimmiltaan on niin huono luonne?

 

Marilla näytti hetkisen epäröivältä. Sitten hän nauroi.

 

— Sanon sinulle erään asian, Anna, Rakelilla on välistä minuunkin samanlainen vaikutus. Luulen usein, että hän voisi saada aikaan paljon enemmän hyvää — hänellä voisi olla parempi vaikutus, kuten sinä sanot — jos hän ei olisi niin mariseva eikä niin paljon morkkaisi ihmisiä. Pitäisi olla sellainen käsky, jossa sanottaisiin: "sinun ei pidä morkkaaman lähimmäistäsi…" Mutta tässä minä istun puhumassa pötyä. Rakel on hyvä kristitty ja hyvää tarkoittava sielu eikä koskaan lyö laimin tilaisuutta osoittaa palvelustaan toiselle.

 

— No, sepä oli hauskaa, että Marilla tuntee samalla tavoin, sanoi Anna keventynein mielin. — Tästä lähtien ei se tuota minulle min paljon huolta. Mutta ah, tuntuu niin kovin vastuunalaiselta olla tulemaisillaan isoksi ja täysikasvuiseksi… Kun minulla on läheisyydessäni niin hyviä ystäviä kuin te ja Matthew ja pastorin rouva ja neiti Stacy, niin pitäisi kai minusta kehittyä hyvä tyttö — jos ei minusta tule, niin saan totisesti syyttää vain itseäni… Tunnen vastuun niin suureksi siksi että tämä kehitysaikahan ei enää koskaan palaa. Jos jossakin suhteessa menettelen hullusti, niin en voi palata takaisin ja alottaa uudelleen…

 

Olen kasvanut kaksi tuumaa nyt kesällä, Marilla. Herra Gillis mittasi minut Rubyn syntymäpäiväkekkereissä. Olen niin iloinen siitä, että laitatte uudet hameeni pitemmiksi. Tumman sinipunerva on niin soma, ja Marilla teki kovin kiltisti pannessaan sen reunaan rimsun… Tietystikään se ei ollut lainkaan välttämätöntä, mutta rimsut ovat tänä syksynä niin muodissa… Tiedän lukevani ahkerammin, kun minäkin olen saanut sellaisen. Minulla on sellainen miellyttävä tunne syvällä sydämeni pohjassa tuon rimsun vuoksi…

 

— No silloinhan oli hyvä, että sait sen, sanoi Marilla.

 

Neiti Stacy tuli takaisin Avonlean kouluun ja tapasi kaikki oppilaansa tiedonhaluisina ja uutterina kuten ennenkin. Varsinkin pieni jatkoluokka ponnisteli voimiaan äärimmilleen, sillä seuraavan vuoden lopussa, heittäen jo nyt pitkän tumman varjonsa edelleen, kohosi tuo kohtalokas jokin, joka tunnettiin nimellä "sisäänpääsytutkinto" ja jolla oli kyky nostattaa jokaisen oppilaan sydän ylös kurkkuun. Entäpä he eivät läpäisisikään!

 

Kun Anna näki pahoja unia, näki hän pitkän luettelon kaikista niistä, jotka olivat päässeet seminaariin. Ylinnä oli Gilbertin nimi loistavin kultakirjaimin, mutta hänen nimensä — puuttui.

 

Niin talvi kului nopeasti, hilpeän mielen, rattoisan olon ja uuraan työn vaihdellessa. Opetus oli yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa, kilpailu toverien kesken yhtä kiihkeä kuin ennenkin. Uusia ajatusten, tunteitten ja kunnianhimoisten pyrkimysten maailmoita, houkuttelevia, tähän asti tuntemattomia tiedon tanhuita avautui Annan kaihoaville katseille.

 

Marilla piti muistissaan Spencervalen lääkärin määräyksen eikä antanut Annan päätä pahkaa heittäytyä opiskeluihinsa. Hän sai olla mukana illanvietoissa, joissa oli esitelmiä ja musiikkia; pari iloista rekiretkeä tehtiin kulkusten helistessä ja jälkeenpäin tanssittiin, ja nuoret huvittelivat luistelemisella niin kauan kuin oli jäätä.

 

Eräänä päivänä, kun he seisoivat vierekkäin, huomasi Marilla hämmästyksekseen, että Anna oli häntä pitempi.

 

— Lapsi kulta, kuinka olet kasvanut! sanoi hän, tahtomatta uskoa omia silmiään.

 

Huokaus seurasi näitä sanoja. Marilla tunsi ihmeellistä alakuloisuutta sen johdosta, että Anna kasvoi mittaa. Se lapsi, josta hän oli oppinut pitämään, oli poissa, ja tässä seisoi sen sijaan tämä pitkä viisitoistavuotias tyttö vakavine silmineen, ajattelevine otsineen ja kaunisryhtisine pikku päineen. Marilla piti tytöstä yhtä paljon kuin hän oli pitänyt lapsesta, mutta hänellä oli kuitenkin painostava tunne siitä, että hän oli kadottanut jotain. Ja illalla, kun Anna oli mennyt yhdistyksen kokoukseen Dianan seurassa, istui Marilla yksin talvihämärässä ja antaen yhtäkkiä myöten heikkoudelleen ratkesi itkemään.

 

Matthew, joka tuli sisään lyhty kädessä, huomasi asian ja katsoi häneen sellaisen hämmästyksen vallassa, että Marillan täytyi nauraa kyyneltensä lomassa.

 

— Ajattelin Annaa, sanoi hän. — Hän on kasvanut ja tullut niin suureksi — ja luultavasti emme saa pitää häntä täällä ensi vuonna. Tulen kaipaamaan häntä kauheasti.

 

— Hänhän voi tulla kotiin meitä katsomaan usein, lohdutti Matthew, jolle Anna oli yhä ja tulisi aina olemaan se pieni innokas ja puhelias tyttönen, jonka hän oli hakenut asemalta eräänä kesäkuun iltana neljä vuotta sitten. — Carmodyn sivurata valmistuu siksi.

 

— Se ei ole samaa kuin pitää häntä aina luonaan, huokasi Marilla, päättäen oikein syventyä suruunsa Mutta mitäpä miehet sellaisesta ymmärtävät!

 

Annassa tapahtui muitakin muutoksia, ei vähemmän silmäänpistäviä kuin nuo puhtaasti ulkonaiset. Ensinnäkin hän muuttui paljon hiljaisemmaksi. Hän ehkä ajatteli sitä enemmän ja haaveili kaiketi yhtä paljon kuin ennenkin, mutta varmaa on, että hän puhui vähemmän. Marilla ei voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.

 

— Sinä et lörpöttele puoliksikaan niin paljon kuin ennen maailmassa, Anna, etkä myöskään käytä niin paljon suuria sanoja. Mikä sinua vaivaa?

 

Anna punastui ja naurahti, pannen kirjan pois kädestään ja katsellen uneksien ikkunasta ulos, jossa köynnöskasvien suuret ja paisuvat punaiset nuput jo uskalsivat esiin kevätauringon säteitten lämmössä.

 

— En tiedä — en välitä jutella niin paljon, sanoi hän ja siveli ajatuksissaan leukaansa etusormella. — On hauskempaa ajatella armaita, kauniita ajatuksia ja tallettaa ne sydämessään kuin aarteet. Minusta ei ole mieluista, että muut ihmiset nauravat tai ihmettelevät niitä… Ja… olen ikäänkuin kadottanut halun käyttää suuria sanoja… On melkein vahinko, eikö totta, että nyt kun itse olen tullut niin suureksi, että voisin käyttää niitä, en enää välitä siitä… On kyllä omalla tavallaan hauskaa olla suuri, mutta se ei kuitenkaan ole sillä tavalla huvittavaa, kuin olin odottanut, Marilla. On niin paljon opittavaa ja tehtävää ja ajateltavaa, ettei jää lainkaan aikaa suuriin sanoihin… Neiti Stacy sanoo muuten, että on paljon parempi ilmaista ajatuksensa selvästi ja lyhyesti. Kaikki aineemme kirjoitan niin koruttomalla kielellä kuin mahdollista. Se oli alussa vaikeata. Olin niin tottunut pöyhkeilemään kaikilla mahdollisilla hienoilla ja pitkillä sanoilla, jotka voin keksiä, ja niitä ei totta tosiaankaan ollut vähän. Mutta nyt olen tottunut tuohon toiseen tapaan ja ymmärrän, että se on parempi.

 

— Kuinka teidän kirjallisen klubinne on käynyt? En ole kuullut siitä puhuttavan nyt pitkään aikaan.

 

— Kirjallinen klubi on lakkautettu. Meillä ei ollut siihen aikaa — tai ehkä me suorastaan kyllästyimme siihen… Oli niin haljua kirjoittaa vain rakkaudesta ja murhista ja pahoista ja synkistä salaisuuksista. Välistä saamme harjoitella koulussa itse "kirjailemaan", mutta neiti Stacy ei anna meidän kirjoittaa mitään muuta kuin mitä me itse voimme kokea Avonleassa, ja hän on hyvin ankara arvostelussaan. Siten itsekin saa silmänsä auki näkemään omia heikkouksiaan…

 

— Sinulla on vain kaksi kuukautta jälellä sisäänpääsytutkintoon, sanoi Marilla. — Luuletko, että onnistut?

 

Anna säpsähti.

 

— En tiedä. Välistä ajattelen: kyllä se menee — ja toisinaan taas valtaa minut sellainen pelko. Olemme lukea päntänneet ahkerasti, ja neiti Stacy on ollut väsymätön, mutta voimmehan saada reput silti… Kaikilla meillä on kompastuskivemme. Minun on tietysti geometria, ja Janen latina, ja pari muuta pelkäävät kamalasti algebraa. Kesäkuussa neiti Stacy panee meille kokeen ja antaa meille sellaisia kysymyksiä, että tarkalleen tiedämme, kuinka tutkinnossa menetellään… Kunpa se olisi onnellisesti ohi! Se ei anna minulle ensinkään rauhaa… Välistä herään keskellä yötä ja tuumailen, mihin ryhdyn, jos minut reputetaan.

 

— Menet vielä vuodeksi kouluun ja yrität uudelleen, sanoi Marilla aivan välinpitämättömästi.

 

— Ei, sitä en jaksa kestää… Ajatelkaas, mikä häpeä saada reput, varsinkin jos Gil — jos muut läpäisevät! Ja minä saan varmaan sellaisen tenttikuumeen, että vastaan aivan päin seiniä.

 

Anna huokasi ja käänsi vastahakoisesti katseensa pois ulkopuolella olevasta nuoresta ja lumoavasta keväästä, joka viittoi ja houkutteli sinisine taivaineen, sulotuoksuisine tuulenhenkineen ja versovine vihannuuksineen. Hän kiinnitti päättäväisesti ajatuksensa kirjaan. Toisia keväitä tulisi, mutta Anna tunsi olevansa vakuutettu siitä, että ellei hän läpäisisi sisäänpääsytutkinnossa, ei hän enää koskaan voisi niistä oikein iloita.