21. ANNAN UUSI MAUSTE.

 — Meidän on varmaan pian kutsuttava tänne uusi pastorimme ja hänen nuori rouvansa teelle, sanoi Marilla miettiväisesti. — He ovat olleet melkein kaikkialla muualla paitsi täällä. Annahan kun ajattelen! Ensi keskiviikkona sopisi hyvin. Mutta kuulehan, Anna, älä virka sanaakaan Matthew'lle siitä, sillä jos hän tietää, että vieraita on tulossa, niin hän keksii jonkun verukkeen pysyäkseen poissa sinä päivänä. Hän on niin tottunut siihen, ettei meidän vanha pastorimme koskaan välittänyt hänestä, että hänen mielestään tulee olemaan hyvin työlästä tutustella herra ja rouva Allanin kanssa — varsinkin rouvan, luonnollisesti.

 

— Minä vaikenen kuin muuri, vakuutti Anna. — Oh, Marilla, enkö saa leipoa kaakun siksi kuin he tulevat? Haluaisin niin mielelläni laittaa jotain hyvää herttaiselle papin rouvalle, ja nykyäänhän olen jo oikein kätevä leipomiseen.

 

Uusi pastori ja hänen rouvansa olivat nuori ystävällinen pari, vastavihittyjä ja koko sielustaan innostuneita valitsemaansa elämänkutsumukseen. Avonlea oli heti ottanut heidät avosylin vastaan. Sekä vanhat että nuoret pitivät hilpeästä ja ujostelemattomasta nuoresta pastorista, jolla oli niin palava työinto, ja lempeästä pikku rouvasta, josta nyt tuli pappilan valtiatar. Anna rakastui heti rouva Allaniin. Hän oli hänessä löytänyt uuden "sukulaissielun".

 

— Oi, kuinka mainio rouva Allan on, huudahti hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä. — Hän on ottanut meidän pyhäkoululuokkamme, ja hän opettaa erinomaisesti. Hän sanoi heti paikalla, että hänen mielestään ei ollut oikein, että opettaja yksin tekee kysymyksiä, ja Marillahan tietää, että juuri niin minäkin aina olen ajatellut… Hän sanoi, että saisimme kysyä häneltä mitä tahdoimme, ja minä tein koko joukon kysymyksiä. Kas kysymysten tekeminen — sehän on juuri minun makuni mukaista…

 

— Tiedän sen, sanoi Marilla.

 

— Ei kukaan muu kysynyt mitään paitsi Ruby Gillis, ja hän kysyi, saisimmeko tehdä pyhäkouluhuviretken kesällä. Minun mielestäni se ei ollut juuri sopiva kysymys, se ei ollut lainkaan yhteydessä sen kanssa, mitä luimme — meillä oli läksynä Daniel jalopeurain luolassa. Mutta rouva Allan, hän hymyili ja sanoi, että hän kyllä luuli. Kun rouva Allan hymyilee, saa hän mitä herttaisimmat kuopat poskiinsa. Jospa minullakin olisi kuopat poskissa, Marilla! En ole nyt puoleksikaan niin laiha kuin tullessani, mutta mitään kuopp—

 

— Mielestäni sanoit äsken, että halusit leipoa. Saat tehdä piikkisikakaakun.

 

— Oi, kiitos, Marilla hyvä! Ja runsaasti manteleilla maustettuna!

 

Maanantaina ja tiistaina tehtiin suuria varustuksia Vihervaaralla. Oli sangen vastuunalaista ottaa arvokkaasti vastaan ja kestitä uutta pastorinherrasväkeä, ja Marilla oli päättänyt kestää kilpailun jokaisen Avonlean perheenemännän kanssa. Anna oli hurjana ihastuksesta ja jännityksestä. Tiistai-iltana hän kertoi kaiken Dianalle heidän istuessaan suurilla punaisilla kivillä Metsänymfin lähteen reunalla ja tekivät "sateenkaaria" veteen pienillä kuusenpihkaan kastetuilla oksilla.

 

— Kaikki on valmiina, Diana, paitsi minun piikkisikakakkuni, jonka laitan aamupäivällä, ja eräänlaiset pienet herkulliset kermamunkit, jotka Marilla panee uuniin viime hetkellä… Saat uskoa, Diana, että minulla ja Marillalla on ollut pari hirveän touhukasta päivää. Ei ole leikin paikka kutsua pastorinherrasväkeä teelle… Näkisitpä meidän ruokasäiliömme, sinulle varmaan tulisi vesi suuhun. Meillä tulee olemaan kananpoikaa hyytelön kera sekä kylmää kieltä. Saamme kahta lajia hilloketta, punaista ja keltaista, ja vatkattua kermaa ja pehmeätä piparkakkua ja minun piikkisikakaakkuni kera saamme Marillan hienoa keltaista luumuhilloa, jota hän säästää yksinomaan pappeja varten… Ja vastaleivottua leipää meillä on, mutta myöskin vanhaa, jos hänellä sattuisi olemaan huono ruuansulatus. Rouva Lynde sanoo, että useimmilla pastoreilla on huono ruuansulatus, mutta en luule herra Allanin olleen niin kauan pastorina, että hän olisi ehtinyt saada sellaisen. Olen sentään oikein huolissani piikkisikakaakkuni vuoksi. Oi, Diana, ajatteles, jos ei siitä tulisi hyvää! Näin yöllä unta, että minun jälessäni juoksi ilkeä tonttu, jolla oli suuri piikkisikakaakku pään sijasta.

 

— Oh, siitä tulee kyllä hyvää, rauhoitti Diana, joka ei koskaan tahtonut pelotella ystäviään. — Vakuutan, että se palanen, joka meillä hiljakkoin oli mukanamme Satakielenpesässä ja jonka sinä itse olit laittanut, oli aivan suurenmoista. Ja suurenmoinen maistuu minun mielestäni vain hyvältä…

 

— Niin, mutta kaakuilla on sellainen erikoinen kyky epäonnistua, juuri kun toivoo niistä kaikkein herkullisimpia, huokasi Anna ja pisti veteen pihkalla huolellisesti sivellyn oksan. — Mutta minun on kai luotettava kaitselmukseen ja muistettava jauhot. Oi, katso, Diana, mikä ihastuttava sateenkaari! Etkö luule, että sinipiika tulee esiin, kun olemme menneet tiehemme, ja ottaa sen itselleen hunnuksi?

 

— Tiedät varsin hyvin, ettei ole olemassa mitään sinipiikoja, sanoi

Diana nuhtelevalla äänellä.

Myöskin Dianan äiti oli saanut osansa kummitusmetsästä ja ollut hyvin suutuksissaan. Diana oli saanut ankaran määräyksen pitää mielikuvituksensa sopivien rajojen sisällä, ja hän katsoi nyt edullisimmaksi luopua vieläpä viattoman sinipiiankin tuttavuudesta.

 

— Niin, mutta onhan hyvin helppoa kuvitella, että hän on olemassa, väitti Anna. — Joka ilta ennen maata menoani kurkistan ulos ikkunastani ja mietin mielessäni, eikö sinipiika istu siellä ja kampaa kiharoitaan pitäen lähdettä peilinään. Joskus aamuisin haeskelen hänen jälkiään kasteesta. Oi, Diana, säilytä toki edes uskosi sinipiikaan!

 

Keskiviikkoaamu tuli. Anna nousi ylös auringon noustessa, sillä hän oli sellaisen kiihkon ja levottomuuden tilassa, ettei hän voinut nukkua uudelleen. Hän oli saanut kelpo nuhan itselleen, siksi että hän edellisenä iltana oli kastellut jalkansa lähteen luona, mutta ei mikään muu kuin pitkälle kehittynyt keuhkokuume olisi tänä aamuna voinut hillitä hänen haluaan kilpailla sokerileipurin kanssa. Aamiaisen jälkeen hän sekotti kaakkutaikinan, ja kun hän viimeinkin sulki uuninsuupellin mestarinäytteensä jälkeen, päästi hän syvän helpotuksen huokauksen.

 

— Tällä kertaa olen varma siitä, etten ole mitään unohtanut, Marilla. Mutta luuletteko, että se nousee? Ajatelkaas, jos leivinpulveri ei olisi ollut hyvää? Otin sen uudesta pöntöstä. Ja rouva Lynde sanoo, ettei koskaan voi olla varma siitä, että saa hyvää leivinpulveria, nyt kun kaikkea väärennetään… Rouva Lynde sanoo, että hallituksen pitäisi puuttua asiaan, mutta ettei hän varmaankaan koskaan tule näkemään sitä päivää, jolloin konservatiivinen hallit…

 

— No niin, meillä on yllin kyllin muuta hyvää tarjottavana, sanoi

Marilla suurella tyyneydellä.

Mutta kaakku nousi mainiosti ja tuli kauniin kullanruskeana ulos uunista. Anna oli punainen kasvoiltaan ihastuksesta, halkaisi sen varovasti, levitti kerroksen purppuranpunaista hyytelöä väliin, kuorrutti sen, pisteli siihen kaikki mantelit, joista piikkisikakaakku oli saanut kauniilta kaikuvan nimensä, ja näki hengessä rouva Allanin syövän sitä ja mahdollisesti pyytävän "pienen palan lisää", sillä niin erinomaisen hyvältä se muka maistui…

 

— Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla, sanoi hän. — Ja saanko koristaa pöydän sanajaloilla ja metsäruusuilla?

 

— Mitäpä se hyödyttäisi? sanoi Marilla. — Ruokahan on pääasia ja kukanoksat ja lehvät eivät koskaan ole olleet minun heikko puoleni.

 

— Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka huolimatta viattomuudestaan välistä voi osoittaa käärmeen viekkautta. — Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän sanoi, että se oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.

 

— Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli lujasti päättänyt lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. — Muista vain, että jätät tilaa ruualle ja lautasille.

 

Anna alkoi silloin koristaa pöytää sellaisella mielikuvituksen rikkaudella ja taiteellisuudella, jonka vertaa on harvoin nähty. Ja kun hänellä oli yllin kyllin käytettävänään metsäruusuja ja sanajalkoja, laittoi hän teepöydän niin viehättävän kauniiksi, että sekä pastorin että pastorinrouvan täytyi lausua julki sydämensä vilpitön ajatus siitä.

 

— Niin, Anna sen on tehnyt, sanoi totuutta rakastava Marilla.

 

Ja Annasta tuntui, että rouva Allanin hyväksyvä hymy oli melkein liian suuri onni tähän maailmaan…

 

Myöskin Matthew oli mukana isäntänä, senjälkeen kuin häntä oli sekä houkuteltu että maaniteltu ottamaan osaa seuraan. Hän oli ollut sellaisessa neuvottomuuden ja hermostuneen levottomuuden tilassa, että hänen sisarensa oli luopunut kaikesta toivosta, mutta Anna oli mairitellut häntä ja vieläpä sellaisella menestyksellä, että hän nyt istui pöydän ääressä, pukeutuneena parhaaseen asuunsa ja valkeaan kovaan kaulukseen, ja puheli pastorin kanssa sekä maanviljelyksestä että politiikasta. Hän ei sanonut halaistua sanaa papinrouvalle, mutta ei pidä pyytääkään liikoja.

 

Kaikki kävi mainiosti, kunnes Annan piikkisikakaakkua alettiin tarjoilla ympäri. Rouva Allan, jonka lautanen oli jo kukkuroillaan kaikenlaisia pikkuleipiä, kiitti ja kielsi. Mutta Marilla luki Annan kasvoista pettymyksen ja sanoi hymyillen:

 

— Teidän on nyt otettava ainakin pikku palanen, rouva Allan. Anna on sen leiponut yksinomaan teidän tähtenne.

 

— Siinä tapauksessa täytynee minun maistaa sitä, hymyili rouva Allan ja otti itselleen paksun kolmikulmaisen viipaleen. Samoin tekivät pastori ja Marilla.

 

Rouva Allan vei lusikallisen sitä suuhunsa, ja hänen syödessään saivat hänen kasvonsa sangen merkillisen ilmeen. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, vaan nakersi edelleen. Marilla huomasi ilmeen ja kiiruhti maistamaan kaakkua.

 

— Mitä Herran nimessä olet pannut kaakkuun, lapsi? huudahti hän.

 

— Olen tehnyt täsmälleen ohjeitten mukaan, Marilla, huusi Anna tuskaisin ilmein. — Oi, eikö se ole sellaista kuin sen pitäisi?

 

— Pitäisi? Se maistuu inhottavalta. Rouva Allan, laskekaa lusikkanne pois! Anna, maista itse! Mitä maustetta olet käyttänyt?

 

— Vaniljaa, sanoi Anna kasvot tummanpunaisina, sitten kun hän oli maistanut kaakkua. — Vain vaniljaa! Oi, Marilla, vika täytyy olla leivinpulverissa. Minulla oli koko ajan epäilykseni —

 

— Leivinpulverissa? Oh — ei varmastikaan! Mene hakemaan se vanilja, jota käytit.

 

Anna lensi ruokasäiliöön ja palasi mukanaan pieni pullo, osittain täytetty ruskealla nesteellä ja varustettu keltaisella nimilapulla, jossa oli kirjoitettuna: "Parasta vaniljamehua".

 

Marilla otti sen, aukaisi korkin ja haisteli.

 

— Voi minun päiviäni, Anna, sinä olet pannut tuskia lieventäviä tippoja kaakkutaikinaan… Satuin lyömään rikki voidepullon viime viikolla ja kaadoin jälellä olevan tilkkasen vanhaan tyhjään vaniljapulloon. Se on tietysti osittain minun syyni. — Minun olisi pitänyt varoittaa sinua — mutta lapsi kulta, etkö sitten tuntenut hajua? Sehän tuoksuu kamfertille jo pitkän matkan päähän!

 

Anna ui kyynelissä tämän kaksinkertaisen onnettomuuden taakan alla.

 

— Minähän en voinut — minulla oli niin kova nuha!

 

Samassa hän pakeni vinttikamariinsa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen ja kostutti päänalusensa kyynelvirroilla.

 

Hetkisen kuluttua kuului keveitä askelia portaissa, ja joku astui sisään huoneeseen.

 

— Oi, Marilla, nyyhkytti Anna katsomatta ylös, olen häpäissyt itseni ikuisiksi ajoiksi! Tätä en koskaan voi kestää. Se tulee tunnetuksi — kaikkihan leviää Avonleassa. Diana kysyy minulta, minkälainen kaakusta tuli, ja minun täytyy sanoa hänelle totuus. Minua osoitellaan aina tyttönä, joka pani tuskia lieventäviä tippoja piikkisikakaakkuun… Pojat koulussa nauravat minulle. Oi, jos teillä on kipinäkään sääliä, niin sallikaa minun olla menemättä alas astioita pesemään juuri tällä hetkellä. Minä pesen astiat, kun pastori ja rouva ovat menneet, mutta en koskaan enää voi katsoa rouva Allania silmiin. Hän ehkä luulee, että tarkoitukseni oli myrkyttää hänet. Rouva Lynde sanoo, että hän tietää erään lastenkodintytön, joka koetti myrkyttää sen rouvan, joka oli ottanut hänet luokseen. Mutta tuo lääke ei ole myrkyllistä. Vaikka sitä on käytettävä ulkonaisesti — ei millään muotoa sisällisesti. Eikä kaakkuihin… Eikö Marilla tahdo sanoa tätä kaikkea rouva Allanille?

 

— Etkö voisi nousta ylös ja sanoa itse sitä hänelle? sanoi hilpeä ääni.

 

Anna ponnahti ylös — hänen vuoteensa vieressä seisoi papinrouva ja katseli häntä kujeilevin silmin.

 

— Rakas pikku ystäväni, ei sinun pidä maata ja itkeä tuolla tavoin, sanoi hän, aivan hämmästyneenä nähdessään Annan punaiset, pöhöttyneet kasvot. — Sehän oli vain naurettava erehdys, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa.

 

— Oh, ei, minun se tietenkin piti olla, joka teki sellaisen erehdyksen, sanoi Anna avuttomana. — Ja tarkoitukseni oli laittaa kaakusta niin erinomaisen herkullista ja hyvää teille, rouva Allan.

 

— Tiedän sen kyllä, kultaseni. Ja voin vakuuttaa sinulle, että pidän sinun ystävällisyyttäsi ja kilttiä aikomustasi aivan yhtä suuressa arvossa, kuin jos tuo erehdys olisi jäänyt tekemättä. Nyt et saa enää itkeä, vaan tule minun kanssani alas ja näytä minulle puutarhasi. Neiti Cuthbert on sanonut minulle, että sinulla on oma pieni sarkasi. Haluaisin mielelläni nähdä sen, sillä kukat huvittavat minua kovin.

 

Anna salli vietävän itsensä jälleen alas ja lohdutettavan, ja oli oikea onnen potkaus, että rouva Allan oli sellainen kiltti ja sydämellinen ihminen. Ei puhuttu enää sanaakaan kaakusta, ja vieraiden mentyä huomasi Anna, että hänellä oli ollut hauskempi iltapäivä kuin olisi voinut toivoakaan, huomioonottaen tuon kauhean tapauksen.

 

Hän huoahti kuitenkin syvään.

 

— On sentään ihana asia, Marilla, tieto siitä, että huomenna on uusi päivä, jolloin ei vielä ole ehtinyt tehdä tuhmuuksia.

 

— Arvaan, ettei päivä ole ehtinyt vielä kulua kovinkaan pitkälle, kun sinä taas olet tehnyt temppusi, sanoi Marilla. — En ole koskaan nähnyt sinun vertaistasi, pikku Anna.

 

— Ei, sen kyllä tiedän, sanoi Anna nöyrästi. — Mutta oletteko pannut merkille erään seikan, joka on oikein ilahuttavaa, Marilla? En tee koskaan samaa tuhmuutta kahta kertaa.

 

— En voi huomata, että sillä olisi paljon voitettu, kun sinä kuitenkin aina ja alituisesti keksit uusia.

 

— On toki — eikö Marilla ymmärrä? Täytyyhän olla raja kaikille niille tuhmuuksille, joita ihminen voi tehdä, ja kun olen tehnyt ne kaikki, niin on siinä piste ja päätös. Se on sentään hyvin lohdullinen ajatus.

 

— Niin, mene nyt joka tapauksessa ja anna piikkisikakaakku oikealle sialle, sanoi Marilla. — Se ei kelpaa kenellekään inhimilliselle olennolle — ei edes Jerry Buotelle.