24. NEITI STACYN ILLANVIETTO.

 Lokakuu oli käsissä, kun Anna jälleen voi mennä kouluun — komea kullanpunainen lokakuu viileine aamuineen, kun laaksoja peitti läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä, ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa. Kastetta oli niin viljalti, että keto välkkyi kuin hopeakudoksinen kangas, ja metsän tiheitten runkojen välille oleviin syvennyksiin kokoontuivat kuihtuneet lehdet, jotka kahisivat kulkijan jalkojen alla. Koivukäytävä oli kuin keltainen, harveneva holvikäytävä, ja sen alla olevat sanajalat riippuivat hallanpanemina ja ruskeina.

 

Itse ilmassa oli tuoksua ja raikkautta, joka vaikutti mitä elähyttävimmin pikku tyttöihin, jotka reippaina ja iloisina sipsuttivat kouluun, ja oli todellakin hauskaa istua jälleen pienen ruskean pulpetin ääressä Dianan rinnalla, Ruby Gillisin kanssa, joka nyökkäsi käytävän yli, Carrie Sloanen, joka lähetti pieniä kirjelappuja, ja Julia Bellin, joka tarjosi mitä herkullisinta lakritsia. Anna huoahti syvään tyytyväisyydestä terottaessaan kivikynänsä ja järjestäessään kirjanmerkkinsä pulpetissaan. Elämä oli todellakin hyvin mielenkiintoista.

 

Uudessa opettajattaressa hän tapasi vielä vilpittömän ja avuliaan ystävän. Neiti Stacy oli hilpeä ja miellyttävä nuori nainen, jolla oli onnellinen kyky voittaa ja säilyttää oppilastensa kiintymys sekä houkutella esiin heidän olemuksensa paras osa. Annan sielu avautui kuin kukka tämän lämmittävän ja kehittävän vaikutuksen alaisena ja hän kestitsi ihailevaa Matthew'ia ja suurempaan kriitillisyyteen taipuvaa Marillaa mitä hehkuvimmilla kuvauksilla siitä mitä nykyään tapahtui koulussa.

 

— Olen aivan hurmaantunut neiti Stacyyn, Marilla. Hänellä on niin lempeä ja hieno käytös- ja puhetapa ja niin miellyttävä ääni. Kun hän lausuu nimeni, kuulen aivan selvästi, että hän lausuu sen a:lla lopussa… Nyt iltapäivällä olemme lausuneet runoja. Toivon, että olisitte olleet siellä ja kuulleet minun lausuvan "Lady Macbeth'in". Panin koko sieluni siihen… Kun sitten menimme kotiin, sanoi Ruby Gillis minulle, että lausuessani säkeet:

 

    — "Suureks mielit,

    Himoa sull' on kunniaan, mutt' pahuus,

    Sen kätyri, sulta puuttuu" —

silloin häntä oikein värisytti luihin ja ytimeen saakka.

 

— Tuon saat lausua minulle jonakin päivänä ulkona ladossa, arveli

Matthew.

— Sen kyllä teen, sanoi Anna miettiväisenä, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä yhtä hyvin. Ei ole puoleksikaan niin innostavaa ulkona ladossa kuin kokonaisen koululuokan edessä, joka kuuntelee henkeä pidättäen joka sanaa. — Matthew'ta en varmaankaan saa värisemään.

 

— Rouva Lynde sanoi, että hän värisi, kun hän perjantaina näki poikien kiipeävän korkeimpien puitten latvoihin herra Bellin mäellä noutaakseen harakanpesiä, sanoi Marilla. — Minua ihmetyttää, että neiti Stacy antaa heille siihen luvan.

 

— Tarvitsimme harakanpesän luonnontiedetunnilla, selitti Anna. — Se oli sinä iltapäivänä, kun retkeilimme ulkona ja pidimme tunnin luonnonhelmassa. Siellä oppii niin erinomaisesti, ja neiti Stacy selittää kaiken niin selvästi. Sitten saamme kirjoittaa aineita retkeilyistämme ja minä kirjoitan parhaiten.

 

— Kuuluu kovin kerskailevalta sanoa se itse. Sen voit antaa opettajattaresi sanoa.

 

— Hänhän on sen sanonut, Marilla. Ja minä en todellakaan ylpeile siitä. Kuinka voisinkaan, kun olen sellainen pölkkypää geometriassa? Mutta nyt alkaa minulle hieman valjeta siinäkin suhteessa. Neiti Stacy tekee sen minulle paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta hyväksi en siinä tule koskaan, ja on sentään hyvin ikävää olla siitä varma… Mutta olen hirveästi innostunut ainekirjoitukseen. Enimmäkseen neiti Stacy antaa meidän itse valita aiheemme, mutta ensi viikolla meidän on kerrottava jostain huomattavasta henkilöstä. Oi, ollappa huomattava henkilö ja tietää, että koululapset kirjoittavat aineita kuoleman jälkeen!… Tahtoisin hyvin halusta olla kuuluisa ja huomattava. Luulen, että suureksi tultuani menen sotaan Punaisen ristin sisarena… Ellen mene Kongoon lähetyssaarnaajaksi. Mutta siihen kaiketi vaaditaan liian monta sellaista ominaisuutta, joita minulla ei ole… Ja joka aamu me voimistelemme tullaksemme solakkavartaloisiksi ja edistääksemme ruuansulatusta.

 

— Jos ruuansulatus tähän asti on ollut kunnossa, niin — sanoi

Marilla halveksivaa moitetta äänessä.

Mutta kaikki retkeilyt, kaikki lausuminen ja kaikki voimisteluharjoitukset hupenivat pelkiksi mitättömyyksiksi verrattuna siihen suunnitelmaan, jonka neiti Stacy ilmaisi ihastuneille oppilailleen marraskuussa. Tämän suunnitelman mukaan kaikkien Avonlean koululasten piti panna toimeen musikaalinen illanvietto jonain päivänä joulunpyhinä, ja sen tuottamat tulot käytettäisiin lipun ostamiseen koulutaloon.

 

Aikomus voitti kaikkien mieltymyksen, ja alettiin heti harjoittaa ohjelman eri numeroita. Ja kaikista tulevista avustajista ei kukaan ollut niin innokas ja uuttera kuin Anna Shirley, joka sydämen pohjasta antautui puuhaan.

 

Mutta kotona Marilla nurisi.

 

— Mitäpä hyödyttää teidän ahtaa päänne täyteen tyhjänpäiväisiä joutavuuksia ja riistää niin paljon aikaa läksyiltänne? En hyväksy sitä, että lapset saavat esiintyä julkisesti. Se tekee heidät vain turhamaisiksi ja nenäkkäiksi ja vetelehtimishaluisiksi.

 

— Mutta ajatelkaa hyvää tarkoitusta! pyysi Anna. — Lippu tulee yhä enemmän elähyttämään isänmaanrakkauttamme, Marilla.

 

— No kyllä kai! Isänmaanrakkaus on kai viimeinen, mikä teillä on ajatuksissanne. Te katsotte vain, että teillä on hauskaa.

 

— Niin, onhan kaiketi hyvä, jos voi yhdistää isänmaanrakkauden ja hauskuuden! Ajatelkaas, mikä hieno illanvietto siitä tulee! Meillä tulee olemaan kuusi kuoroa, ja Diana ja minä esitämme yksinlaulua. Minä olen mukana kahdessa vuorokeskustelussa ja "Keijukaiskuningattaressa". Oh, olen niin peloissani, että sotkeudun… Ja kaikkein viimeksi meillä on kuvaelma "Usko, Toivo ja Rakkaus". Siinä esiinnymme Diana ja Ruby ja minä, kaikki valkeisiin puettuina ja hiukset hajalla. Minä olen Toivo, ristiin liitetyin käsin — näin — ja ylöspäin suunnatuin katsein. Harjoittelen osiani vintin säiliössä. Älkää säikähtäkö jos kuulette minun huokailevan ja ähkyvän! Eräässä osassani minun täytyy ähkyä ja voivotella aivan sydäntäsärkevästi, ja sitä on vaikea tehdä oikein taiteellisesti, Marilla.

 

Josie Pye on loukkaantunut siksi, ettei hän saanut ruveta keijukaiskuningattareksi. Mutta sehän olisi ollut naurettavaa, sillä kukapa olisi kuullut puhuttavan keijukaiskuningattaresta, joka olisi niin paksu kuin Josie? Keijukaiskuningattarien täytyy olla solakoita. Jane Andrews esittää kuningatarta, ja minä tulen olemaan yksi hänen neidoistaan. Josie sanoo, että punatukkainen keijukainen on yhtä hullunkurinen kuin paksukin, mutta minä asetun sellaisten lorujen yläpuolelle… Minä saan valkoisen ruususeppeleen päähäni, ja Ruby Gillis lainaa minulle matalat kenkänsä, koska minulla itselläni ei ole sellaisia. Keijukaisilla täytyy tietysti olla puolikengät. Eihän voi kuvitella keijukaista varsikengissä, vai mitä? Kaikkein vähiten kärkisuojuksilla varustetuissa.

 

Koristamme salin havunoksilla ja kuusiköynnöksillä, joihin pistelemme punaisia silkkipaperiruusuja. Ja kun katselijat ovat kokoontuneet, marssimme kaikki kaksittain sisään Emma Whiten soittaessa marssia uruilla. Niin, Marilla, tiedän kyllä, ettette iloitse puoliksikaan niin paljon kuin minä siitä, mutta ettekö sentään toivo, että teidän pikku Annanne kunnostautuu?

 

— Toivon, että esiinnyt säädyllisesti ja soveliaasti. Olen sydämeni pohjasta hyvilläni, kun kaikki tämä touhu viimeinkin on ohi ja sinä kykenet asettumaan järkevään työhön. Mihin sinä nyt luulet kelpaavasi, pää täynnä vuorokeskusteluja ja kuvaelmia ja ähkymisiä? Ja mitä kieleesi tulee, niin on kerrassaan ihme, ettei se kulu loppuun.

 

Anna huokasi ja lähti ulos pihamaalle, jossa uusikuu loisti omenan vihreällä läntiseltä taivaalta lehdettömien poppelin oksien lomitse ja Matthew paraillaan pieni puita. Anna istuutui eräälle kannolle ja alkoi jälleen selostaa tulevaa illanviettoa, varmana siitä, että hän ainakin hänessä tapaisi osaaottavan ja huvitetun kuulijan.

 

— Niin paljon voin ymmärtää, että siitä tulee oikein hienon hieno illanvietto, ja sinä tulet kyllä kunnostautumaan, sanoi Matthew ja hymyili vilkkaille ja ilmehikkäille pikku kasvoille.

 

Anna hymyili takaisin hänelle. Nämä molemmat olivat mitä parhaimmat ystävät, ja Matthew ylisti usein onnellista tähteänsä siitä, ettei hänen tarvinnut puuttua tytön kasvatukseen. Se oli yksinomaan Marillan hartioilla; jos hänellä olisi ollut jotain tekemistä sen suhteen, olisi syntynyt alituisia ristiriitoja hänen tunteittensa ja velvollisuudentunteessa välillä.

 

Niinkuin asia nyt oli, oli hänellä vapaat kädet "hemmottelemaan piloille" Anna — sanamuoto oli Marillan — mikäli häntä miellytti. Mutta sillä tavoin tuli kuitenkin ylläpidetyksi eräänlainen edullinen tasapaino — vähäinen, olkoonpa vain epäpäteväkin "kiitos" tekee joskus yhtä hyvää kuin pitkä moraalisaarna.