14. ANNAN TUNNUSTUS.

 Huviretken edellisenä maanantai-iltana Marilla tuli alas huoneestaan ylen huolestuneen näköisenä.

 

— Anna, sanoi hän nuorelle keittiöapulaiselleen, joka silpoi herneitä puhtaaksi pestyllä pöydällä ja lauloi "Nelly kori käsivarrellaan" sellaisella ponnella ja ilmehikkyydellä, että Dianan opetus pääsi täyteen kunniaan — oletko nähnyt ametistineulaani? Luulin pistäneeni sen neulatyynyyni tullessani eilen kotiin kirkosta, mutta en voi löytää sitä mistään.

 

— Minä — minä näin sen nyt iltapäivällä, kun te olitte Suojelusyhdistyksessä, sanoi Anna, hieman venyttäen. — Kuljin teidän ovenne ohi, ja silloin näin neulatyynyn ja menin sisään ja katselin sitä hiukkasen.

 

— Koskitko siihen? sanoi Marilla ankarasti.

 

— Ky-yllä, myönsi Anna, otin sen irti ja kiinnitin rintaani, nähdäkseni, miltä se näyttäisi.

 

— Se sinun olisi pitänyt jättää tekemättä — pienet tytöt eivät saa koskea toisten tavaroihin. Ensinnäkään sinulla ei ollut mitään tekemistä minun huoneessani, ja edelleen sinun ei koskaan olisi pitänyt koskea neulaan, joka ei ollut omasi. Mitä sinä sillä teit?

 

— Ah, panin sen takaisin piirongille! Se ei ollut puoltakaan minuttia rinnassani. Ei ikimaailmassa ollut tarkoitukseni tehdä mitään pahaa. En ajatellut voivan olla mitään pahaa siinä, että menin sisään ja koettelin neulaa, mutta näen nyt, että oli niin, enkä enää koskaan tee sillä tavoin. Niin paljon toki osaan pitää vaaria itsestäni, etten koskaan tee kahta kertaa samaa pahaa.

 

— Et pannut sitä takaisin, sanoi Marilla. — Neulaa ei ole missään piirongilla. Olet kaiketi ottanut sen ulos mukaasi, Anna?

 

— Ei, kyllä panin sen takaisin, sanoi Anna nopeasti — vähän nenäkkäästi Marillan mielestä. — En muista tarkalleen, kiinnitinkö sen neulatyynyyn vai paninko sen posliinivatiin. Mutta varmaa on, etten vienyt sitä pois.

 

— Menen vielä kerran katsomaan, sanoi Marilla, päättäen olla oikeudenmukainen. — Jos panit neulan takaisin, on se kai siinä vielä. Jos se ei ole siellä, niin tiedän, ettet tehnyt niin — senhän jokainen voi ymmärtää.

 

Marilla meni huoneeseensa ja etsi perinpohjin, ei ainoastaan piirongilta, vaan jokaisesta muustakin paikasta, jonne hän voi otaksua neulan mahdollisesti voineen eksyä. Se oli ja pysyi hukassa, ja hän palasi keittiöön.

 

— Anna, neula on poissa. Sinä olet itse myöntänyt, että sinulla on se viimeksi ollut käsissäsi. Mitä olet tehnyt sillä? Sano heti minulle totuus! Oletko vienyt sen ulos ja kadottanut sen?

 

— Ei, en ole sitä tehnyt, sanoi Anna juhlallisesti ja kohtasi avoimesti Marillan vihastuneen katseen. — En koskaan vienyt neulaa ulos huoneestanne, ja se on totuus vaikkapa minut vietäisiin mestauslavalle — vaikka en oikein tiedä, mikä mestauslava on. Siinä kuulette, Marilla.

 

Annan "siinä kuulette" oli tarkoitettu vain korostamaan hänen vakuutustaan, mutta Marilla piti sanoja uhman ilmaisuna.

 

— Luulenpa, että pidät minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän terävästi. — Olen varma siitä. Älä sano enää mitään, ennenkuin olet valmis sanomaan minulle koko totuuden. Mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes olet halukas tunnustamaan.

 

— Otanko herneet mukaani? kysyi Anna nöyrästi.

 

— Ei, siivin ne itse. Tee kuten sanoin!

 

Kun Anna oli poistunut, kulki Marilla ympäri ja toimitti ilta-askareitaan sangen huolestuneessa mielentilassa. Hän oli pahoillaan kallisarvoisesta neulastaan. Mitähän, jos tyttö olisi hukannut sen?… Ja kuinka ilkeä hän oli kieltäessään ottaneensa sen, koska oli kerran selvää, että hänen oli täytynyt se tehdä. Ja valehdella niin viattoman näköisenä!

 

— En tiedä, mutta olisin antanut tapahtua mitä tahansa ennemmin kuin juuri tämän, ajatteli Marilla ja silpi hermostuneena herneenpalkojaan. — Tietenkään hän ei ole ottanut sitä varastaakseen tavallisessa mielessä. Mutta hän on ottanut sen leikkiäkseen sillä tai "kuvitellakseen" jotain, kuten hänellä aina on tapana… Hänen on täytynyt se ottaa, se on päivänselvää, sillä huoneessa ei ole ollut yhtään elävää sielua paitsi hän, kunnes minä menin sinne illalla. Neula on poissa, siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kai kadottanut sen jollain tavoin eikä uskalla nyt tunnustaa sitä rangaistuksen pelosta. On kauheata ajatella, että hän valehtelee. Se on paljon pahempaa kuin kiivas luonne. Tuntuu epämiellyttävältä ajatella, että omassa talossa on henkilö, johon ei voi luottaa… Teeskennellä ja valehdella — sitä hän näyttää osaavan. Vakuutan, että olen enemmän pahoillani siitä kuin koko, rintaneulasta. Jos hän vain olisi sanonut minulle totuuden, ei koko juttu surettaisi minua niin suuresti.

 

Marilla meni illan kuluessa aina tuon tuostakin huoneeseensa ja etsiskeli neulaa, mutta tuloksetta. Iltakäynti itäisessä vinttikamarissa hyödytti yhtä vähän. Anna kielsi yhä edelleen, että hän tiesi mitään neulasta, mutta Marilla tuli vain sitä enemmän vakuutetuksi siitä, että hän tiesi.

 

Seuraavana aamuna hän kertoi asian Matthew'lle. Tämä pahastui ja hämmästyi; hän ei heti voinut kadottaa luottoaan Anna, mutta hän myönsi, että ulkonaiset seikat näyttivät olevan häntä vastaan.

 

— Oletko Varma siitä, ettei se ole pudonnut piirongin taakse? oli ainoa, mitä huomautettavaa hän keksi.

 

— Olen siirtänyt piirongin pois seinän vierestä ja vetänyt laatikot ulos ja katsonut jokaikiseen soppeen, vastasi Marilla suurella varmuudella. — Rintaneula on poissa, ja tyttö on ottanut sen ja valehdellut kaupan päälle. Se on totuus, Matthew, ja alaston ja ruma se on, mutta teemme kai viisaimmin katsoessamme sitä suoraan kasvoihin.

 

— No, miten nyt aiot menetellä? kysyi Matthew avuttomasti.

 

Salaa oli hän kiitollinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli selvittää tämä sotkuinen vyyhti. Hän ei tuntenut pienintäkään halua tarjota apuaan.

 

— Hän saa istua huoneessaan, kunnes hän tunnustaa, sanoi Marilla yrmeästi, ajatellessaan sitä suotuisaa tulosta, mikä tällä menetelmällä oli ollut eräässä edellisessä tapauksessa. — Sittenhän saamme nähdä. Voisimme ehkä löytää neulan, jos hän vain tahtoisi sanoa, minne hän on sen hukannut. Joka tapauksessa meidän täytyy rangaista häntä ankarasti, Matthew?

 

— Niin, sen saat sinä ottaa huoleksesi, sanoi Matthew ja kurkotti ottaakseen hattunsa. — Muista, että minä olen ulkopuolella. Olet itse kieltäytynyt kaikesta avusta minun puoleltani.

 

Marilla tunsi olevansa kaikkien hylkäämä. Hän ei voinut mennä edes rouva Lynden luo kysymään hänen neuvoaan.

 

Hän kapusi ylös vinttikamariin kasvot hyvin vakavina ja tuli alas kasvot vielä vakavampina. Anna oli yhä yhtä paatunut. Hän väitti kuten ennenkin, ettei hän ollut ottanut neulaa. Tyttö oli ilmeisesti itkenyt, ja Marilla tunsi säälin pistoksen, jonka hän kuitenkin heti tukahutti.

 

— Saat istua huoneessa, kunnes tunnustat — tiedä se, sanoi hän.

 

— Mutta huviretki on huomenna, Marilla, huudahti Anna. — Ettehän toki estäne minua pääsemästä sinne mukaan, vai mitä? Laskettehan minut ulos vain siksi iltapäiväksi? Sitten istun ilolla täällä ylhäällä niin kauan kuin haluatte. Mutta ah — huviretkelle minun täytyy päästä mukaan.

 

— Et mene millekään huviretkelle tai mihinkään muuallekaan ennenkuin olet tunnustanut, Anna.

 

— Oi, Marilla, läähätti Anna.

 

Mutta Marilla meni tiehensä ja sulki oven.

 

Keskiviikkoaamu koitti niin aurinkoisena ja kirkkaana, ikäänkuin se olisi nimenomaan tilattu huviretkeä varten. Linnut lauloivat Vihervaaran ympärillä; korkeat valkoiset liljat ulkona puutarhassa henkivät ilmaan tuoksuaan, joka leyhki sisään ovista ja ikkunoista. Alhaalla notkelmassa koivut viittoivat ja huojuivat, ikäänkuin odottaen Annan tavallista aamutervehdystä itäisen vinttikamarin ikkunasta.

 

Mutta Anna ei ollut ikkunan ääressä. Kun Marilla kantoi aamiaistarjottimen hänelle, tapasi hän tytön istumassa aivan juhlallisena vuoteessaan, kalpeana ja päättäväisenä, kokoonpuristetuin huulin ja kuumeenhohtoisin silmin.

 

— Marilla, nyt minä tunnustan.

 

— No, viimeinkin! — Hänen menettelytapansa oli taaskin onnistunut, mutta kuinka olikaan, ei tämä tosiasia tuottanut hänelle mitään iloa. — No, annapas kuulua, mitä sinulla on tunnustettavaa, Anna?

 

— Otin ametistineulan, sanoi Anna sellaisella äänellä, kuin olisi hän kertonut ulkoläksyä. — Otin sen juuri kuten sanoitte… Tarkoitukseni ei ollut ottaa sitä mennessäni sisään. Mutta se näytti niin kauniilta, Marilla, kun kiinnitin sen rintaani, että minut valtasi vastustamaton kiusaus. Ajattelin, kuinka ihastuttavan hauskaa olisi viedä se Satakielenpesään ja kuvitella, että olisin lady Cordelia Fitzgerald. Minun olisi niin paljon helpompi kuvitella olevani lady Cordelia, jos minulla olisi oikea ametistineula rinnassani… Diana ja minä olemme laittaneet kaulanauhan pihlajanmarjoista, mutta mitä pihlajanmarjat ovat ametisteihin verrattuina?… Sentähden otin rintaneulan. Luulin ehtiväni panemaan sen takaisin, ennenkuin te tulitte kotiin. Sitten menin ulos. Kun menin porrasta pitkin Tumman, päilyvän aallokon yli, otin neulan rinnastani vilkaistakseni taas siihen hieman. Oi, kuinka se säkenöi auringonpaisteessa! Sitten kumarruin eteenpäin käsipuun yli ja silloin — silloin se luiskahti kädestäni ja putosi alas ja vaipui ainaiseksi Tummaan, päilyvään aallokkoon… Kas niin, nyt olen tunnustanut parhaani mukaan, Marilla.

 

Marilla tunsi jälleen vihan kuohahtavan sisässään. Tyttöletukka oli luvattomasti ottanut ja kaupanpäälliseksi vielä hukannut hänen kallisarvoisen ametistineulansa, ja siinä hän nyt istui ja kertoi, kuinka kaikki kävi sen joutuessa hukkaan — osoittamatta pienintäkään murheen tai katumuksen merkkiä.

 

— Anna, tämä on kauheata, sanoi hän koettaen puhua tyynesti. —

Sinä olet ilkein tyttö, josta koskaan olen kuullut puhuttavan.

— Niin, varmaankin olen sellainen, myönsi Anna tyynesti. — Ja tiedän saavani rangaistuksen. Siihenhän Marilla on pakotettu… Mutta emmekö voi tehdä sitä nyt heti, niin se on suoritettu, ennenkuin lähden huviretkelle?

 

— Huviretkelle, kiitän kauniisti! Älä luulekaan, että lähdet millekään huviretkelle. Se saa olla rangaistuksesi, mutta se ei ole puoleksikaan niin ankara kuin oikeudenmukaisesti olisit ansainnut.

 

— Enkö saa mennä mukaan huviretkelle? — Anna ryntäsi ylös ja tarttui kiivaasti Marillan käteen. — Mutta senhän lupasitte minulle. Oi, Marilla, minun täytyy päästä mukaan huviretkelle! Juuri siksihän tunnustin! Rangaiskaa minua millä muulla tavoin tahansa, mutta ei näin! Oi, kiltti, kulta Marilla, antakaa minun päästä mukaan huviretkelle! Ajatelkaa jäätelöä! Kuka tietää, tokko minulle enää milloinkaan tarjotaan maistettavaksi jäätelöä?

 

Marilla irroittautui kivikovalla päättäväisyydellä rukoilevista käsistä.

 

— Rukoileminen ei maksa vaivaa, Anna. Sinä jäät pois huviretkeltä ja siinä piste. Ei, ei sanaakaan!

 

Anna ymmärsi, että Marilla oli taipumaton. Hän löi kätensä yhteen, päästi läpitunkevan parkaisun ja heittäytyi päätäpahkaa vuoteelle, itkien ja vääntelehtien hurjassa epätoivon puuskassa.

 

— Luulen, että tyttö menettää järkensä! huudahti Marilla ja kiiruhti ulos huoneesta. — Hänhän käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Ellei hän ole hullu, niin on hän perin ilkeä ja turmeltunut. Hohoi-jaa — mitähän, jos Rakel sittenkin olisi oikeassa?

 

Se oli mitä murheellisin aamupäivä. Marilla raatoi seitsemän edestä ja pesi eteisenlattian ja maitokamarin hyllyt, kun hän ei voinut keksiä mitään muuta tekemistä. Eivät hyllyt eivätkä lattiat olleet sen tarpeessa — mutta Marilla teki sen. Sitten hän meni ulos ja haravoi pihan.

 

Kun päivällinen oli valmis, meni hän portaille ja huusi Annaa.

Kyynelistä märät kasvot katsoivat murheellisina alas käsipuun yli.

— Tule alas syömään päivällistä, Anna!

 

— En halua mitään päivällistä, Marilla, sanoi Anna nyyhkyttäen. — En kuitenkaan voisi syödä mitään. Sydämeni on murtunut. Marilla on sen murtanut, ja kerran vielä tulette kärsimään omantunnonvaivoja siitä, mutta minä annan teille anteeksi. Sen teen… Mutta syödä en voi, kaikkein vähiten keitettyä kinkkua ja vihreitä herneitä… Sellainen vahva ruoka on niin vasten luontoa, kun on niin murheellinen kuin minä.

 

Marilla meni neuvottomana takaisin keittiöön ja purki harminsa ja suuttumuksensa Matthew veljelleen, jota raateli ristiriita hänen oikeudentuntonsa ja Annaa kohtaan tuntemansa osanoton välillä, ja joka siksi juuri nyt oli ylen onneton.

 

— Niin, kultaseni, on selvää, ettei hänen koskaan olisi pitänyt ottaa rintaneulaa ja sitten viime hetkeen saakka kieltää sitä, myönsi hän synkästi tuijottaen lautaseensa, jolla oli keitettyä, savustettua kinkkua ja hernemuhennosta. Hän, kuten Annakin, tuntui pitävän tätä ruokaa vähän sopivana voimakkaille mielenliikutuksille. — Mutta hänhän on vielä lapsi, jos oikein asiaa ajatellaan… Etkö sentään ajattele, että on sydämetöntä pidättää häntä huviretkeltä, kun hän nyt on niin iloinnut siitä?

 

— Saanenpa sanoa, että sinä haastelet perin merkillisesti. Minun mielestäni olen antanut hänen päästä aivan liian helpolla. Ja hän ei näytä itse käsittävän, kuinka suunnattoman huonosti hän on menetellyt — se se juuri minua eniten suututtaa. Hän itkee huviretken vuoksi, mutta ei siksi, että hän on hukannut hienon neulani. Ja sinulta hän saa kannatusta, sinä puolustat häntä kaiken aikaa — sen näen aivan hyvin.

 

— Hänhän on vain lapsi, toisti Matthew matalalla äänellä. — Ja muista — hänhän ei ole koskaan saanut mitään kasvatusta.

 

— Ei, se kyllä näkyy, mutta sitä hän on nyt saava, vastasi Marilla.

 

Vastaus saattoi Matthew'n vaikenemaan, vaikkakaan se ei saanut häntä vakuutetuksi. Päivällinen kului apean mielialan vallitessa. Ainoa, joka oli hyvällä tuulella, oli Jerry Buote, renkipoika, ja Marilla katsoi hänen leveätä virnistelyään ja iloista ilmettään personalliseksi loukkaukseksi.

 

Kun astiat oli pesty, taikina pantu suureen savivatiin seisomaan seuraavaksi päiväksi ja kanat olivat saaneet ruokaa tuli Marilla ajatelleeksi, että hän oli huomannut pienen repeämän parhaassa mustassa silkkihuivissaan, kun hän otti sen hartioiltaan maanantai-iltana tultuaan kotiin Suojelusyhdistyksestä. Senpä hän nyt tosiaankin istuutuisi laittamaan.

 

Huivi oli pahvirasiassa hänen suuressa tammiarkussaan. Kun Marilla otti sen ulos, lankesivat auringonsäteet, jotka pujahtivat sisään ikkunan ympärillä kiertelevien villiviiniköynnösten välitse, jollekin, joka oli kiinni huivissa — jollekin, joka kimalteli ja heijasti valon takaisin useista pienistä hiotuista sinipunervista pinnoista. Marilla kävi kiinni esineeseen petolinnun liikkeellä. Se oli ametistineula, joka oli takertunut kiinni pitsihuivin kudottuihin kukkiin pienestä hakasesta, johon neula tavallisesti kiinnitettiin.

 

— No, suuri pyhä Antonius, näitä tämä merkitsee? huudahti Marilla äärimmäisen hämmästyneenä. — Tässä on rintaneula, aivan vahingoittumattomana, ja minä kun luulin sen lepäävän Barryn lammikon pohjalla. Mitä maailmassa tyttö tarkoittaa sanoessaan, että hän on sen ottanut ja hukannut? Luulenpa totta tosiaan, että Vihervaara on lumottu. Nyt muistan, että tullessani maanantai-iltana kokouksesta laskin huivini hetkeksi piirongille. Rintaneula on kaiketi silloin tarttunut siihen jollakin tavoin. Niin, sen minä sanon!…

 

Marilla lähti itäiseen vinttikamariin rintaneula kädessä. Anna oli itkenyt kyllikseen ja istui surullisena ikkunan ääressä.

 

— Anna Shirley, sanoi Marilla juhlallisesti, juuri nyt löysin rintaneulani, joka oli kiinni mustassa pitsihuivissani. Nyt haluan tietää, mitä tarkoitit tuolia kauniilla jutuilla, jonka minulle syötit aamulla?

 

— Ah, tehän sanoitte, että saisin istua täällä, kunnes tunnustaisin, sanoi Anna väsyneesti. — Silloin ajattelin, että tunnustaisin jotain, jotta saisin olla mukana huviretkellä. Ja yöllä vuoteessa sepitin tunnustuksen ja tein sen niin hyvin kuin taisin. Luin sen moneen kertaan, etten unohtaisi sitä. Mutta te ette antanut minun kuitenkaan päästä huviretkelle, niin että koko vaivasta ei ollut mitään hyötyä.

 

Marillan täytyi vasten tahtoaan nauraa. Mutta omassatunnossaan hän tunsi pistoksen.

 

— Anna, sinä olet verraton!… Mutta minä olin väärässä, sen ymmärrän nyt. Tyttöseni — minun ei olisi pitänyt epäillä sanojasi, kun en koskaan ollut saanut sinua kiinni valheesta… Luonnollisesti ei ollut sinun puoleltasi oikein tehty sepittää juttu rikoksesta, jota et lainkaan ollut tehnyt, mutta… Hm!… Niin, Anna, jos annat minulle anteeksi, niin suon minä anteeksi sinulle, ja niin olemme taas yhtä hyviä ystäviä. Laita nyt itsesi kuntoon huviretkelle!

 

Anna lensi ylös kuin raketti.

 

— Oi, Marilla, eikö ole jo liian myöhäistä?

 

— Ei toki, kello on vasta kaksi. He ovat nipinnapin ehtineet kokoontua, ja kuluu vielä tunti, ennenkuin he juovat teetä. Pese kasvosi ja siisti tukkasi ja pue yllesi pumpulipukusi. Minä laitan eväskorisi kuntoon. Täällä on sekä sokerikakkua että kermahyytelöä ja vohveleja… Ja Jerry saa hakea tamman ja kyyditä sinut hakaan, jossa teidän huviretkenne piti olla.

 

— Oi, Marilla, huudahti Anna ja syöksyi päistikkaa pesuvatiin. Muutaman sekunnin kuluttua: — Viisi minuuttia sitten olin — m-m-m, kas nyt sain saippuata silmiini, uh — olin niin suunnattoman onneton, että toivoin, etten koskaan olisi syntynyt, ja nyt en haluaisi vaihtaa enkelin kanssa.

 

Sinä iltana palasi lopenuupunut, mutta sanomattoman onnellinen Anna

Vihervaaralle.

— Oi, Marilla, saatte uskoa, että olemme pelmunneet!

 

Pelmuta on uusi sana, jonka opin tänään — kuulin Alice Bellin käyttävän sitä. Eikö se ilmaise äärettömän paljon? Kaikki tyyni oli ihastuttavaa. Tee maistui niin ihanalta vihreässä metsässä kaikkine mainioine leivoksineen, joita tarjosimme toisillemme eväslaukuistamme, ja sitten herra Andrews antoi meidän mennä soutelemaan Tummassa, päilyvässä aallokossa — kuusi kappaletta kerralla. Ja Jane Andrews oli vähällä keikahtaa järveen. Hän kumartui poimimaan lumpeenkukkia, ja ellei hänen isänsä olisi juuri viime hetkessä saanut kiinni hänen vyöstään, niin olisi hän varmasti keikahtanut veteen ja ehkä hukkunut, kunpa se olisin ollut minä! Mikä seikkailu kerrottavaksi jälestäpäin! Olla melkein hukkumaisillaan! Ja jäätelöä me saimme. Niin, kas jäätelö — sitä en voi millään sanoilla kuvata… Se aivan suli suussa…

 

Samana iltana Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle istuessaan parsimakorinsa ääressä ja parsiessaan sukkia.

 

— Olen täysin halukas myöntämään, että tein erehdyksen, lopetti hän aivan vilpittömästi. — Mutta otan tämän opikseni. Minun täytyy kuitenkin kaikitenkin nauraa Annan "tunnustukselle", vaikkei minun kai pitäisi… Sehän oli myöskin valhe, mutta omalaatuisensa valhe, ja kuinka lieneekään, saan kai minä ottaa vastuun siitä niskoilleni. Niin, tyttöhäiläkkää on totta tosiaan välistä oikein vaikea ymmärtää… Mutta luulen sentään, että siitä selvitään. Ja hän tuo vaihtelua taloon — se ainakin on varmaa.