34. TÄYSVERINEN SEMINAARILAINEN.

 Seuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua, sillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa, joita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat sekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja tällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt mitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin — eräänä iltana hän tuli itse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa vaaleanviheriää kangasta.

 

— Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi puvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan on monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi haluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että Jane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat "iltapuvuksi", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva Allan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla, ja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa sopivat aina hyvin.

 

— Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. — Kiitos, kullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle — se tekee eron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.

 

Vaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä ja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen eräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui "Neidon valan" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia, sielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa takaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle, ja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta, pelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka kyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto houkutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.

 

— Ah, olen saanut teidät itkemään "Neidon valalla", sanoi Anna hilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman hänen poskelleen. — Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu tahansa!

 

— Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan olisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen johdosta, jonka hän sanoi olevan "hölynpölyä" tai "pelkkää pötyä". — En voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen maailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä siksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa suhteessa… Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja näytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin… erilaiselta tuossa puvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin… Ja tuntuu niin surulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.

 

— Marilla! — Anna istahti Marillan polvelle — kotikutoinen pumpulikangas ei siitä pahentunut, — otti Marillan ryppyiset kasvot käsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. — En ole rahtustakaan muuttunut — en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu, joka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan… Todellinen minäni — se joka on täällä sisällä — se on kyllä sama. On aivan saman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun ulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää teistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä yhä enemmän.

 

Anna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea vasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle. Marilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut omata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus olivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja painaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan tarvitsisi päästää häntä.

 

Matthew'n silmät olivat kosteat — hän nousi ja meni ulos. Sinertävän kesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin alla.

 

— Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen. — Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan seljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa… Hän on suloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa liioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille hän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer teki tuon erehdyksen… onnesta muuten ei tässä tapauksessa ole sopiva puhua — hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän näki meidän tarvitsevan häntä.

 

Viimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.

 

Hän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan liikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät — ainakin Marillan puolelta — viimemainitulta. Mutta kun Anna oli poissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan serkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla puolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun ja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki ja kirveli.

 

Mutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen tietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja ettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi hän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi, että se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen verran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki, vanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen valtaan…

 

Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa — tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon uuraampaa ja rasittavampaa työtä.

 

Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja käyttää kurssiin kaksi vuotta.

 

Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen toisessa päässä.

 

Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä, arveli hän… Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla luokalla.

 

— En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli hän. — Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo päättänyt voittaa kultamitalin… Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa hankkia… Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on varmaan mielikuvitusta… Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä tutustua minuun… Huh, miten on ikävää!

 

Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.

 

— Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt parempia päiviä, kertoi Josephine täti. — Hänen miehensä oli brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat. Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria, rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.

 

Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi, mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla — suloista hiljaisuutta ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka tuikki puun runkojen lomitse…

 

Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu; puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille, välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana, ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.

 

— Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista — ja tyhmää — kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni… Ja useampia tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä. Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä, ja silloin käy vain entistä hullummin… Neljä — viisi! Perjantaina saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah, nyt Matthew on pian kotona — ja Marilla seisoo portilla ja katsoo oikotietä alas häntä odotellen — kuusi — seitsemän — kahdeksan — oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!… Niitä tulee virtanaan… En voi tulla iloiseksi — en tahdo tulla iloiseksi… On paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään…

 

Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.

 

— Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan vilpittömästi.

 

— Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä — kas sitä en aio ottaa niskoilleni. onhan toki aika paljon hauskempaa täällä kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää, että olen niin kauan sietänyt olla siellä… Sinun ei pitäisi itkeä tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein liika kosolta… Meillä oli hurjan hauska tunti tänään — oh, kuinka ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on… Anna, onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean kipeä. Hi hi — tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä punaharja tuo on…

 

Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" — tulipunainen ruusuke — sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.

 

— Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua pänttäämässä Virgiliustani — voitteko kuvitella mokomaa julmuria, joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi… Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni… Anna, mitä minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä, minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli… Jos ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums — mums — sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.

 

Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.

 

— Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.

 

— Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle — hänen enonsa istuu kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.

 

Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat. Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla — ehkä mitali!… Mutta tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa, pääaineina uudet kielet ja taidehistoria — ja tämän kaiken jo ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna tunsi seisovansa lujalla pohjalla.

 

Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin — kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana Redmondin korkeakoulussa.

 

Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja hehkuvin poskin!

 

— Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli hän. — Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi elää!