8. ANNAN KASVATUS ALKAA.

 Syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle ennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle. Aamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja piti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan hän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen, työhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti olevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki mitä siihen kuului — kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä palautti hänet takaisin maan päälle.

 

Kun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin ja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on valmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä jalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että ne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja sanoi rukoilevalla äänellä:

 

— Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa minulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen koettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa kestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti ja sanokaa!

 

— Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin käskin, vastasi tunteeton Marilla. — Mene tekemään se, Anna, ennenkuin tulet kysymyksinesi.

 

Anna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasi

Marillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.

— No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään tekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta puhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut — luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja osoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?

 

— Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi… Olen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole lainkaan oikea sana… Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja kirsikankukista — mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän… Olen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi… Siinä saan kyllä hikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin parantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En voi käsittää, miksi itkeä tihuutan!

 

— Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät mieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla äänellä. — Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään, että sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä saat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme mukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon kuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin lukukausi alkaa jälleen syyskuussa.

 

— Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. — Pitääkö minun aina sanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?

 

— Ei toki — sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi.

En ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.

— Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla, väitti tyttö.

 

— Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua kunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat minua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert — kun vain muistaa.

 

— Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi Anna alakuloisesti. — Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä eikä mitään muuta sukulaista — ei edes isoäitiä. Silloin minulla olisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin… Enkö saisi sanoa teitä Marilla tädiksi?

 

— Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole mitään tarkoitusta.

 

— Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.

 

— Sinä ehkä kylläkin — mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.

 

— Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne ovat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.

 

— En.

 

— Oi! — Anna veti syvään henkeänsä. — Oi, neiti — ei, Marilla, kuinka paljon te jäätte vaille!

 

— Enpä juuri tiedä… Mitä hyödyttää kuvitella asioita toisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa? vastasi Marilla. — Kun hyvä Jumala sijoittaa meidät määrättyihin olosuhteisiin täällä maan päällä, ei hänen tarkoituksensa ole, että me "kuvittelemme" ne olemattomiksi… Ja lorun lopuksi — mene vierashuoneeseen, Anna, mutta pyyhi ensin jalkasi äläkä päästä sisään kärpäsiä — ja anna minulle sitten kuvakortti, joka on uuninkarmilla. Siinä on koko Isämeidän painettuna ja joutoaikasi nyt iltapäivällä käytät sinä lukemalla sitä ja opettelemalla sen ulkoa. Sellaista rukoilemista kuin eilen illalla en enää tahdo kuulla.

 

— Niin, minä käyttäydyin kai kylläkin typerästi, sanoi Anna puolustellen. — Mutta kas minullahan ei ole koskaan ollut mitään harjoitusta. Eihän voi rukoilla aivan hyvin heti ensi yrittämällä! Kun olin paneutunut maata, suunnittelin mitä hienoimman rukouksen — juuri kuten lupasinkin tehdä. Se oli melkein yhtä pitkä kuin jonkun papin ja niin runollinen… Mutta voitteko ajatella? Kun heräsin aamulla, en voinut muistaa ainoataakan sanaa! Ja pelkäsin, ettei minun enää koskaan onnistu saada kokoon toista yhtä hyvää. En tiedä, mistä se johtuu, mutta mikään ei koskaan onnistu niin hyvin, jos on täytynyt sitä miettiä toiseen kertaan. Oletteko te pannut sitä merkille?

 

— Tässä on jotakin, jota sinun sopii panna merkille, Anna. Kun pyydän sinua tekemään jotakin, niin ole kiltti ja tottele heti, äläkä jää seisomaan ja antaudu loputtomiin jaaritteluihin. Mene nyt ja tee kuten sanoin!

 

Anna meni heti vierashuoneeseen eteisen toiselle puolen, mutta ei tullut ollenkaan takaisin. Odotettuaan kymmenen minuttia Marilla otti kutimensa ja marssi hänen jälkeensä yhteenpuristetuin huulin. Hän tapasi Annan seisomassa liikkumattomana taulun edessä, joka riippui seinällä molempien ikkunoiden välissä, kädet yhteenliitettyinä selän takana, kasvot kohotettuina ja silmät loistavina. Valkea ja viheriä päivänvalo, joka valui sisään omenapuiden ja tuuheiden villiviiniköynnösten välistä, vuodatti ihastuneen pikku olennon ylle hohteen, joka vaikutti miltei ylimaailmalliselta.

 

— Anna, mitä maailmassa sinä ajattelet? kysyi Marilla terävästi.

 

Anna säpsähti kovasti.

 

— Tuota, sanoi Anna ja osoitti taulua — muuatta jokseenkin korean väristä öljypainosta, jossa oli nimikirjoitus "Kristus siunaamassa pikku lapsia".

 

— Ja kuvittelin juuri, että olin yksi heistä — että olin tuo sinihameinen pikku tyttö, joka seisoo itsekseen nurkassa aivan kuin hän ei kuuluisi kenellekään, kuten minä… Hän näyttää yksinäiseltä ja surulliselta, eikö teidänkin mielestänne? Hänellä ei varmaankaan ole isää eikä äitiä. Mutta hän tahtoi tulla siunatuksi, hänkin, ja siksi hän hiipi niin ujosti esiin hieman syrjään muista ja toivoi, ettei kukaan häneen kiinnittäisi huomiota — paitsi Hän. Olen varma siitä, että tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä varmaan sykki, ja hänen kätensä olivat aivan kylmät, kuten minun, kun kysyin teiltä, saisinko jäädä… Hän pelkäsi, ettei Hän näkisi häntä. Mutta kyllä Hän näki, eikö totta? Olen koettanut kuvitella kaiken — kuinka hän siirtyi hieman lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi aivan Hänen läheisyydessään, ja silloin Hän katsoi häneen ja laski kätensä hänen hiuksilleen — oi sitä ilontunnetta, joka silloin varmaan hänet valtasi!… Mutta olisin toivonut, ettei taiteilija olisi tehnyt Hänen kasvojaan niin raskasmielisiksi ja murheellisiksi! Sen näköinen Hän on muuten kaikissa tauluissa, senhän olette kyllä huomannut. Mutta minä puolestani en usko, että Hän on ollut niin surullisen näköinen, sillä silloin olisivat lapset Häntä pelänneet.

 

— Anna, sanoi Marilla itsekin ihmetellen, ettei ollut keskeyttänyt jo kauan sitten tytön puhetta, et saa puhua noin. Se on pakanallista — ymmärräthän, se ilmaisee hyvin suurta kunnioituksen puutetta…

 

Annan silmät olivat ihmettelyä täynnä.

 

— Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava… Vakuutan, etten tarkoittanut mitään muuta.

 

— Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista asioista… Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan jotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä seisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi! Ota nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja opettele tuo rukous ulkoa.

 

Anna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut sisään koristaakseen sillä päivällispöydän — Marilla oli salavihkaa katsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään — nojasi leukaansa käsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin sanoihin.

 

— Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. — Se on kaunista. Olen kuullut sen ennen — kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran lukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului niin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen oli jotain hyvin ikävää. — "Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitettäköön sinun nimesi." — Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka iloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia tämän, neiti — ei, Marilla.

 

— Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.

 

Anna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa hellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea pänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.

 

— Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa.

 

— Saat mitä?

 

— Sydänystävää — oikein läheistä ystävää — sukulaissielua, jolle voin vuodattaa tunteeni… Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on jo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy samoin. Luuletteko ehkä niin?

 

— Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun leikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä tätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi, kuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei tosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole kiltti ja hyvä.

 

Anna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin silmin.

 

— Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On tarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että sydänystävänikin olisi sellainen.

 

— Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta tukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen, ja se on parempaa kuin kauneus.

 

Marillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän piti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen kohdistettu lausunto oli sillä höystetty.

 

Mutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti kiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat hänelle.

 

— On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis — ja minun laitanihan on niin — niin tuottaa kuitenkin suurta iloa saada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä lasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut kirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja hilloastiansa — kun hänellä oli hilloa, tietenkin… Toinen ovi oli lyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä ollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja minulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen pikku tyttö, joka asui siellä.

 

Annoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä. Voin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin sunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja lohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli lumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja astua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui — sen sijaan että joutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon. Sitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei minut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta ja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken elinaikamme.

 

Muuttaessani rouva Hammondin luo surin niin hirveästi, kun minun täytyi erota Katie Mauricesta. Hän oli myöskin kauhean ikävissään, sen tiedän, sillä hän itki sanoessaan hyvästi ja suudellessaan minua lasioven läpi. Mutta vähän matkaa talosta virtaa ylös oli pitkulainen, viheriä laakso, ja siellä asui mitä kaunein kaiku. Se toisti jokaisen sanan, mikä lausuttiin, silloinkin kun puhuttiin mahdollisimman hiljaa. Silloin kuvittelin, että se oli pieni tyttö nimeltä Violetta, ja me olimme hyvin hyviä ystäviä, ja minä pidin hänestä melkein yhtä paljon kuin Katie Mauricesta — vaikka en aivan niin paljon… Lasten kotiin lähtöni edellisenä iltana sanoin hyvästi Violetalle, ja ah, — hänen hyvästinsä kuului myöskin niin surulliselta ja äänessä oli kyyneliä… Olin häneen niin kiintynyt, ettei minulla ollut sydäntä kuvitella uutta ystävätärtä lastenkodissa — ei muuten ollut helppoa kuvitella siellä mitään.

 

— Niin, tiedäppäs, yhtä hyvä niinkin, sanoi Marilla kuivasti. Minä en ensinkään suosi tuollaista. Näytät itse melkein uskovan mielikuvitusluomiisi. Olisi hyvä, jos saisit oikein elävän ystävän, jotta tulisi loppu tuolle siunatulle "kuvittelemiselle"… Mutta älä koskaan anna rouva Barryn kuulla sanaakaan Katie Mauricestasi tai Violetastasi, sillä silloin hän luulee, ettet ole viisas.

 

— Ah ei, en varmistikaan… En muuten voikaan puhua heistä kenen kanssa tahansa — heidän muistonsa on minulle liian kallis… Mutta arvelin, että Marillaa voisi huvittaa kuulla heistä vähäsen. Oh, katsokaahan — tuossahan tulla kompuroi suuri mehiläinen suoraan omenankukasta! Ajatelkaas, jos saisi asua omenankukassa! Saisi nukkua siinä tuulen tuuditellessa! Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että haluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!

 

— Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. — Minun mielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. Sanoin sinulle, että sinun pitäisi opetella Isämeidän eikä lörpötellä. Mutta näyttää olevan sula mahdottomuus sinulle lakata rupattelemasta, jos sinulla on joku, joka sinua kuuntelee. Mene sen vuoksi huoneeseesi ja lue siellä.

 

— Ah, osaan sen jo melkein kokonaan — minulla on vain viimeinen rivi jäljellä.

 

— Sitä parempi, mutta tee joka tapauksessa kuten sanoin. Mene kiltisti huoneeseesi ja opettele rukous kuin vettä valaen ja jää sinne, kunnes huudan sinua auttamaan minua teen pöytään panemisessa.

 

— Saanko ottaa mukaani omenankukat seuraksi? pyysi Anna.

 

— Ei tule kysymykseenkään, että saisit siellä liata paikkoja kukkinesi… Olisit voinut antaa niitten olla rauhassa puussa.

 

— Niin, epäröinkin hieman, ennenkuin taitoin ne, sanoi Anna. — Minusta ikäänkuin tuntui, että minun ei pitäisi lyhentää niiden suloista pikku elämää poimimalla ne — minä en tahtoisi joutua poimittavaksi, jos olisin omenankukka… Mutta kiusaus oli vastustamaton. Kuinka te menettelette, kun teitä kohtaa vastustamaton kiusaus?

 

— Anna, kuulitko, että käskin sinun mennä ylös huoneeseesi?

 

Anna huokasi, tallusteli ylös itäiseen vinttikamariin ja istuutui tuolille ikkunan ääreen.

 

— Kas niin — nyt osaan rukouksen… Opettelin viimeisen rivin rappusia noustessani. Nyt kuvittelen tämän huoneen täyteen kauniita esineitä, niin että täällä voi viihtyä… Lattiaa peittää pehmeä valkoinen samettimatto, jota helakat ruusut koristavat, ja ikkunoissa riippuu kirkasväriset uutimet. Seiniä verhoavat kulta- ja hopeakudoksiset kankaat. Huonekalut ovat mahonkia. En ole koskaan nähnyt mahonkia, mutta se kuuluu niin komealta. Tässä on leposohva, täynnä pehmeitä silkkipieluksia, helakoita ja sinisiä ja purppuranpunaisia ja kullankeltaisia, ja minä makaan mukavasti nojautuen sitä vasten. Näen oman kuvani muhkeassa, suuressa peilissä, joka riippuu seinällä. Olen pitkä ja komea, puettuna laahustavaan valkeaan pitsipukuun, helmiristi rinnalla ja helmiä hiuksissa. Tukkani on musta kuin yö, ja ihoni on kuin valkein norsunluu… Nimeni on lady Cordelia Fitzgerald… Ei, se ei kuulu oikein luonnolliselta…

 

Hän harppasi pienen peilin luo ja katseli kuvaansa. Hänen omat laihat, kesakkoiset kasvonsa ja vakavat harmaat silmänsä katsoivat sieltä takaisin häneen.

 

— Sinä olet vain Vihervaaran Anna, sanoi hän vakavasti, ja sinut minä näen, juuri sellaisena kuin nyt olet, niin usein kuin koetan kuvitella, että olen lady Cordelia. Mutta on miljonan kertaa hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin Ei-minkään Anna — vai mitä arvelet?

 

Hän kumartui eteenpäin, suuteli lempeästi kuvaansa kuvastimessa ja meni avoimen ikkunan ääreen.

 

— Hyvää iltaa, rakkahin Lumikuningatar! Ja hyvää iltaa, rakkaat koivut alhaalla notkossa! Ja hyvää iltaa, sinä kelpo tupa ylhäällä mäellä! Saa nähdä, tokko Dianasta tulee paras ystäväni? Toivon sitä ja tulen pitämään hänestä niin paljon. Mutta en silti koskaan unohda Katie Mauricea ja Violettaa. He loukkaantuisivat kovin, jos tekisin niin, ja minä en tahdo loukata kenenkään tunteita, olipa sitten kysymyksessä vaikka vain pieni lasioven tyttö tai pieni kaikutyttö. Ajattelen heitä hiukkasen joka ainoa päivä ja lähetän heille lentosuutelon.

 

Anna lähetti sormenpäillään pari lentosuuteloa kirsikankukkien ohi, nojasi leukaansa käsiin ja vajosi miellyttäviin unelmiin silmät auki.