30. UUDET SEMINAARILAISET.

 Marilla laski kutimen polvilleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hänen aivojensa läpi välähti epämääräinen ajatus siitä, että hän ehkä toimittaisi itselleen uudet silmälasit ensi kerralla kaupungissa käydessään. Viime aikoina sattui usein, että hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä ja että niitä kirveli.

 

Oli melkein pimeä, sillä tumma marraskuun hämärä oli piirittänyt Vihervaaran, ja ainoa valo keittiössä tuli lieden tanssivista punaisista liekeistä.

 

Anna istui käsivarret ristissä pienellä matolla lieden ääressä ja tuijotti kirkkaaseen hehkuun, jossa sadan kesän auringonpaiste nyt kohosi ilmaan palavien vaahterahalkojen mukana. Hän oli lukenut, mutta kirja oli vierähtänyt alas lattialle, ja nyt hän uneksi, hymy karehtien puoliavoimilla huulilla. Hänen leikittelevän mielikuvituksensa usvat ja sateenkaaret loivat hohtavia tuulentupia; ihmeellisiä ja hurmaavia seikkailuja tapahtui hänelle terhenmaailmoissa, seikkailuja, jotka aina päättyivät mitä onnellisimmin eivätkä koskaan saattaneet häntä kiusallisiin tilanteihin, kuten ikävä kyllä usein hänelle sattui elävässä elämässä.

 

Marilla katsoi häneen silmissä sellainen hellyys, jonka hän ei koskaan olisi sallinut päästä ilmoille missään kirkkaammassa valaistuksessa kuin takanloisteen ja hämärän vienossa valoyhtymässä. Rakkauteen, joka välittömästi ilmaiseikse sanoissa ja silmän kohdatessa silmää, ei Marilla konsanaan kyennyt. Mutta hän oli oppinut pitämään tästä notkeasta, harmaasilmäisestä tytöstä hellyydellä, joka oli sitä voimakkaampi ja syvempi, kun se puhkesi ilmi niin niukoissa muodoissa.

 

Hänen rakkautensa saattoi hänet itse asiassa pelkäämään, että hän olisi liiaksi myötenantava ja sääliväinen. Hänellä oli levoton tunne siitä, että oli tavallaan syntistä kiinnittää sydämensä niin paljon johonkin inhimilliseen olentoon, kuin hän Annaan, ja ehkäpä hän alistui jonkinlaiseen itsetiedottomaan katumuksentekoon olemalla ankarampi ja vaativampi kuin hän olisi ollut, jos tyttö olisi ollut hänelle vähemmän rakas.

 

Varmaa on, että Annalla itsellään ei ollut aavistustakaan, kuinka lämpimästi Marilla oli häneen kiintynyt. Hän ajatteli usein jonkinlaisella alakuloisuuden tunteella, että oli hyvin vaikea tehdä Marillan mieliksi ja että tämä merkillisellä tavalla oli vailla kykyä tuntea sympatiaa ja ymmärtämystä. Mutta hän tukahutti aina, tuntien piston omassatunnossaan, sellaiset ajatukset, tietäen hyvin, mistä kaikesta hänen oli Marillaa kiittäminen.

 

— Anna, sanoi Marilla äkkiä, neiti Stacy oli täällä nyt iltapäivällä, kun sinä olit ulkona Dianan kanssa.

 

Anna palasi omasta maailmastaan hieman säpsähtäen ja huokaisten.

 

— Oliko hän? Kuinka ikävää, etten ollut kotona! Miksi ei Marilla huutanut minua? Diana ja minä olimme vain kummitusmetsässä. Metsässä on nykyisin ihanaa — kaikki sanajalat ja käenkaalit ja kallioimarteet ovat nukkuneet ja saaneet ylleen pehmoisen peitteen kuihtuneista lehdistä, kunnes jälleen heräävät keväällä. Luulen, että siellä oli pieni harmaa keijukainen sateenkaarenvärisine pitkine huntuineen, ja se tuli varpaillaan hiipien viime kuutamoyönä ja peitteli ne. Diana ei ole oikein varma siitä… Hän ei ole koskaan unohtanut, kuinka hänen äitinsä torui häntä siksi, että kuvittelimme niin paljon aaveista ja haltioista kummitusmetsässä…

 

Diana ja minä puhumme muuten nykyään enimmäkseen järkevistä asioista. Me aiomme antaa toisillemme sen lupauksen, ettemme koskaan mene naimisiin, vaan tulemme kilteiksi vanhoiksi neideiksi ja asumme aina yhdessä pienessä sievässä tuvassa puutarhatilkkuineen, ja kummallakin on kissansa, mieluimmin kolmivärinen… Diana ei ole vielä oikein päättänyt, sillä hän ajattelee, että olisi ehkä suuremmaksi hyödyksi mennä naimisiin jonkun hurjan ja huimapäisen harhapoluille joutuneen nuoren miehen kanssa ja kääntää hänet… Diana ja minä tunnemme olevamme niin paljon vanhempia kuin mitä olemme olleet, ettei meidän sovi lörpötellä joutavuuksia ja lapsellisuuksia. On jotain juhlallista siinä, että pian täyttää neljätoista, Marilla… Keskiviikkona neiti Stacy vei meidät kaikki samanikäiset mukanaan puron rannalle, ja siellä istuimme ja juttelimme vakavista asioista. Hän sanoi, ettemme voi kyllin varovasti suhtautua niihin tapoihin, joita omaksumme, ja esikuviin, joita valitsemme itsellemme juuri tässä iässä, sillä tullessamme kaksikymmenvuotiaiksi ovat meidän luonteemme valmiiksi muodostuneet ja perustus laskettu koko tulevalle elämällemme… Ja hän sanoi, että jos perustus oli horjuva ja epävarma, emme koskaan voisi rakentaa sille mitään kunnollista… Mitä asiaa neiti Stacylla oli täällä iltapäivällä?

 

— Juuri siitä tahtoisin sinulle puhua, Anna, kun vain antaisit minulle sanan vuoron. Hän puhui sinusta.

 

— Minusta! — Anna näytti hämmästyneeltä. Sitten hän punastui ja sanoi hätäisesti:

 

— Ah, tiedän kyllä, mitä hän sanoi. Tarkoitukseni oli puhua siitä Marillalle, mutta unohdin sen. Neiti Stacy tapasi minut lukemassa "Setä Tuomon tupaa" eilen iltapäivällä koulussa, kun minun oikeastaan olisi pitänyt lukea historialäksyäni. Sain sen lainaksi Jane Andrews'ilta. Se oli minulla aamiaistunnilla, ja olin juuri lukemassa pienestä hauskasta neekeritytöstä Topsystä, kun tunti alkoi. Ja silloin olin hänestä niin kauheasti huvitettu, että aukaisin lukukirjan ja panin sen pulpetinkannelle, mutta "Setä Tuomon tuvan" asetin polvelleni avattuna, nojalleen pulpettia vasten. Ja silloinhan näytti siltä kuin lukisin läksyäni, mutta koko ajan olivat silmäni toisessa kirjassa.

 

Enkä huomannut hiukkaakaan, kun neiti Stacy tuli kävellen käytävää pitkin pulpettien välitse — en ennenkuin sattumalta katsahdin ylös ja näin hänen seisovan edessäni niin hirmuisen pahastunein ja moittivin ilmein… En voi sanoin kuvailla, miten häpesin, Marilla — varsinkin kun näin Josie Pyen virnistelevän… Mutta hän jätti minut jälkeen koulun loputtua ja puhui minulle.

 

Hän sanoi, että olin menetellyt hyvin väärin kahdessa suhteessa. Ensiksikin tuhlasin aikaa, joka minun olisi pitänyt käyttää läksyihin, ja toiseksi petin opettajaani, kun tahdoin uskotella ahertavani läksyjeni ääressä, mutta sen sijaan istuin lukemassa hauskaa kirjaa. En koskaan ennen kuin silloin, Marilla, ollut tullut ajatelleeksi, että se, mitä tein, oli petosta… Mieleni tuli niin hirveän pahaksi, enkä voinut olla itkemättä. Pyysin neiti Stacylta anteeksi, ja sanoin, etten koskaan enää tekisi niin, ja tarjouduin rangaistukseksi olemaan katsahtamattakaan "Setä Tuomon tupaan" koko viikkoon… Mutta sitä hän ei sanonut tahtovansa pyytää minulta, ja niin hän antoi minulle anteeksi. Sentähden minua ihmetyttää, että hän kuitenkin tuli tänne…

 

— Neiti Stacy ei maininnut sanaakaan tästä asiasta minulle, Anna; sinun paha omatuntosi se vain ei jätä sinua rauhaan. Sinun ei todellakaan ole lainkaan tarvis ottaa mukaasi kouluun mitään hauskoja kirjoja — luet niitä kyllin monta kotona. Kun minä olin nuori tyttö, en saanut koskaan edes nähdäkään mitään romaania.

 

— Minun mielestäni "Setä Tuomon tupaa" ei voi sanoa romaaniksi — sehän kuvailee neekeriorja raukkojen kärsimyksiä… Ja nykyään en lue koskaan mitään kirjaa, jota neiti Stacy tai rouva Allan eivät pidä sopivana lukemisena tytölle, joka on kolmetoista ja kolmeneljännestä vuotta vanha… Olen luvannut sen neiti Stacylle. Kerran hän näki, kun minä olin lukemassa "Kummituslinnan synkkää salaisuutta" — olin saanut sen lainaksi Ruby Gillis'iltä, ja se oli niin jännittävä ja kaamea, että veri ihan jähmettyi suonissa… Mutta neiti Stacy sanoi, että se oli hyvin tuhma ja vahingollinen kirja, ja hän pyysi etten koskaan enää lukisi sitä tai muuta saman tapaista. Lupasin oikein mielelläni olla lukematta enää mitään sen suuntaista, mutta oli kauhean vaikeata erota kirjasta tietämättä, kuinka siinä kävi… Mutta rakkauteni neiti Stacya kohtaan kesti koettelemuksen, ja minä luovuin kirjasta. On merkillistä, Marilla, kuinka paljoon sentään kykenee, kun on oikein päättänyt olla mieliksi jollekin ihmiselle…

 

— Niin, minä kai sytytän nyt lampun ja menen töihini, sanoi Marilla. — Näen selvästi, ettet välitä kuulla, mitä neiti Stacy sanoi. Kun vain oma suusi saa olla käynnissä, niin olet tyytyväinen.

 

— Oi, Marilla, välitän todellakin kuulla siitä, huudahti Anna kauhistuneena. — En sano enää sanaakaan… Tiedän, että puhun liikaa, mutta koetan todellakin muuttua; ja jos Marilla tietäisi, kuinka paljon minä tahtoisin sanoa ja kuitenkin pidättäydyn siitä, lukisitte sen todellakin minulle hyväksi… Olkaa kiltti ja kertokaa se nyt!

 

— No niin, neiti Stacy aikoo valita niiden joukosta, jotka ovat ahkerimpia ja pisimmälle ehtineitä, pienen luokan, jonka pitäisi alkaa opiskella sisäänpääsyä varten seminaariin. Ja näille oppilaille hän aikoo antaa ylimääräistä opetusta tunnin joka päivä koulun loputtua. Nyt hän oli täällä kysyäkseen Matthew'lta ja minulta, tahtoisimmeko että sinä saisit olla mukana. Mitä sinä arvelet, Anna? onko sinulla halua pyrkiä seminaariin ja sitten suorittaa opettajatartutkinto?

 

— Oi, Marilla! — Anna aivan jäykistyi ja risti kätensä. — Se on ollut elämäni unelma — nimittäin viimeisen puolen vuoden ajan, aina siitä pitäen kun Ruby ja Jane alkoivat puhua niiden kurssien lukemisesta, jotka vaaditaan jotta tulee hyväksytyksi… Mutta en ole sanonut mitään, sillä luulin, että se olisi täydellisesti toivotonta… Oi, kuinka mielelläni haluaisin tulla opettajattareksi! Mutta eikö se tule hirveän kalliiksi? Herra Andrews sanoo, että hänelle on maksanut sataviisikymmentä dollaria hankkiakseen sisäänpääsyn Prissylle, ja Prissy ei sentään ollut tyhmä geometriassa.

 

— Asian siitä puolesta sinun ei tarvitse huolehtia. Kun Matthew ja minä otimme sinut kasvattaaksemme, päätimme tehdä mitä voimme puolestasi ja antaa sinulle hyvän kasvatuksen. Minusta on hyödyllistä, että tyttö valmistautuu kykeneväksi ansaitsemaan oman elatuksensa joko hän sitten tulee sitä tarvitsemaan tai ei. Sinä saat aina pitää Vihervaaraa kotinasi, niin kauan kuin Matthew ja minä olemme täällä, mutta kukaan ei tiedä, mitä voi tapahtua tässä epävarmassa maailmassa, ja onhan parasta olla valmistautunut kaiken varalta. Sentähden saat olla mukana niiden joukossa, jotka aikovat pyrkiä seminaariin, jos sinulla on halua, Anna.

 

— Oi, kiitos, Marilla! — Anna kietoi kätensä Marillan hartioiden ympäri ja katsoi vakavasti häntä kasvoihin. — Olen teille ja Matthew'lle niin suunnattoman kiitollinen! Luen niin ahkerasti kuin voin ja koetan oikein tuottaa teille kunniaa. Geometriassa on teidän kyllä parasta olla odottamatta liikoja, mutta muun suhteen kyllä selviydyn, kun oikein lukea pänttään.

 

— Se tulee kyllä sinulta onnistumaan. Neiti Stacy sanoo, että sinun on helppo oppia ja sitäpaitsi olet ahkera.

 

Mikään maailmassa ei olisi voinut saada Marillaa sanasta sanaan kertomaan, mitä neiti Stacy todella oli sanonut — se olisi vain ollut omiaan tekemään tytön turhamaiseksi ja pöyhkeileväksi!…

 

— Mutta nyt sinun ei pidä lukea itseäsi pilalle, kuuletko. Tässä ei ole mitään kiirettä. Sinä et tule valmiiksi pyrkimään seminaariin ennenkuin puolentoista vuoden kuluttua. Mutta on joka tapauksessa parasta alottaa ajoissa ja laskea hyvä perustus, kuten neiti Stacy sanoo.

 

— Nyt tulen olemaan vielä enemmän huvitettu opinnoistani, sanoi Anna hyvillä mielin, nyt kun minulla on päämäärä elämässäni. Pastori sanoo, että jokaisen ihmisen on asetettava elämälleen tarkoitusperä ja uskollisesti pyrittävä siihen. Mutta hän sanoo, että ensin meidän täytyy hankkia varmuus siitä, että valitsemamme tarkoitusperä on hyvä ja jalo. Ja pyrkiminen neiti Stacyn kaltaiseksi opettajattareksi lienee kai yhtä hyvä kuin mikä tahansa, eikö totta, Marilla? Opettajattaren kutsumushan on jotain jaloa ja korkeata.

 

Tulevien seminaarilaisten pieni luokka muodostettiin ennen pitkää ja siihen kuuluivat Gilbert Blythe, Anna Shirley, Ruby Gillis, Jane Andrews, Josie Pye ja Moody Spurgeon. Diana Barry ei tullut mukaan, koska hänen vanhempansa eivät aikoneet antaa hänen käydä seminaaria.

 

Anna suri tätä kuin onnettomuutta. Siitä yöstä asti, kun Minnie May oli kuolemaisillaan kuristustautiin, eivät hän ja Diana milloinkaan olleet eronneet. Sinä iltana, kun vasta muodostettu luokka ensi kertaa jäi kouluun ylimääräiselle tunnille ja Anna näki Dianan hitaasti menevän ulos toisten keralla kulkeakseen kotiin Koivukäytävää pitkin ja Orvokkien laakson läpi, voi Anna hädin tuskin istua paikallaan ja olla seuraamatta sydämensä halua seurata ystävätärtään. Jokin kohosi hänen kurkkuunsa, ja hän pakeni kiireesti avatun luonnontietonsa taakse salatakseen silmiinsä kohonneita kyyneliä. Ei mistään hinnasta hän olisi suonut Gilbert Blythen tai Josie Pyen näkevän näitä kyyneliä.

 

— En voi sanoin kuvata, kuinka katkeralta minusta tuntui, kun näin Dianan menevän yksinään, sanoi hän surullisena myöhemmin illalla. — Miten ihanan hauskaa olisi ollut, jos Dianakin olisi saanut valmistua seminaariin! Mutta me emme voi odottaa, että kaikki kävisi meidän toiveittemme mukaisesti tässä epätäydellisessä maailmassa on rouva Lyndellä tapana sanoa. Eihän siinä kylläkään ole juuri mitään lohdullista, mutta se on kai hyvin totta…

 

Muuten luulen, että luokallamme tulee olemaan oikein hauskaa. Jane ja Ruby opiskelevat opettajatartutkintoa varten, mutta Ruby sanoo, että hän aikoo opettaa vain kaksi vuotta tutkinnon jälkeen ja sitten hän menee naimisiin.

 

Jane sanoo, että hän omistaa koko elämänsä opetukselle eikä koskaan, koskaan mene naimisiin, sillä opettajattarena saa palkkaa, mutta jos on naimisissa, ei palkasta ole tietoakaan, ja mies murisee, jos tahtoo saada jotain siitä, mitä voi ja munat tuottavat… Jane puhuu varmaankin omasta surullisesta kokemuksestaan, sillä rouva Lynde sanoo, että hänen isänsä on niin kamalan kitsas, että… Josie Pye sanoo, että hän menee seminaariin saadakseen enemmän sivistystä, sillä hänen ei koskaan tarvitse ansaita omaa elatustaan, mutta hän sanoo, että kasvattilasten laita on tietenkin toinen, he kun elävät toisten armeliaisuudesta — heillä on kovempi pala purtavana, heillä…

 

Moody Spurgeon aikoo papiksi. Rouva Lynde sanoo, että hänen on mahdoton ruveta miksikään muuksi, jos hän vähääkään aikoo olla nimiensä arvoinen. [Moody ja Spurgeon ovat kahden hyvin tunnetun amerikkalaisen saarnaajan nimiä. (Suom. muist.)] Toivon, etten ole ilkeä, Marilla, mutta en voi olla nauramatta kuvitellessani Moody Spurgeonia pappina…

 

Hän on niin hullunkurisen näköinen suurine, lihavine kasvoineen, pienine sinisine porsaansilmineen ja korvalehtineen, jotka ovat lerpallaan molemmin puolin kasvoja. Mutta ehkä hän tulee älykkäämmän näköiseksi kasvettuaan isoksi. Charlie Sloane on jo päättänyt antautua valtiomiesuralle ja tulla parlamenttiin, mutta rouva Lynde sanoo, ettei hänellä ole mitään tulevaisuutta sillä uralla, sillä kaikki Sloanet ovat kunniallista väkeä, ja nykyään valitsevat poliittisen uran vain konnat ja lurjukset —

 

— Miksi Gilbert Blythe aikoo? kysyi Marilla, joka huomasi, että Anna avasi ranskan kirjansa.

 

— Minä en tosiaankaan tiedä, mikä kunnianhimo

 

Gilbert Blythellä on elämässä — jos hänellä on lainkaan mitään, sanoi Anna pilkallisella äänellä.

 

Nyt vallitsi julkinen kilpailu Gilbertin ja Annan välillä. Ennen oli oikeastaan vain toinen puoli kaikessa salaisuudessa koettanut estää toista pääsemästä edelle, mutta nyt ei enää ollut epäilystäkään siitä, että Gilbert oli yhtä lujasti päättänyt tulla luokkansa ensimäiseksi kuin Annakin. Mutta hän oli arvokas vastustaja, jota vastaan kannatti ryhtyä taisteluun. Luokan muut oppilaat tunnustivat hiljaisuudessa näiden molempien ylemmyyden, eikä kukaan uneksinutkaan koettaa kiistellä heidän kanssaan etusijasta.

 

Tuon päivän jälkeen järven rannalla, jolloin Anna oli kieltäytynyt kuuntelemasta Gilbertin anteeksipyyntöä, ei tämä ollut, lukuunottamatta mainittua kilpailua luokalla, kertaakaan ollut huomaavinaan Annan olemassaoloa. Hän jutteli ja laski leikkiä toisten tyttöjen kanssa, lainasi heille kirjoja, keskusteli heidän kanssaan läksyistä ja leikeistä ja saattoi välistä jotakuta heistä koulusta kotiin. Mutta Anna Shirley oli hänelle ilmaa, ja Anna huomasi, että se ei ollut hauskaa. Vähät auttoi että hän niskaansa nytkäyttäen sanoi itsekseen: mitäpä minä siitä huolin? Syvällä itsepäisen naissydämensä sopukassa hän tiesi, että hän välitti siitä paljon ja että jos hänelle vielä kerran olisi tarjoutunut tilaisuus, Gilbertin laskettua hänet maihin "pelastuksen" jälkeen, vastaisi hän hänelle kokonaan toisin. Yhtäkkiä hän, salaiseksi harmikseen, huomasi, että se vanha kauna, jota hän oli kantanut Gilbertiä kohtaan, oli poissa — poissa, juuri kun hän arveli, että hän parhaiten oli sen tarpeessa terästäytyäkseen jokapäiväistä nöyryytystä vastaan. Turhaan hän palautti muistiinsa jokaisen yksityiskohdan tuosta tapauksesta, jonka keskipisteenä olivat punainen tukka ja kivitaulu, ja koetti loihtia takaisin muinaisen leppymättömän vihansa. Se oli leimahtanut viimeisen kerran tuona päivänä järven rannalla. Anna tunsi, että hän oli sekä antanut anteeksi että unohtanut itse sitä tietämättään. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.

 

Ainoa valokohta oli, ettei Gilbert eikä kukaan, ei edes Diana, milloinkaan saisi aavistusta siitä, kuinka pahoillaan hän oli ja kuinka hän katui, että hän oli ollut niin itsepäinen ja leppymätön. Hän päätti "peittää tunteensa tutkimattomuuden verholla", ja hän onnistui siinä sikäli, ettei Gilbert, joka kukaties ei ollut aivan niin välinpitämätön kuin näytti, voinut saada lohdutusta mistään sellaisesta harhaluulosta, että Anna surisi hänen käyttäytymistään häntä kohtaan. Ainoa niukka lohdutus, minkä Gilbert sai, oli se, että Anna armottomasti tiuski Charlie Sloanelle, kun tämä teki jonkun lähentelemisyrityksen.

 

Muuten talvi kului tasaista menoaan, ja taloustoimien ja uuraan lukutyön lomassa oli joskus vaihteeksi joku pieni huvitilaisuus. Annan päivät soluivat kuin hohtavat helmet vuoden kaulaketjussa. Hän oli ahkera, innostunut ja onnellinen; hänellä oli läksyjä opittavana ja palkintoja voitettavana, hauskoja kirjoja luettavana, uusia lauluja harjoitettavana, hupaisia lauantai-iltapäiviä pappilassa rouva Allanin luona. Ja niin, melkein Annan huomaamatta, kevät yhtäkkiä oli Vihervaaran kynnyksen ulkopuolella, ja koko maailma puhkesi uuteen kukkaan.

 

Silloin opiskelun vauhti ikäänkuin vähän hiljeni… Tulevat seminaarilaiset, jotka jäivät vielä kouluun, kun toverit kiiruhtivat ulos vihannoiville poluille ja tuuheisiin metsikköihin ja tutuille istuinpaikoille järven rantaan, katsoivat kaihomielin ulos ikkunasta ja havaitsivat, että ranskan kirjoitukset ja algebran problemit olivat jonkun verran kadottaneet siitä viehätyksestä ja yllykkeestä, mikä niissä oli piillyt koleina talvikuukausina. Yksinpä Anna ja Gilbertkin veltostuivat hiukkasen. Sekä opettaja että oppilaat olivat erittäin tyytyväisiä, kun lukukausi oli lopussa ja ihana kesälupa oli heidän edessään.

 

— Olette tehneet lujasti työtä tänä lukuvuonna, sanoi neiti Stacy heille viimeisenä iltana, ja ansaitsette iloisen ja hauskan loma-ajan. Nauttikaa nyt niin paljon kuin voitte raittiissa ulkoilmassa ja kootkaa kelpo varasto terveyttä ja voimaa ja työhalua, josta voitte hyötyä ensi vuonna! Sillä silloin on todellakin tosi kysymyksessä, näettekös!

 

— Tuleeko neiti ensi lukukautena takaisin? kysyi Josie Pye.

 

Josie Pye ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kysymysten tekemiseen, mutta tässä tapauksessa koko luokka oli hänelle kiitollinen. Ei kukaan heistä olisi uskaltanut esittää suoraan tätä kysymystä, mutta kaikki toivoivat siihen vastausta, sillä jonkun aikaa oli ollut koulussa liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja — huhuja, jotka tiesivät kertoa, että neiti Stacy ei tulisi takaisin, koska hänelle oli tarjottu paikka suuremmassa jatkokoulussa hänen omalla kotiseudullaan ja hän muka aikoi ottaa sen vastaan. Tulevat seminaarilaiset odottivat henkeäpidättävän äänettömyyden vallitessa hänen vastaustaan.

 

— Niin, luulen kyllä tulevani, sanoi neiti Stacy. — Ajattelin tovin aikaa ottaa toisen paikan, mutta olen nyt päättänyt tulla takaisin Avonlea'hin. Totta puhuakseni olen niin kiintynyt täkäläisiin oppilaihini, etten voi heitä jättää. Jään senvuoksi tänne ja luen teidän kanssanne seminaaria varten.

 

— Eläköön! sanoi Moody Spurgeon.

 

Vaativat nimet omaava poika ei vielä koskaan ollut siihen määrin joutunut tunteittensa valtoihin, ja hän punastui häpeästä joka kerta sitä ajatellessaan koko viikon ajan.

 

— Oi, kuinka iloinen olen, sanoi Anna loistavin silmin.

 

— Rakas neiti Stacy, kuinka hirveätä olisi ollut, ellette te olisi tullut takaisin! Luulen, että olisin kadottanut kaiken työhaluni, jos olisimme saaneet jonkun muun opettajan.

 

Kun Anna tuli kotiin tuona iltana, sulloi hän kaikki koulukirjansa vintinsäiliössä olevaan vanhaan laatikkoon ja pani avaimen toisen piironginlaatikon kaikkein perimmäiseen sopukkaan.

 

— En vilkaisekaan läksykirjoihin kesäloman aikana, ilmoitti hän Marillalle. — Olen päntännyt päähäni parhaani mukaan koko lukukauden ajan, ja olen istua kyyröttänyt tuon hirveän geometrian ääressä, kunnes olen osannut joka ainoan väittämän ensimäisestä kirjasta ihkasen ulkoa — vieläpä silloinkin kun kirjaimet ovat olleet muutettuja… Nyt olen ikäänkuin hieman väsynyt kaikkeen järkevään, ja kesällä aion antaa mielikuvitukselleni oikein vapaat ohjat Oh, Marillan ei tarvitse säikähtää! Pidän luonnollisesti rajani… Mutta tahdon todellakin pitää oikein hauskaa nyt kesällä, sillä tämä on kenties viimeinen kesä, kun olen pikku tyttö. Rouva Lynde sanoo, että jos minä edelleen sitä vauhtia venyn korkeutta kohti, täytyy teidän pian antaa minulle pitkät hameet… Mutta jos saan pitemmät hameet, niin tunnen, että täytyy myöskin käyttäytyä toisella tavoin… Silloin ei ehkä käy päinsä enää uskoa keijukaisiin — sentähden uskon heihin sydämen pohjasta nyt kesällä…

 

Meillä tulee muuten olemaan hyvin hauskaa kesälomalla. Ruby Gillis pitää pian syntymäpäiväkekkeriään, ja ensi kuussa sunnuntaikoulu tekee huvimatkan luonnon helmaan. Ja Dianan isä on luvannut, että hän jonakin iltana ottaa Dianan ja minut mukaansa Valkorannan hotelliin ja tarjoaa meille siellä päivällistä. Siellä syödään päivällistä illalla… Jane Andrews oli siellä kerran viime kesänä, ja hän ei koskaan unohda, kuinka muhkeilta sähkövalo ja kukat ja naiset hienoissa puvuissaan näyttivät… Nyt hän ymmärtää, minkälaista on hienoston seuraelämä, sanoo hän…

 

Rouva Lynde tuli seuraavana iltapäivänä ottaakseen selvää, miksi Marilla ei ollut ollut ompeluseurassa torstaina. Kun Marilla ei ollut ompeluseurassa, voitiin arvata, että jokin oli hullusti Vihervaaralla.

 

— Matthew sai sellaisen kohtauksen sydämeensä torstaina, kertoi Marilla, ja minä en tahtonut lähteä hänen luotaan. Kiitos, hän voi jälleen hyvin, mutta nuo kohtaukset yllättävät hänet useammin kuin ennen, ja minä olen oikein levoton. Tohtori sanoo, että hänen täytyy välttää kaikkea mielenliikutusta. Sitä määräystä ei ole vaikea noudattaa, sillä Matthew ei todellakaan ole koskaan ollut altis mielenliikutuksille, mutta pahempi on, että hän ei myöskään saa tehdä mitään raskasta työtä, ja yhtä hyvin voi kieltää Matthew'ta hengittämästä kuin työtä tekemästä. Riisu yltäsi päällysvaatteesi, Rakel. Jääthän toki teelle?

 

— Koska olet niin itsepäinen, kultaseni, on minun kai jäätävä, sanoi

Rakel rouva, jolla ei koskaan ollut ollut muuta aikomusta.

Rakel rouva ja Marilla istuivat hyvässä rauhassa vierashuoneessa Annan laittaessa kuntoon teen ja voidellessa kermalla muutamia pikku pullia, joista tuli niin keveitä ja kuohkeita ja kauniin vaaleankeltaisia, että ne katkaisivat kärjen yksinpä rouva Lyndenkin arvostelulta.

 

— Uskallanpa sanoa, että Annasta on kehittynyt oikein hauska tyttö, sanoi Rakel rouva, kun Marilla auringon laskiessa saattoi häntä oikotietä pitkin. — Hän on sinulle varmaan erinomaiseksi avuksi.

 

— Kyllä hän todellakin on, sanoi Marilla, ja viime aikoina hän on tullut niin vakavaksi ja luotettavaksi. Pelkäsin aluksi, että hänestä ei koskaan tulisi muuta kuin ajattelematon rasavilli, mutta nykyään voin hänelle uskoa jo mitä tahansa.

 

— En tosiaankaan uskonut, että hänestä sukeutuisi niin oivallinen, kun olin täällä ja näin hänet ensi kerran kolme vuotta sitten, sanoi Rakel rouva. — Voi minun päiviäni, minkälaisen kohtauksen hän pani toimeeni Kotiin tultuani sinä iltana sanoin Thomasille: "Usko minua, Thomas, sanoin, Marilla Cuthbert saa vielä katua tekoaan." — Mutta minä erehdyin, ja se oikein ilahuttaa minua Minä en Jumalan kiitos ole niitä ihmisiä, joita ei koskaan saada tunnustamaan erehtyneensä. Minä erehdyin Annan suhteen, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä mutkikkaampaa, ällistyttävämpää häikälettä en ole puolestani koskaan sattunut tapaamaan… Mutta on merkillistä, kuinka hän on kehittynyt näinä kolmena vuotena — eikä vähiten ulkomuotoon nähden Hänestä on tullut oikein sievä tyttö, vaikkakaan en muuten juuri ole ihastunut tuohon kalpeaan, suurisilmäiseen tyyppiin… Pidän vähän runsaammasta rehevyydestä ja voimakkaammista väreistä — kuten esimerkiksi Diana Barrylla tai Ruby Gillisillä. Ruby on oikein kaunis tyttö. Mutta kuinka lieneekään — en tiedä, mistä se voi johtua — kun näen Annan heidän kanssaan yhdessä, niin vaikkei hän ole puoleksikaan niin kaunis; niin hän saattaa toiset näyttämään hieman yksinkertaisilta ja pöyhkeileviltä… Jokseenkin niinkuin nuo pitkävartiset valkeat kukat, joita hän sanoo narsisseiksi, punaisten, koreiden pionien rinnalla…