12. JUHLALLINEN LUPAUS.

 Vasta seuraavana perjantaina Marilla kuuli jutun kukitetusta hatusta.

Hän tuli kotiin rouva Lynden luota ja pani heti Annan tilille.

— Anna, rouva Lynde väittää, että sinä olit kirkossa viime sunnuntaina hattu mitä naurettavimmalla tavalla koristettuna orjanruusuilla ja voikukilla. Kuinka voi mieleesi juolahtaa tuollainen hullu päähänpisto? Varmaan näytit variksenpelätiltä.

 

— Niin, tiedän kyllä, ettei keltainen ja heleänpunainen pue minua… alkoi Anna.

 

— Pukea ja pukea! Kenen luulet siitä piittaavan? Kukat hatussasi, ne ne olivat naurettavia, samantekevää mitä väriä ne olivat. Sinä olet ylenmäärin kärsivällisyyttä koetteleva lapsi.

 

— En voi käsittää, miksi on naurettavampaa kantaa kukkia hatussa kuin puvussa, huomautti Anna. — Niin monella pikku tytöllä siellä oli kukkakimppuja kiinnitettyinä nuppineuloilla leninkiin. Mitä eroa siinä on?

 

Marilla ei kuitenkaan ollut halukas antamaan joittenkin viekkaitten vertailujen johtaa harhaan arvosteluaan.

 

— Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka tapauksessa hyvin tyhmästi — älä enää koskaan tee mitään sellaista! Rouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun tulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä niin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne pois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät siitä hirveätä ääntä… He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen enempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.

 

— Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. — En ikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne… Ruusut ja voikukat olivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta hatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. — Pelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä teidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se olisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin keuhkotaudin, niin laiha kun olen… Mutta no olisi kuitenkin parempi kuin olla alituiseksi kiusaksi teille…

 

— Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli saattanut tytön itkemään. — En todellakaan tahdo lähettää sinua takaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt kuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää itke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään kotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen kaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.

 

Anna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa poskipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi lattialle hänen sitä huomaamattaan.

 

— Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella lähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään minusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.

 

— No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät sanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta kaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on samantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on kuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun ja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä hän sinusta ajattelee… Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja kiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä tavallasi… Voi minun päiviäni — luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!

 

Anna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja jännittyneet.

 

— Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen tytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne — ja sitten hänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti rientäessään hattuaan hakemaan.

 

He menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä metsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla oli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja mustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen sanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.

 

— Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. — Käy sisään!

Voin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?

— Niin, tämä on Anna Shirley, sanoi Marilla.

 

— A:lla kirjoitettuna lopussa, kuiskasi Anna, miten tuskainen ja kiihtynyt hän tunsikin olevansa, oli lujasti päättänyt, ettei mitään väärinkäsitystä saisi syntyä tässä tärkeässä kohdassa.

 

Rouva Barry, joka joko ei kuullut tai ymmärtänyt, otti häntä vain kädestä ja sanoi ystävällisesti:

 

— Kuinka voit?

 

— Ruumiini voi hyvin, vaikka sieluni onkin kovin järkytetty — kiitos kysymästä, vastasi Anna vakavasti. Syrjään Marillalle hän lisäsi kuuluvasti kuiskaten: — Tämähän ei liene ollut mitään vaarallista, Marilla?

 

Diana istui sohvalla lukien kirjaa, jonka hän pudotti vieraiden astuessa sisään. Hän oli hyvin soma pikku tyttö, jolla oli äidin mustat silmät ja tukka, ruusuiset posket ja iloinen kasvojen ilme, jonka hän oli perinyt isältään.

 

Tämä on minun pikku tyttöni, Diana, sanoi rouva Barry. — Diana, sinä voit viedä Annan kanssasi puutarhaan ja näyttää hänelle kukkasi. Se on sinulle paljon hyödyllisempää kuin istua siinä nenä kirjassa. Hän lukee aivan liian paljon — tämä sanottiin Marillalle, kun pikku tyttö oli poistunut — enkä voi häntä estää, sillä hänen isänsä on hänen puolellaan. Aina hän rasittaa silmiään lukemisella. Olen iloinen, jos hän saa leikkitoverin — ehkä hän sitten viihtyy enemmän ulkona.

 

Ulkona puutarhassa, auringonlaskun lempeässä hohteessa, mikä valui puutarhan toista sivua varjostavien vanhojen, tummien honkien välitse, seisoivat Anna ja Diana, ujosti katsellen toisiaan mitä koreimman tulenkeltaisen liljaryhmän ylitse.

 

Barryn puutarha oli varjoisa ja tuoksuva suojapaikka, niin täpötäynnä kukkia, että se jokaisena muuna vähemmän tärkeänä hetkenä olisi lumonnut Annan sydämen. Sitä ympäröivät muhkeat vanhat piilipuut ja korkeat männyt, joitten juurella hoidettiin niitä kukkia, jotka rakastavat varjoa. Somat, kiemurtelevat hiekkakäytävät, näkinkengillä sievästi reunustetut, halkoivat sitä kuin kosteat punaiset nauhat, ja kukkalavoissa niitten välillä versoi joukko vanhanaikuisia kukkia villissä uhkeudessaan.

 

Siellä oli valkeita ja punaisia palavia sydämiä ja suuria, korean karmosininpunaisia piooneja, uhkeita resedoja ja kirkkaansinisiä kellokukkia, kasteisia, ihanasti tuoksuvia kiulukoita, heleänpunaisia, sinisiä ja valkeita akileioja ja junakeltaisia kehäkukkia, kokonaisia mättäitä sinipunervia saksankatajia, minttuja ja lavendeleja, tuoksuherneitä kaikissa kalpeissa ja hienoissa vivahduksissa, tulipunaisia krasseja ja komeita kurjenmiekkoja, joitten miellyttävät ääriviivat erottuivat runsaskukkaisia deutsiapensaita vasten. Se oli puutarha, jossa auringonpaiste viivähti ja mehiläiset surisivat ja tuulenhenki aivan talttuneena suhisi ja sihisi kaiken vehreyden ja kukkaisloiston keskellä.

 

— Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko — luuletko, että voit pitää minusta pikku hiukkasen — siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?

 

Diana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.

 

— Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. — Olen hirveän iloinen, että sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista, kun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä lähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin suuria.

 

— Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna innokkaasti.

 

Diana näytti kauhistuneelta.

 

— Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.

 

— Äh, ei — ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista voi olla kahta lajia, kuten tiedät.

 

— Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä epäluuloinen Diana.

 

— Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä. Se merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole vaarallista.

 

— No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä.

— Kuinka se tapahtuu?

— Ojennamme toisillemme kätemme — kas näin, sanoi Anna vakavasti. — Mutta sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitelkaamme, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni, Diana Barrylle, niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa… Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.

 

Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:

 

— Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olisit omituinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.

 

Kun Marilla ja Anna menivät kotiin, saattoi Diana heitä portaalle asti. Molemmat pikku tytöt kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri.

 

Puron luona he jättivät liikuttavat jäähyväiset toisilleen monta kertaa luvattuaan tavata toisensa seuraavana iltapäivänä leikkiäkseen.

 

— No, tapasitko Dianassa sukulaissielun? kysyi Marilla heidän kulkiessaan puutarhan kautta Vihervaaralle.

 

— Oi kyllä, huokasi Anna, onnellisen tietämättömänä Marillan kysymyksen ivallisuudesta. — Oi, Marilla, olen tällä hetkellä Prinssi Edvardin saaren onnellisin tyttö.

 

Vakuutan teille, että luen tänä iltana rukoukseni mitä vilpittömimmällä sydämellä. Diana ja minä rakennamme leikkituvan koivuhakaan huomenna. Saanko pitää ne rikkinäiset posliininpalaset, jotka ovat ulkona halkopihalla?

 

Dianan syntymäpäivä on helmikuussa ja minun maaliskuussa. Eikö se ole hyvin ihmeellinen yhteensattuma?

 

Diana lainaa minulle erään kirjan luettavaksi. Se on kamalan hauska ja äärettömän jännittävä. Hän näyttää minulle kaukana metsässä paikan, jossa kasvaa Vanamoja. Eikö teidänkin mielestä Dianalla ole hyvin sielukkaat silmät… Diana opettaa minua laulamaan laulun, jonka nimi on "Nelly kori kainalossa". Hän antaa minulle taulun ripustettavaksi huoneeni seinälle, se on niin ihastuttavan soma — kaunis neiti vaaleansinisessä silkkipuvussa. Hän on saanut sen eräältä ompelukoneasiamieheltä. Kunpa minullakin olisi jotain antamista Dianalle!…Olen tuumaa pitempi kuin Diana, mutta hän on minua paljon lihavampi; hän sanoo, että hän mielellään haluaisi laihtua, sillä silloin tulee sirommaksi, mutta pelkään hänen sanoneen sen vain, jotta minä en olisi pahoillani… Joka ainoa päivä menemme meren rannalle poimimaan näkinkenkiä. Portaan vieressä olevaa lähdettä olemme päättäneet nimittää Metsänymfin lähteeksi. Eikö se ole hieno nimi? Olen kerran lukenut sadun lähteestä, jolla oli tuo nimi. Nymfi on kai jonkinlainen täyskasvuinen keijukainen luulisin…

 

— Niin, kunhan et vain lörpöttelisi Dianaa kuoliaaksi, sanoi Marilla. — Mutta eräs asia on paras painaa mieleesi, Anna. Et saa leikkiä koko aikaa, etpä suurinta osaakaan siitä. Sinulla on askareesi toimitettavana, ja ne on tehtävä ensin.

 

Annan onnenmalja oli täysi, ja Matthew saattoi sen vuotamaan yli laitojen. Hän oli juuri tullut kotiin käytyään kauppapuodissa, ja hän veti hämillään taskustaan pienen tötterön ja ojensi sen Annalle, katsahtaen samalla rukoilevasti sisareensa.

 

— Kuulin sinun kerran sanovan, että pidit suklaakaramelleista, kas tässä saat muutamia, sanoi hän.

 

— Kas sepä vasta oiva keksintö, sanoi Marilla. — Nyt hän pilaa sekä hampaansa että vatsansa. No niin, lapsi, älä näytä niin onnettomalta. Saat tietenkin syödä ne, kun kerran Matthew on ne ostanut. Hänen olisi paremminkin pitänyt antaa sinulle piparminttukaramelleja. Ne ovat terveellisempiä. Älä nyt tee itseäsi sairaaksi syömällä ne kaikki yhdellä kertaa.

 

— Ah ei, en varmastikaan, sanoi Anna innokkaasti. — Syön vain yhden ainoan tänä iltana, Marilla. Ja enkö saisi antaa Dianalle niistä puolet? Toinen puoli maistuu kaksinkerroin hyvältä, jos saan antaa muutamia hänelle. Oi, kuinka hauskaa on ajatella, että minulla on jotain annettavaa hänelle!

 

— On kuitenkin sanottava tytön kiitokseksi, sanoi Marilla Annan mentyä ylös vinttikamariinsa, että ahne hän ei ole. Siitä olen iloinen, sillä ahneet lapset ovat minun kauhistukseni… Hyvänen aika, on vain kolme viikkoa siitä kuin hän tuli, ja minusta tuntuu jo kuin olisi hän ollut täällä aina. En osaa kuvitella taloa ilman häntä. Älä nyt taas ota tuota ilmettä "mitäs minä sanoin?", Matthew. Se on naisellakin jo kyllin vihaksipistävä, mutta miehellä suorastaan sietämätön. Olen varsin halukas tunnustamaan olevani iloinen siitä, että suostuin pitämään tyttöpahasen ja että pidän enemmän hänestä päivä päivältä — mutta älä kuvittele, että se on sinun ansiosi, Matthew kulta.