29. JOSEPHINE TÄTI HYVÄNTEKIJÄNÄ.

 Anna oli Rakastavaisten polulla ja ajoi paraillaan lehmiä haasta kotiin. Oli syyskuun ilta, ja auringonlaskun rubininpunainen hohde täytti kaikki metsän aukeamat ja solat. Siellä täällä väreili vaaleankeltainen juova polulla, mutta suurimmaksi osaksi se oli varjossa vaahteroiden holvin alla, ja harmaan sinipunerva hämärä asusti mäntyjen alla. Tuuli leikitteli niiden latvoissa, eikä maailmassa ole ihanampaa musiikkia kuin se, joka iltasin helkkyy suhisevista kuusista ja männyistä.

 

Lehmät lönkyttivät hiljakseen polkua pitkin, ja Anna kulki niiden jälessä ajatuksiinsa vaipuneena ja lukien ääneen itsekseen erästä kohtaa "Macbeth'istä". He olivat saaneet tutustua Shakespeareen koulussa edellisenä talvena, ja tuo englantilainen runoilija oli tehnyt mahtavan vaikutuksen Annaan, joka oli opetellut ulkoa pitkiä palasia näytelmästä. Kun hän tuli riveihin:

 

    "Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee

    Birnamin metsä." — Ja nyt metsä kulkee

    Päin Dunsinania. — Aseihin! joutuun! —

sulki hän hurmaantuneena silmänsä voidakseen paremmin kuvitella eteenpäin rientävää sotajoukkoa vihreät oksat käsissä.

 

Kun hän jälleen ne avasi, näki hän Dianan, joka tuli Barryn alueen portista ja näytti niin tärkeältä, että Anna heti arvasi, että hänellä oli joku hauska uutinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää liian uteliaalta ja alotti keskustelun huomauttamalla ihanasta auringonlaskusta.

 

— Niin, on sangen kaunista tänä iltana, arveli myöskin Diana. — Mutta tiedäppäs, minulla on jotain kerrottavaa, Anna! Saat arvata kolmasti.

 

— Charlotte Gillis vihitään kirkossa, ja rouva Allan haluaa meitä koristamaan sitä, huusi Anna.

 

— Väärin arvattu! Charlotten sulhasen mielestä kirkossa vihkiminen muistuttaa liiaksi hautajaisia eikä halua. Vaikka se olisi ollut kauhean hauskaa. Koeta uudelleen!

 

— Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäiväkseen? Hän pelkäsi, ettei hänen äitinsä antaisi hänelle lupaa.

 

Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät veitikkamaisuudesta.

 

— En aavista, mitä se voi olla, sanoi Anna hyvin apeilla mielin. —

Ehkä Joe Mac Pherson saattoi sinua kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?

— Pyh, kaikkea vielä! sanoi Diana. — Minä tulin kauniisti kotia yksinäni, minä… Ei, ymmärrän, ettet koskaan voi sitä arvata. Anna kulta, äiti sai tänään kirjeen Josephine tädiltä, ja hän kutsuu sinua ja minua kaupunkiin tiistaina ja menemään hänen kanssaan näyttelyyn. Mitä arvelet?

 

— Oi, Diana, kuiskasi Anna ja tuli niin "otetuksi", että hänen täytyi etsiä tukea vaahteran rungosta. — Tarkoitatko todellakin täyttä totta? Ja tarkoittaako Josephine täti totta?… Mutta ajatteles, jos Marilla ei anna minun mennä? Niin kävi tässä taannoin, silloin kun Jane pyysi minua ajelemaan heidän kanssaan heidän vaunuissaan Valkorannan hotellin konserttiin. Tahdoin niin suunnattoman mielelläni mennä, mutta Marilla sanoi, että minun oli parempi pysyä kotona ja lukea läksyjäni. Olin niin pahoillani ja epätoivoissani, tiedätkös, Diana, etten tahtonut lukea rukouksiani maata mennessäni. Mutta sitten kaduin ja nousin ylös keskiyöllä ja luin ne.

 

— Sanon sinulle erään asian, keskeytti Diana, me pyydämme äidin kysymään Marillalta. Silloin hän varmasti antaa myöten, ja meillä tulee olemaan niin suunnattoman hauskaa, Anna. En ole koskaan ollut missään näyttelyssä, ja on niin harmillista kuulla toisten tyttöjen kertovan käynnistään siellä. Jane ja Ruby ovat olleet siellä kahdesti ja menevät varmaankin taas sinne.

 

— En ajattele sitä lainkaan, ennenkuin tiedän, saanko tulla vai en, sanoi Anna päättäväisesti. — Jos panisin sen päähäni ja iloitsisin siitä, enkä sitten saisi mennä, olisi se enemmän kuin voisin sietää. Mutta jos saan mennä, niin olen iloinen siitä, että uusi päällysnuttuni tulee siksi valmiiksi. Marillan mielestä en tarvinnut uuttu nuttua. Hän sanoi, että vanhani kelpasi aivan hyvin vielä tämän talven ja minun pitäisi olla tyytyväinen saadessani uuden puvun. Puku on hirveän sievä, Diana, merensininen ja niin somasti ommeltu. Marilla ompelee nykyisin minun pukuni aina sievästi — hän sanoo, että Matthew'n ei tarvitse mennä tilaamaan niitä rouva Lyndeltä… Se on hauskaa. On paljon helpompaa olla kiltti, jos on sievät vaatteet — ainakin minulle. Mutta niille, jotka luonnostaan ovat kilttejä, on se kai samantekevää.

 

Mutta Matthew sanoi, että minun piti saada uusi päällysnuttu, ja silloin osti Marilla sievän palasen sinistä verkaa, ja sen neuloo oikea ompelija Carmody'ssä. Nuttu tulee valmiiksi perjantai-iltana, enkä tohdi ajatellakaan itseäni, kun sunnuntaina astun pitkin kirkon käytävää ja ylläni on sekä nuttu että leninki, sillä en luule, että on oikein kiinnittää ajatuksiaan sellaiseen… Mutta se sukeltaa sittenkin esiin, vasten tahtoani. Ja uuden lakin Matthew osti minulle sinä päivänä kun olimme Carmodyssä käymässä. Se on sinistä samettia, ympärillä silkkinyöri, josta riippuvat pienet tupsut… Niin, tiedän kyllä, että Marilla sanoo, ettei pidä ajatella näin paljon vaatteita, mutta on niin kauhean hauskaa saada välistä jotain uutta…

 

Marilla antoi Annalle luvan mennä kaupunkiin, ja sovittiin niin, että herra Barry kyyditsisi tytöt sinne seuraavana päivänä. Kun Charlottetowniin oli kolmekymmentä kilometriä ja herra Barry tahtoi mennä ja palata takaisin samana päivänä, täytyi lähdön tapahtua hyvin varhain. Mutta Annan huvia tämä vain lisäsi, ja tiistaiaamuna hän oli ylhäällä ennen auringonnousua. Silmäys akkunasta ulos sanoi hänelle, että tulisi kaunis päivä, sillä itäinen taivas kummitusmetsän mäntyjen takana oli hopeanhohteinen ja pilvetön. Puunrunkojen välissä olevasta aukeamasta näkyi valo tuikkivan Mäntymäen vasemmasta päätyikkunasta, merkki siitä, että Dianakin oli noussut.

 

Anna oli vaatteissa, kun Matthew oli saanut tulen sytytetyksi Marillan tullessa alas. Mutta itse hän oli liian suuressa jännityksessä voidakseen syödä. Aamiaisen jälkeen hän pani päähänsä pienen aistikkaan uuden lakkinsa ja ylleen päällysnuttunsa, ja sanottuaan sydämelliset hyvästit kiiruhti Anna polkua ylös, portaan yli ja metsikön läpi Mäntymäelle, siellä odottivat häntä herra Barry ja Diana vaunuineen, ja pian he olivat ulkona maantiellä.

 

Heillä oli pitkä ajomatka, mutta tyttöset nauttivat koko ajan. Oli viehättävää pyöriä eteenpäin kosteita teitä pitkin päivänsarastuksen punaisessa hohteessa, joka hitaasti levisi yli leikattujen viljapeltojen. Ilma tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, ja keveät savunsiniset usvaharsot leijailivat ilmassa harjujen kupeilla ja kulkivat ohuina pilvenhattaroina laaksojen läpi. Joskus tie pujottelihe metsien läpi, joissa vaahterat olivat alkaneet väikehtiä hehkuvanpunaisissa ja mitä koreimmissa tulenkeltaisissa vivahteissa. joskus se kulki joen yli, ja sillalla Annan aina valtasi lapsellinen pelko siitä, että silta "taittuisi kokoon" kuten linkkuveitsi, ja silloin hän värisi sekä kauhusta että ihastuksesta. Joskus tie teki polvekkeen seuraten merenlahdelmaa, jossa oli kalastuspaikka, ja he ajoivat ilman ja tuulen harmaannuttamien kalastajamökkien ohi, joskus taas vaunut pyörivät ylös mäkiä, joiden huipuilta näkyi siintävän vuorijonon mutkaiset ääriviivat. Ja kaikkialla ajajat tapasivat rikkaita ja huvittavia keskusteluaiheita.

 

Kello oli lähes kaksitoista päivällä, kun he saapuivat kaupunkiin ja suuntasivat kulkunsa edelleen neiti Barryn kotiin. Hän asui komeassa vanhassa rakennuksessa, jota erotti kadusta ruohokenttä ja jota ympäröivät tuuheat, vielä vihannat jalavat ja pyökit. Emäntä itse tuli heitä vastaan ovelle ystävällinen välke terävissä mustissa silmissään.

 

— Vai niin, Anna tyttönen tulee viimeinkin minua tervehtimään, hän sanoi. — Varjelkoon, kuinka olet kasvanut, lapsi! Olet kuin oletkin minua pitempi. Ja olet myöskin tullut entistä ehommaksi kasvaessasi. Mutta senhän sinä kyllä tiedät sanomattakin.

 

— Ah ei, sitä en lainkaan tietänyt, sanoi Anna säteilevin kasvoin. — Minusta tuntuu, että kesakkoni ovat ikäänkuin vähentyneet, ja siinähän on paljon kiitollisuuden syytä, mutta mitään muuta parannusta en todellakaan ollut uskaltanut toivoa… Oli kamalan hauskaa, että neiti Barrystä näyttää siltä.

 

Neiti Barryn talo oli sisustettu "hurjan komeasti", kertoi Anna Marillalle myöhemmin. Molemmat pienet maalaistytöt olivat melkein hämillään, kun he jäivät yksin hienoon saliin ja neiti Barry meni aamiaispuuhiin.

 

— Kuninkaan linnassa ei varmaankaan voi olla hienompaa, vai mitä? kuiskasi Diana. — En ole koskaan ennen ollut Josephine tädin kotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, että hänellä oli niin suurenmoista. Toivoisin Julia Bellin olevan täällä näkemässä — hänen mielestään hänen äitinsä vierashuone on kaiken hienouden huippu.

 

— Samettimatto, huokasi Anna hurmaantuneena, ja silkkiuutimet! Minulla on tapana uneksia sellaisista asioista, Diana, mutta — mutta — tokkohan minä sentään viihtyisin täällä ajanmittaan…

 

Vaikka tietysti on aina hyvin hauska kuvitella sellaista.

 

Tämä kaupungissakäynti muodostui sellaiseksi, että Anna ja Diana elivät sen muistoista vuosikausia. Se oli alusta loppuun mitä hauskinta vaihtelua täynnä.

 

Keskiviikkona neiti Barry otti heidät mukaansa teollisuusnäyttelyyn, ja siellä he saivat viipyä koko päivän.

 

— Se oli ihanaa, kertoi Anna myöhemmin Marillalle. — En todellakaan tiedä, mikä oli huvittavinta. Luulen, että pidin eniten hevosista ja kukista ja käsitöistä. Josie Pye sai ensimäisen palkinnon virkatuista pitseistä, ja sen suon hänelle. Ennen vanhaan en olisi suonut sitä hänelle, mutta huomaan, että luonteeni paranee, ja se on sangen hauskaa… Herra Andrews sai toisen palkinnon gravensteiniläisomenistaan, ja herra Bell otti ensimäisen palkinnon porsaistaan. Diana sanoi, että hänen mielestään oli naurettavaa, että sunnuntaikoulunjohtaja sai palkinnon porsaasta, mutta minä en ole samaa mieltä… onko Marilla? Diana sanoi, että nyt hän on aina pakotettu ajattelemaan porsasta, kun johtaja seisoo lukemassa rukouksiaan niin juhlallisesti ja haudankaltaisesti.

 

Clara Mac Pherson sai palkinnon maalauksesta, ja rouva Lynde sai ensimäisen palkinnon kotona kirnutusta voista ja kotitekoisesta juustosta. Niin siis Avonlea oikein kunnostautui. Rouva Lynde oli siellä samana päivänä, enkä ole koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon todella pidän hänestä, ennenkuin sain nähdä hänen tutut kasvonsa kaikkien noiden vieraiden ihmisten joukossa. Oh, siellä oli varmaankin tuhansia ja taas tuhansia, Marilla, ja itse minä tunsin olevani niin kauhean vähäpätöinen — vaikka minulla oli uusi päällysnuttuni.

 

Niin, ja sitten näimme miehen nousevan ylös ilmapallossa. Oi, kuinka mielelläni tahtoisin kohota ylös ilmapallossa — ajatella, kuinka suloisesti se karmii selkäpiitä!… Ja siellä oli toinen mies, joka ennusti. Hänelle piti maksaa kymmenen senttiä, ja silloin poimi lintunen nokallaan kirjeen, ja siinä oli kohtalosi. Neiti Barry antoi Dianalle ja minulle kummallekin kymmenen senttiä, niin että saisimme tiedon tulevaisuudestamme. Minun osakseni tuli, että menen naimisiin tumman miehen kanssa, joka oli hyvin rikas, ja että asetun asumaan erään suuren veden toiselle puolen. Senjälkeen katselin tarkoin kaikkia tummia miehiä, jotka näin, mutta ei ollut juuri ketään, joka olisi ollut kovinkaan hauskan näköinen — voihan olla muuten liian varhaistakin häntä vielä katsella…

 

Oh, se oli unohtumaton päivä, Marilla. Olin niin väsynyt, etten voinut nukkua illalla. Neiti Barry oli laittanut meille vuoteet vierashuoneeseensa, kuten hän oli luvannut kauan sitten. Se oli hurjan hieno huone, Marilla, mutta vierashuoneessa nukkuminen ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä olin ajatellut… Isoksi tulemisessa on ikävyytensä, ja sen alan nyt ymmärtää. Moni sellainen asia, jota niin kauheasti halusi pienenä ollessaan, ei ole puoliksikaan niin merkillistä sitten kun sen saa.

 

Torstaina tytöt saivat ajaa puistossa, ja illalla Josephine täti otti heidät mukaansa konserttiin Musikaaliseen akatemiaan, jossa eräs kuuluisa laulajatar lauloi. Annalle tämä ilta oli katsahdus uuteen maailmaan.

 

— Oi, Marilla, se oli kaiken kuvauksen yläpuolella… Olin niin hurmaantunut, etten voinut edes puhua, ja silloin voitte kuvitella… Istuin aivan hiljaa ja nautin. Madame Selitsky oli erittäin kaunis ja pukeutuneena valkeaan silkkiin ja timantteihin. Mutta kun hän alkoi laulaa, niin unohdin kaiken muun. Oi, en voi kuvata, miltä minusta tuntui… Mutta minä ajattelin, ettei enää koskaan pitäisi tuntua vaikealta olla hyvä… Minä tunsin samanlaista kuin katsoessani ylös tähtiin. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta ah — ne olivat vain ilonkyyneliä.

 

Olin niin pahoillani, kun kaikki tuo oli lopussa, ja sanoin Josephine tädille, etten käsittänyt, kuinka voisin laskeutua jälleen jokapäiväiseen elämään… Hän sanoi, että jos menisimme kadun poikki ravintolaan ja ottaisimme kukin annoksen jäätelöä, niin ehkä se auttaisi minua tolalle… Aluksi en sitä lainkaan uskonut, mutta se auttoi todellakin. Jäätelö oli ihanaa, Marilla, ja oli niin metkaa istua stä syömässä keskellä yötä kello yksitoista. Diana sanoi, että hän luuli olevansa syntynyt kaupunkilaiselämään, niin hyvin se sopi hänelle… Josephine täti kysyi minulta, mitä minä arvelin, mutta minä sanoin, että minun täytyi ajatella sitä paljon, ennenkuin voin vastata siihen. Ja sitten ajattelin sitä nukkumaan mentyäni — se on kaikkein sopivin aika.

 

Ja tietääkö Marilla, minä pääsin selville siitä, etten ole syntynyt kaupunkilaiselämää varten, ja siitä olen iloinen. Voihan olla hauska silloin tällöin istua ravintolassa kello yksitoista jäätelöä syömässä, mutta muuten haluan siihen aikaan päivästä olla pikku suojassani ja nukkua kauniisti pikku vuoteessani ja vain ikäänkuin aavistaa, että tähdet tuikkivat ulkona ja että tuuli kohisee männyissä alhaalla puron rannalla. Sanoin sen myöskin Josephine tädille aamiaista syödessä seuraavana aamuna, mutta hän vain nauroi. Miksi hän nauroi sille?… Muuten hän on ollut niin kiltti ja kauhean kohtelias meitä kohtaan — tarjonnut meille kaikkea mahdollista… Perjantaina piti kotiin paluun tapahtua, ja herra Barry tuli vaunuineen hakemaan tyttöjä.

 

— No, toivottavasti teillä on ollut hauskaa, sanoi neiti Barry, kun he niiasivat ja sanoivat hyvästi.

 

— Kyllä, varmasti meillä on ollut, vastasi Diana.

 

— Ja sinulla, Anna tyttönen?

 

— Olen nauttinut jokaisesta minutista, jonka olemme olleet täällä, sanoi Anna, kietoi sydämellisesti kätensä vanhan naisen kaulaan ja suuteli hänen kurttuista poskeansa.

 

Diana ei koskaan olisi uskaltanut ottaa itselleen sellaista vapautta, ja hän ihan kauhistui Annan rohkeutta. Mutta neiti Barry näytti tyytyväiseltä seisoessaan verannallaan ja seuratessaan pois vieriviä vaunuja silmillään.

 

Sitten hän palasi huoahtaen takaisin suureen taloonsa. Se tuntui sangen autiolta ja yksinäiseltä, nyt kun hilpeät pikku tyttöset eivät enää antaneet sille eloa. Neiti Barry oli sangen itsekäs vanha nainen, jos suora totuus lausutaan, ja hän ei ollut juuri koskaan välittänyt kenestäkään muusta ihmisestä enempää kuin itsestään. Hän välitti muista vain sikäli kuin he hyödyttivät tai huvittivat häntä. Anna oli huvittanut häntä ja oli siis sangen suuressa määrin Josephine tädin suosiossa. Mutta nyt neiti Barrylle selkeni, että hän ajatteli vähemmän Annan naivia puhetapaa kuin hänen suurta iloitsemiskykyään, tuota herkkätunteisuutta, jota hän ei koskaan oikein kyennyt salaamaan, hänen kohteliasta ja huomaavaista olemustaan ja hänen silmissään ja huultensa tienoilla asustavaa lempeätä ilmettä.

 

— Luulin jonkun ruuvin irtautuneen Marilla Cuthbertin päässä, kun kuulin, että hän on ottanut luokseen vieraan tytön lasten kodista, sanoi hän itsekseen, mutta huomaan, että koe on onnistunut erinomaisesti. Jos minulla aina olisi Annan tapainen tyttö talossani, olisin sekä parempi että onnellisempi.

 

Annan ja Dianan mielestä kotimatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin — niin, hauskempikin, sillä heillähän oli nyt se iloinen varmuus, että koti odotti heitä matkan lopussa. Aurinko laski, juuri kun he ajoivat Valkorannan kautta ja kääntyivät rantatielle. Etäisyydessä piirtyivät Avonlean tummat metsäharjut kullanpunaista taivasta vasten. Ajajien takana nousi kuu merestä, joka alkoi välkehtiä ja säteillä sen valossa. Jokainen pikku lahdelma polveilevan tien varrella värähteli tuhansissa kisailevissa ja karehtivissa pikku laineissa. Mainingit pirstoutuivat hillitysti kohisten alapuolella olevaa kalliorantaa vasten, ja meren suolainen tuoksu täytti väkevän, raikkaan ilman.

 

— Oi, kuinka suloista on elää ja mennä kotiin, kuiskasi Anna aivan hiljaa itsekseen.

 

Kun he ajoivat mäen alla olevan portaan yli Vihervaaraa kohti, viittoi valontuike ikkunasta hänelle ystävällisesti tervetuloa, ja avoimesta ovesta loisti takkavalkea lähettäen lämmintä viileään syysiltaan. Anna hypähteli kevyesti polkua pitkin ja keittiöön, jossa illallinen höyrysi valmiina pöydällä.

 

— Vai niin, siinä taas olet, sanoi Marilla ja pani kutimensa kokoon.

 

— Niinpä niin, ja oi, miten hauskaa on taas olla kotona, sanoi Anna iloisesti. — Voisin taputtaa ja suudella kaikkea — vieläpä astiainpesuvatiakin. Marilla, paistettu kananpoika!… Ei kai ikinä ole tarkoitus, että minä sen saan?…

 

— Kyllä kultaseni, se on tarkoitus, sanoi Marilla. — Ajattelin, että voisit olla nälissäsi ajomatkan jälkeen ja että joku pieni harvinaisuus maistuisi sinulle. Kiiruhda nyt riisumaan päällysvaatteesi, niin syömme heti kun Matthew tulee sisään. On hauskaa saada sinut jälleen kotiin, pienokainen… Täällä on ollut kauhean yksinäistä ilman sinua, enkä ole koskaan elänyt neljää päivää, jotka olisivat vierineet hitaammin.

 

Illallisen jälkeen istuutui Anna takan ääreen Marillan ja Matthew'n väliin ja alkoi selonteon koko käynnistään.

 

— Ihastuttavan hauskaa minulla on ollut, lopetti hän hyvin tyytyväisenä, ja tunnen, että olen todellakin kokenut jotain… Mutta parasta kaikista oli kuitenkin palaaminen jälleen kotiin.