13. ILOISIA TOIVEITA.

 — Annan pitäisi tulla sisään ja istuutua käsityönsä ääreen, sanoi Marilla, katsoen kelloa ja siitä ulos väkevään iltapäiväauringon paisteeseen, jonka kesäisessä helteessä kaikki tuntui tylsistyvän.

 

— Hän jäi leikkimään Dianan kanssa puoli tuntia pitemmäksi aikaa kuin minä annoin luvan, ja nyt hän on hypähtänyt halkopinolle istumaan ja lavertelee Matthew'n kanssa, ja hänen suunsa käy kuin myllynratas, vaikka hän varsin hyvin tietää, että hänen pitäisi olla täällä sisällä ompelemassa. Ja hän seisoo tietysti ja kuuntelee tyttöä kuin toinen hupakko — mitä enemmän tyttö lörpöttelee ja mitä kummallisempia asioita hän kertoo, sitä ihastuneempi on hän, se kyllä näkyy. Anna Shirley, tule sisään heti paikalla, etkö kuule, kun huudan.

 

Joukko lyhyitä ja kovia naputuksia länsi-ikkunaan — ja Anna tuli lentäen pihalle loistavin silmin, poskilla heikko punerrus ja valtoimet hiukset liehuen jälessä kuin kullanpunainen lyhde.

 

— Oi, Marilla, huudahti hän hengästyneenä, ensi viikolla on sunnuntaikoulun huvimatka — se tehdään herra Andrew'n niitylle, aivan lähelle Tummaa, päilyvää aallokkoa! Johtajan rouva Bell ja rouva Lynde laittavat jäätelöä — ajatelkaahan vain, Marilla — jäätelöä! Ah, kulta Marilla, saanhan mennä mukaan?

 

— Oleppas hyvä ja katso kelloa, Anna. Mihin aikaan käskin sinun tulemaan sisään?

 

— Kello kaksi — ajatelkaas, miten hauskaa tulee olemaan huviretkellä, Marilla! Ja saanhan mennä mukaan? En ole ollut koskaan mukana millään huviretkellä — olen vain uneksinut sellaisista, mutta —

 

— Niin, käskin sinun olla täällä kello kaksi, ja nyt se on neljännestä vailla kolme. Olisipa mukava tietää, mikset sinä tottele minua, Anna?

 

— Ah, kyllä se oli tarkoitukseni… Mutta meillä oli niin suunnattoman hauskaa Satakielenpesässä. Ja sittenhän minun täytyi kertoa Matthew'lle huviretkestä. Matthew, hän kuuntelee minua niin mielellään, hän… Voi, saanhan mennä mukaan?

 

— Saat oppia vastustamaan kiusausta Satakielensisään tai miksi sitä nyt sanoit… Kun määrään sinulle ajan, milloin on tultava kotiin, et saa tulla kolme neljännestä myöhemmin. Ja kaikella on aikansa — myös juttuamisella niitten kanssa, jotka mielellään kuuntelevat… Mitä tulee huviretkeen, niin luonnollisesti saat olla siinä mukana. Olethan pyhäkoulun oppilas, enkä minä tahdo kieltää sinua, kun kaikki muut pikku tytöt saavat mennä mukaan.

 

— Mutta — mutta — sopersi Anna, Diana sanoo, että jokainen ottaa mukaansa eväskorin. Minähän en osaa laittaa mitään ruokaa, Marilla, ja — niin, minulle ei merkitse niin paljon olla huviretkellä ilman puhvihihoja, mutta olisin hirveän pahoilla mielin, ellei minulla olisi eväskoria… Se on painanut mieltäni aina siitä pitäen, kun Diana puhui siitä minulle.

 

— Sen ei tarvitse kauempaa painaa mieltäsi. Minä laitan korin kuntoon sinulle.

 

— Ah, sinä herttainen, kulta Marilla! Oi, kuinka kiltti olet minulle! Oi, kuinka olen sinulle kiitollinen!

 

Näiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan ja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa koko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti hänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo ja suloinen tunne… Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä hyväilynpuuskasta — mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän sanoi sangen yrmeästi:

 

— Kas niin, nyt se saa riittää… Näen mieluummin sinun tekevän, mitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion opettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin ajattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa nähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on pidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy päinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt tilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.

 

— Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille työkorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan kangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa, mutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään. Toivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa kuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on hauskaa päivisin!… Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme, mutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti ja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen toisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten välillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on valkeitten koivujen muodostama pieni piiri — romanttisin paikka, mitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa. Me sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi? Makasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten, juuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana hurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua puissa yltympäriinsä.

 

Olemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla. Teidän pitää tulla katsomaan sitä — eikö niin? Meillä on suuria mukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka on asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän koko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja posliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden olevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka on koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen kaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin keijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa takaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria — loistaa ja välkehtii niin kauniisti — ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun, joka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset kadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme sitä keijukaisten kuvastimeksi.

 

Matthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea herra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut ja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin jännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat hänen kädestään — sankarittaren… Minä olisin iloinen, kun minulla olisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria koettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän pyörtyi… Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi niin mielenkiintoista… Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen niin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka ikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö sinne ilmesty kuoppia.

 

Diana saa piakkoin uuden puvun — siihen laitetaan puolilyhyet hihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis ilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä surua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan huviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin — mutta surisin hirveästi… Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä aallokolla, ja siellä on jäätelöä — siitähän olen jo puhunut. En ole koskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se on, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes mielikuvaa…

 

— Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen minuttia, sanoi Marilla. — Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä, osaatko vaieta yhtä kauan.

 

Anna vaikeni — melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon päivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi huviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin järjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon asti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun tilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.

 

Sunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko hänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori kuulutti huviretken saarnastuolista.

 

— Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en todella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin niin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun pastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se uskoa.

 

— Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa mielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. — Pelkään, että saat nähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.

 

— Ah, Marilla, puolet huvistahan on siinä, että saa iloita jostain asiasta etukäteen! huudahti Anna. — Voihan sattua ettei saakaan itse asiaa, mutta eihän mikään voi estää halajamasta ja toivomasta sitä! Rouva Lyndellä on tapana sanoa: "Autuaita ovat ne, jotka eivät odota mitään, sillä he eivät pety." Mutta minun mielestäni olisi pahempi olla odottamatta mitään kuin pettyä.

 

Marillalla oli kuten tavallisesti ametistirintaneulansa kirkossa. Hän piti sitä aina kirkossa. Hän olisi pitänyt eräänlaisena pyhänhäpäisynä sen kotiin jättämistä — yhtä anteeksiantamattomana kuin jos hän olisi unohtanut Uuden testamenttinsa tai kolehtirahan.

 

Tämä ametistirintaneula oli Marillan arvokkain omaisuus. Eräs merimies-setä oli lahjoittanut sen hänen äidilleen, joka vuorostaan oli lahjoittanut sen Marillalle. Se oli vanhanaikuinen, pitkulainen rintaneula, joka sisälsi erittäin kauniiden ametistien kehystämän kiharan äidin tukasta. Marillalla oli liian vähän jalokivientuntemusta ymmärtääkseen, kuinka hienoja ametistit itse asiassa olivat, mutta hän piti niitä hyvin aistikkaina ja tiesi varsin hyvin, kuinka kauniisti niiden sinipunerva hohde erottautui kaulan luona ruskeata silkkileninkiä vasten, vaikkei hän voinutkaan nähdä itse neulaa.

 

Annan oli vallannut mitä voimakkain ihailu, kun hän näki koristeen ensi kerran.

 

— Oi, Marilla, sepä oli oikein hienonhieno rintaneula… En käsitä, kuinka voitte seurata saarnaa ja rukouksia, kun teillä on se rinnassanne. Minä en voisi — se on varmaa. Ah, kuinka ihastuttavia ametistit ovat — juuri sellaisiksi olen kuvitellut timantteja. Kauan sitten, ennenkuin koskaan olin nähnyt timanttia, luin niistä ja koetin kuvitella niitä ajatuksissani. Luulin, että ne olivat purppuranpunaisia ja loistivat katonrajassa jossain pimeässä huoneessa… Eräänä päivänä sain nähdä oikean timantin sormuksessa — mutta nolostuin niin, että itkin… Tietysti se oli sievä, mutta se ei ollut lähimainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Saanko pitää neulaa kädessäni pikku, pikkuruikkusen, Marilla? Eivätköhän ametistit voisi olla hyvien orvokkien sieluja…