33. SUURESSA MAAILMASSA.

 — Pane kaikin mokomin yllesi valkea musliinipukusi, Anna, pyysi

Diana.

He olivat yhdessä idänpuolisessa vinttikamarissa. Ulkopuolella oli hämärä — ihana, kuulakan vihreänhohteinen hämärä tummansinisen pilvettömän taivaan alla. Suuri pyöreä kuu, jonka kalpea loisto hitaasti muuttui välkkyväksi hopeanhohteeksi, oli kummitusmetsän yllä, ja ilma oli täynnä kesän suloisia ääniä — unisten lintujen liverrystä, kujeilevan tuulenhengen kohinaa, kaukaa helähtelevää naurua ja puhetta. Mutta Annan huoneessa olivat käärekaihtimet lasketut alas ja lamppu sytytetty, sillä huoneen asukas oli paraillaan erinomaisen tärkeässä pukeutumispuuhassa.

 

Itäinen vinttikamari oli nyt jotain kokonaan toista kuin se oli ollut tuona iltana neljä vuotta sitten, kun pikku Anna Shirley oli värissyt luihin ja ytimiin saakka kolkossa ja epävieraanvaraisessa ympäristössä.

 

Samettimatto helakan punaisine ruusuineen ja kirkasväriset silkkiuutimet, jotka alussa olivat häämöttäneet Annan sisäisten silmien edessä, eivät tosin koskaan olleet saaneet kiinteätä muotoa. Mutta lattiata peitti kaunis korkkimatto, ja uutimet, jotka riippuivat korkean ikkunan edessä ja hiljalleen liehuivat tuulessa, olivat hienointa muslimia, valkealla pohjalla vihreitä ruutuja. Seiniä eivät peittäneet kullalla ja hopealla kirjaillut verhot, vaan uudet hauskat tapeetit omenankukkakuvioineen, ja niitä koristivat muutamat harvat taiteelliset taulut, jotka Anna oli saanut rouva Allanilta. Neiti Stacyn valokuva oli kunniapaikalla, ja Anna oli ottanut kunnianasiakseen pitää sen edessä aina maljakon täynnä tuoreita kukkia. Tänä iltana täytti valkea liljaterttu huoneen hienolla tuoksullaan.

 

Mitään "mahonkihuonekaluja" ei huoneessa ollut, mutta siellä oli valkeaksi maalattu kirjahylly täynnä kirjoja, korituoli tyynyineen, valkean muslimin verhoama pukupöytä, hauska vanha peili kullatussa kehyksessä, jonka yläosaa koristivat palleroiset amoriinit ja täyteläiset rypäletertut, ja joka ennen riippui tavallisesti vierashuoneessa, ja matala valkoinen vuode.

 

Anna pukeutui Valkorannan hotellissa pidettävää illanviettoa varten. Tulot joutuisivat Charlottetownin sairaalalle, ja toimeenpanijat olivat haalineet seudun kaikki mahdolliset "kyvyt" ja pyytäneet heidän suosiollista avustustaan. Ohjelmassa oli kaksinlaulua, yksinlaulua ja viulunumero; Laura Spencerin ja Anna Shirleyn piti esittää lausuntoa.

 

Annan ja Diana oli määrä ajaa sinne Jane Andrews'in ja hänen Billy veljensä kanssa, ja myöskin useita muita Avonlean nuoria tulisi mukaan. Odotettiin oikein paljon ihmisiä kaupungista ja illanvieton jälkeen söisivät kaikki avustajat yhteisen illallisen.

 

— Luuletko todellakin, että valkea on paras? tuumi Anna levottomana. — Minun mielestäni se ei ole niin kaunis kuin sinikukkainen musliinipukuni — ja se ei ole lainkaan niin muodikas.

 

— Mutta se sopii sinulle paljon paremmin, sanoi Diana. — Se on niin pehmoinen ja putoaa niin kauniisti. Toisessa näytät paljon enemmän "puetulta" — valkoinen on ikäänkuin paremmin sinua itseäsi.

 

Anna huokasi ja antoi myöten. Diana alkoi tulla kuuluisaksi hyvästä maustaan pukuasioissa, ja hänen neuvoillensa sellaisissa seikoissa annettiin suuri arvo. Itse hän näytti juuri tänä iltana hyvin somalta metsäruusun punaisessa puvussaan — jota Anna rakasti, mutta jota hänen eräistä syistä oli mahdoton itse käyttää. Hän ei kuitenkaan esiintyisi, niin että merkitsi vähemmän, miltä hän näyttäisi. Kaikki hänen vaivannäkönsä kohdistui Annaan, jonka Avonlean yhteiskunnalle kunniaa tuottaakseen täytyi olla kammattu ja puettu ja koristettu mahdollisimman hyvin.

 

— Vedä tuo reunus hieman paremmin esiin, kas niin! Nyt sidon vyönauhasi, ja missä ovat kenkäsi? Kampaan sinut sitten, kun olemme vetäneet hameen pääsi yli yllesi; palmikoin tukkasi kahdelle paksulle letille ja käärin ne ylös ja kiinnitän ne kahdella valkealla ruusukkeella. Ei, älä vedä mitään kiharoita alas otsalle, sinun on parasta laittaa tukkasi sileästi jakaukselle ja antaa sen luonnollisesti pudota. Tämän pienen valkean ruusun minä liitän toiseen ruusukkeeseen. Minulla oli yksi ainoa jälellä pensaassa, ja sen olen säästänyt tintille.

 

— Panenko helminauhan kaulaani? kysyi Anna. Matthew osti minulle sellaisen, kun hän oli viime viikolla kaupungissa, ja tiedän, että hän mielellään näkisi sen minulla.

 

Diana suipisti huulensa, käänsi mustan päänsä kallelleen ja katseli helmiä arvostelevasti. Lopuksi hän antoi myöntymyksensä, ja helminauha pantiin Annan kapealle valkealle kaulalle.

 

— Sinussa on sellaista hienoutta, sanoi Diana teeskentelemättömällä ihailulla. — Sinun pään asentosi on niin hyvä. Ja sitten olet niin pitkä ja hoikka. Minä olen oikea paksu töllerö. Olen aina sitä pelännyt, ja nyt tiedän, että asian laita on niin. Ja minun on kai oltava iloinen ja tyytyväinen silti, luulen minä.

 

— Mutta sinulla on kuopat poskissa, sanoi Anna ja hymyili hellästi kauniille, vilkkaille kasvoille, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan. — Mitä herttaisimmat pikku kuoppaset… Minun unelmani kuopista ei ole koskaan toteutunut, mutta niin monet muut unelmani ovat täyttyneet, etten saa valittaa. Olenko nyt valmis?

 

— Kiireestä kantapäähän, sanoi Diana, ja kynnykselle ilmaantui Marilla, kulmikkaana ja laihana, kuten ainakin ja melkoisesti harmaantunein hiuksin, mutta kasvot paljon lempeämpinä. — Tulkaa sisään, Marilla, ja katsokaa meidän lausujaneitiämme! Eikö hän ole sievä?

 

Marilla mutisi jotain käsittämätöntä, mutta katsoi sitten sopivaksi antaa jonkinlaista tunnustusta.

 

— No niin, hän on aika hauskan näköinen. Minä pidän tuosta tavasta laittaa tukka jakaukselle ja antaa otsan päästä oikeuksiinsa. Mutta pukunsa hän varmaankin panee pilalle ajaessaan sinne tässä kosteassa ilmassa, ja hyvin ohut se mielestäni myöskin on nyt illalla. Varo nyt hamettasi pyörältä, Anna, ja pane lämmin päällysnuttusi yllesi!

 

Sitten Marilla laskeutui jälleen alas rappusia, hyvillä mielin ajatellen, kuinka hauskan näköinen Anna oli ja mikä vahinko oli, ettei hän itse saanut olla mukana illan vietossa kuulemassa tytön lausumista.

 

— On ehkä kuitenkin liian kosteata hameelleni? sanoi Anna huolissaan.

 

— Ei toki, sanoi Diana ja veti ylös käärekaihtimen — On ihana ilta, eikä varmaankaan tule laskeutumaan kastetta. Katsohan kuutamoa.

 

— Olen niin iloinen siitä, että ikkunani on auringonnousun puolella, sanoi Anna mennen Dianan luo. — On niin ihanaa nähdä aamun koittavan noiden pitkien harjanteitten yli ja välkkyvän männynlatvojen lomitse. Se on joka aamu yhtä uutta, ja minusta tuntuu ikäänkuin sieluni saisi kylvyn tuossa kaikkein ensimäisessä auringonpaisteessa. Oi, Diana, pidän niin kovasti pikku huoneestani. En tiedä, kuinka voin viihtyä ilman sitä, kun muutan kaupunkiin ensi kuussa…

 

— Älkäämme puhuko siitä ainakaan tänä iltana, pyysi Diana. — En tahdo ajatella sitä, tulen niin apealle mielelle ja onnettomaksi, ja tahdon todellakin pitää hauskaa tänä iltana. — Mitä sinä lausut, Anna? Oletko peloissasi?

 

— En ensinkään. Olen nyt lausunut niin usein, että olen aivan voittanut tuon levottomuuden. Olen valinnut runon, jonka nimi on "Neidon vala" — se on hyvin liikuttava. Laura Spencer esittää koomillisen palasen, mutta minä panen mieluummin ihmiset itkemään kuin nauramaan.

 

— Mitä sinä teet, jos he kutsuvat sinut esiin?

 

— Oh, sitä he eivät varmastikaan tee, sanoi Anna.

 

Mutta hän ei kuitenkaan ollut salaisesti toivomatta,

 

että he kuitenkin sen tekisivät, ja hän kuvitteli jo mielessään kuinka hän seuraavana aamuna kertoisi Matthew'lle aamiaispöydässä illan voitoista.

 

— Nyt Billy ja Jane ovat tulleet — kuulen vaununpyörien kolinaa.

Tule, niin lähdemme!

Billy Andrews tahtoi, että Anna istuisi etuistuimella hänen kanssaan, niin että hän myöntyi vastenmielisesti ja istuutui sinne. Mutta hän olisi paljon mieluummin halunnut istua tyttöjen kanssa takaistuimella, jossa hän olisi voinut lörpötellä ja nauraa mielin määrin. Lörpöttely ja nauraminen ei juuri tullut kysymykseen Billyn seurassa. Hän oli suuri ja tukeva ja yksivakainen kaksikymmenvuotias poika, jolla oli pyöreät ja ilmeettömät kasvot, ja häntä vaivasi kiusallinen kykenemättömyys keskusteluun. Mutta hän ihaili Annaa suuressa määrin ja paisui ylpeydestä saadessaan ajaa Valkorantaan tuon pitkän ja komean tytön istuessa hänen vieressään vaunuissa.

 

Mutta Anna voi kuitenkin kääntyä hiukkasen istuessaan ja jutella tyttöjen kanssa, ja silloin tällöin hän kohdisti pari kohteliasta sanaa Billylle, joka irvisti leveästi, mutta ei koskaan ehtinyt saada vastausta valmiiksi, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hänellä oli siis sangen hauskaa ajomatkalla. Oli myös mitä ihanin ilta. Maantie oli täynnä keveitä vaunuja, kaikki matkalla hotelliin, ja hopean kirkas nauru helähteli ja kaikui kaikilta puolin.

 

Kun he tulivat hotelliin, olivat sen kaikki kolme kerrosta kirkkaasti valaistut. Heitä olivat vastassa ne naiset, jotka kuuluivat toimikuntaan, ja yksi heistä vei Annan taiteilijahuoneeseen, joka oli täynnä Charlottetownin lauluseuran jäseniä. Heidän joukossaan Anna tunsi äkkiä itsensä ujoksi ja maalaiseksi ja noloksi. Hänen pukunsa, joka itäisessä vinttikamarissa oli hänestä näyttänyt niin sievältä, tuntui nyt yksinkertaiselta ja "kotitekoiselta" — todellakin liian yksinkertaiselta, hän ajatteli, kaikkien niiden silkkien ja pitsien joukossa, jotka hänen ympärillään loistivat ja kahisivat. Mitä hänen halvat helmensä merkitsivät verrattuina tuon hänen vieressään istuvan kookkaan, kauniin naisen timantteihin? Ja kuinka mitättömältä näytti hänen ainoa ruusuparkansa noiden upeitten kasvihuonekukkien rinnalla, joita kaikilla muilla oli!

 

Anna riisui hattunsa ja nuttunsa pois sangen apeilla mielin eräässä nurkassa. Hän toivoi olevansa takaisin pienessä valkeassa huoneessaan Vihervaaralla.

 

Vielä pahemmalta tuntui ulkona suuren juhlasalin korokkeella, jonne hetkisen kuluttua kaikki avustajat menivät. Sähkövalo huikaisi hänen silmiään, hajuveden tuoksu ja hälinä panivat hänen päänsä pyörälle. Hän toivoi istuvansa alhaalla kuulijoitten joukossa Dianan ja Janen luona, joilla näytti olevan hyvin hauskaa kauempana salissa.

 

Hänet sullottiin erään lihavan, vaaleanpunaiseen silkkipukuun puetun naisen ja valkeaan pitsipukuun puetun tytön välille, joka näytti nenäkkäältä. Lihava nainen käänsi päätään ja tarkasteli Annaa silmälasiensa läpi, kunnes Annasta alkoi tuntua tuo tarkastelu sietämättömältä ja hän mieluimmin olisi halunnut juosta tiehensä. Ja valkoiseen pitsileninkiin puettu tyttö puhui kuuluvasti lähimmän naapurinsa kanssa "talonpoikaisseudusta" ja pienistä "somista maalaistylleröistä" ja ihmetteli, ohjelmaan katsahtaen, "mitä oikeastaan voitiin saada aikaan tällaisella paikkakunnalla"… Anna arveli, että hän vihaisi valkeata pitsityttöä päiviensä loppuun saakka.

 

Annan onnettomuudeksi eräs hyvin tunnettu näyttelijätär, joka sattumalta asui hotellissa, oli luvannut avustaa parilla lausuntonumerolla. Hän oli solakka ja notkea, tummasilmäinen nainen, yllään ihmeellinen vaaleanharmaa leninki, ilmava ja välkähtelevä kuin kuutamon hohde, kaulassa ja tummassa tukassa koruja. Hänellä oli harvinaisen taipuisa ääni ja tavattoman ilmehikäs esitystapa, joka täydelleen hurmasi kuulijat. Anna unohti hetkeksi sekä itsensä että huolensa, ja kuunteli loistavin silmin.

 

Mutta kun esitys oli lopussa, peitti hän äkkiä kasvonsa käsiinsä.

Kuinka voisi hän koskaan astua esiin ja lausua tämän jälkeen! Oliko

hän koskaan luullut osaavansa lausua?… Ah, jospa hän olisi jälleen

Vihervaaralla!

Tänä raskaana hetkenä hän kuuli nimeään huudettavan. Miten olikaan, onnistui Anna nousemaan ja epävarmasti astumaan korokkeelle — hän ei huomannut, kuinka valkea pitsityttö säpsähti ja näytti hämmästyneeltä, ikäänkuin hän olisi hieman hävennyt… Hän oli niin kalpea, että Diana ja Jane alhaalla kuulijoitten joukossa tarttuivat toistensa käsiin mykän ja kauhistuneen osanoton vallassa.

 

Annan oli vallannut mitä hirvein ramppikuumekohtaus. Hän oli tosin sangen usein lausunut julkisesti, mutta hän ei ollut vielä koskaan seisonut tällaisen yleisön edessä, ja sen näkeminen miltei lamautti hänet. Kaikki oli niin outoa, niin loistavaa, niin ihmeellistä — hienosti puettujen naisten rivit, arvostelevat kasvot, itse tämä rikkauden ja sivistyksen ja yhteiskunnallisen ylemmyyden ilmakin, jota hän hengitti… Kuinka toisenlaista ja pelottavaa olikaan tämä kaikki verrattuna keskusteluklubin yksinkertaisiin puupenkkeihin, joilta ystävien ja naapurien tutut ystävälliset kasvot rohkaisevina katsoivat häneen! Näillä ihmisillä, ajatteli hän, oli hirveän suuret vaatimukset, ja he arvostelisivat säälimättä… He, kuten valkea pitsityttökin, olivat tulleet vain tehdäkseen pilaa siitä, mitä "maalaistyllerö" koettaisi tuhrustella…

 

Hän tunsi itsensä auttamattoman onnettomaksi ja häpeän valtaamaksi. Hänen polvensa vapisivat, sydän hypähteli kuin lintu, ja voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei voinut sanaakaan pusertaa ulos itsestään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi paennut korokkeelta — huolimatta häpeästä ja pilkasta, jonka hän siten olisi ikuisiksi ajoiksi tuottanut itselleen…

 

Mutta äkkiä, kun hän antoi laajentuneen, pelokkaan katseensa liukua pitkin katsojien rivejä, näki hän Gilbert Blythen salin kauimmaisessa osassa, ja tämä kumartui eteenpäin hymyilevin kasvoin — Annasta se näytti ivan hymyltä, samalla sekä ärsyttävältä että vahingoniloiselta. Mutta tässä Anna erehtyi. Gilbert hymyili vain hyväntuulisuuttaan, ja hän nautti siitä kauniista vaikutuksesta, minkä Annan solakka valkea olento ja sielukkaat kasvot synnyttivät vihreitten palmujen taustaa vasten.

 

Nyt hän veti syvään henkeään ja kohotti ylpeästi päänsä rohkeuden ja päättäväisyyden virratessa koko hänen olemuksensa läpi sähköiskun tavoin. Hän ei tahtonut epäonnistua Gilbert Blythen edessä — ei koskaan, koskaan olisi hän saava syytä nauraa hänelle!… Hänen piinallinen pelkonsa katosi ja hän alotti lausuntonsa — kirkas, sointuva ääni tunkeutui aina salin äärimmäiseen sopukkaan saakka vapisematta ja ilman vääriä korostuksia. Hän oli täydelleen saanut takaisin mielenmalttinsa, ja voimakas vastavaikutus noitten muutamien kauheitten voimattomuuden hetkien jälkeen sai aikaan, ettei hän koskaan elämässään ollut lausunut paremmin.

 

Kun hän oli lopettanut, kaikuivat voimakkaat käsientaputukset. Anna meni takaisin paikalleen, punastuen ujoudesta ja ilosta, ja siellä ojensi heleänväriseen silkkipukuun puettu nainen kätensä ja puristi hänen kättään sydämellisesti.

 

— Kultaseni, sehän kävi oikein hyvin, sanoi hän. — Kas vaan, kuulkaahan, kuinka he taputtavat — he tahtovat teitä uudestaan esille.

 

— Ah ei, en voi mennä, sanoi Anna hämillään. — Mutta minun kai täytyy — muuten Matthew pahastuu. Hän sanoi, että minut huudettaisiin esille.

 

— Älä sitten pahoita Matthew'n mieltä, sanoi vaaleanpunainen nainen nauraen.

 

Hymyillen, punastuen ja kirkassilmäisenä Anna sipsutti jälleen korokkeelle ja esitti ylimääräisesti pienen humoristisen numeron, joka oli hyvin yleisön maun mukainen. Ja jälellä oleva osa iltaa muodostui hänelle mahdollisimman miellyttäväksi.

 

Kun juhla oli lopussa, otti lihava vaaleanpunainen nainen — joka oli naimisissa erään chicagolaisen miljonäärin kanssa — hänet siipiensä suojaan ja esitti hänelle koko joukon ihmisiä, ja nämä uudet tuttavat olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Mielenkiintoinen näyttelijätär, rouva Evans, tuli hänen kanssaan juttelemaan ja sanoi, että hänellä oli kaunis ääni ja että hän "sanoi" esitettävänsä sangen hyvin. Vieläpä valkoinen pitsityttökin sanoi hänelle muutamia kohteliaisuuksia…

 

He söivät illallista kauniissa, juhlallisesti koristetussa ruokasalissa — hummeria, lintua ja jäätelöä! — ja myöskin Diana ja Jane pyydettiin mukaan, koska he olivat tulleet Annan seurassa. Mutta Billy ei ollut missään tavattavissa — hän oli laittanut itsensä turvaan, kun hän aavisti vaaran olevan tulossa. Mutta hän seisoi aivan vakaana paikallaan ja piteli hevosta, kun kolme tyttöä hilpeinä tulivat ulos hiljaiseen, hopeanhohtoiseen kuutamoon.

 

Anna veti syvän henkäyksen ja katsoi ylös honkien tummien latvojen yllä olevalle kirkkaalle taivaalle.

 

Oi, oli ihanaa olla jälleen ulkona puhtaassa ja hiljaisessa yössä! Kuinka suurta ja äänetöntä ja ihmeellistä oli kaikki! Meren kohina kuului aivan hiljaa, ja jyrkät rantakalliot kohosivat ikäänkuin tuimat jättiläiset, jotka vartioivat lumottuja rantoja.

 

— Eikö olekin ollut hurmaavaa! huokasi Jane, kun vaunut lähtivät liikkeelle. — Oi, ollappa rikas miljonääri, joka saisi asua kesällä hotellissa ja käyttää jalokiviä ja avokaulaisia pukuja ja saisi syödä jäätelömarengeja ja hummerisalaattia joka päivä! Se olisi paljon hauskempaa kuin opettaa lapsia… Anna, sinä lausuit suurenmoisesti, vaikka minä tovin aikaa luulin, ettet koskaan pääsisi alkuun. Sinä suoriuduit minusta paremmin kuin rouva Evans.

 

— Älä puhu tuollaista, Jane, sanoi Anna nopeasti, se kuuluu niin… yksinkertaiselta… Sehän ei voinut olla parempaa kuin rouva Evans'in esitys, hän on näyttelijätär, ja minä olen vain koulutyttö, jolla on vain hieman vihiä asiasta… Olen täysin tyytyväinen, ellen yleisön mielestä kokonaan pilannut asiaani.

 

— Minulla on sinulle kerrottavana muuan kohteliaisuus, Anna, sanoi Diana. — Ainakin luulen, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi äänensävystä päättäen. Siellä oli eräs herra Yhdysvalloista, joka istui Janen ja minun vieressä ja näytti hyvin taiteelliselta sysimustine hiuksineen ja samanlaisine silmineen. Josie Pye sanoo, että hän on hyvin tunnettu maalari, ja että hänen äitinsä serkku on Bostonissa naimisissa erään herran kanssa, joka on ollut tämän herrasmiehen koulutoveri. Ja hänen me kuulimme lausuvan — muistatko, Ruby? — kas näin: "Kuka on tuo korokkeella oleva tyttö, jolla on noin ihastuttava Tizian-tukka? Hänellä on kasvot, jotka minua huvittaisi maalata." Siinä kuulet, Anna! Mutta mitä oikeastaan merkitsee Tizian-tukka?

 

— Jokapäiväisellä kielellä se on kai aivan yksinkertaisesti samaa kuin punainen tukka, nauroi Anna. — Tizian oli hyvin kuuluisa maalari, joka mielellään maalasi punatukkaisia naisia.

 

— Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään! huokasi Jane. — Oh, kuinka ne välkkyivät! Haluaisitteko olla rikkaita, tytöt?

 

— Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. — Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme — me olemme onnellisia kuin kuningattaret, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt — pelkkää hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia… Sen kauneudesta emme voisi nauttia enempää, vaikka meillä olisi miljonia dollareita ja kokonaisia laivoja täynnä timantteja. Sinä et sisimmässä sydämessäsi tahtoisi vaihtaa minkään noiden naisten kanssa, vaikka se olisikin mahdollista Tahtoisitko olla tuo valkeaan pitsileninkiin puettu tyttö, jolla on aina hapan ilme ja joka ei kykene kunnolleen iloitsemaan mistään? Tai rouva vaaleanpunaisessa silkkipuvussa, kiltti ja kelpo olento hän oli, mutta ajatteles, niin lyhyt ja paksu kuin kurkku!… Tai itse rouva Evans, silmissä tuo surullisen suruinen katse! Hänen on täytynyt olla elämässään kauhean onneton, kun hänen katseensa on voinut tulla sellaiseksi. Sinä tiedät varsin hyvin, ettet haluaisi vaihtaa ainoankaan heidän kanssaan, Jane Andrews.

 

— En ole niinkään varma siitä, sanoi Jane, ei likimainkaan vakuutettuna. — Luulen, että timantit tuottaisivat lohdutusta hyvin paljon…

 

— Niin, minä en tahdo olla muuta kuin oma itseni, vaikka sitten koko elämäni läpi saisin kantaa surujani ilman timanttien lohdutusta, sanoi Anna. — Olen täysin tyytyväinen ollessani Vihervaaran Anna kaulaketjuineni. Tiedän, että Matthew on antanut sen minulle ja että siihen liittyi aivan yhtä paljon rakkautta kuin konsaan siihen kaulanauhaan, jota Hänen silkkipukuinen armonsa Vaalean punaisine timantteineen kantoi.