7. ANNA LUKEE ILTARUKOUKSENSA.

 Kun Marilla samana iltana seurasi Annaa ylös vinttikamariin, sanoi hän vakavana opettavaisella äänellä:

 

— Sanon sinulle, Anna, että huomasin eilen illalla sinun heittäneen vaatteesi hujan hajan ympäri lattian riisuutuessasi. Se on kauheata huolimattomuutta, jota minä en ensinkään voi hyväksyä. Niin pian kuin olet riisunut yltäsi vaatekappaleen, on sinun käärittävä se huolellisesti kokoon ja pantava tuolille. Minä en ole sellaisten pikku tyttöjen tarpeessa, joilla ei ole taipumusta järjestykseen ja siisteyteen. — Olin niin pahoillani ja tuskastunut eilen illalla, etten ensinkään ajatellut vaatteitani, sanoi Anna. — Tänään käärin ne kauniisti kokoon. Niin meidän aina täytyi tehdä lastenkodissa. Mutta hirveän usein unohdin sen sentään, niin kiire minulla oli päästä vuoteeseen ja paneutua pitkäkseni ja kuvitella koko joukko hauskoja asioita…

 

— Saat oppia olemaan vähemmän huonomuistinen, jos tulet jäämään tänne, varoitti Marilla. — No kas niin, tuo voi kelvata… Lue nyt iltarukouksesi ja kiipeä vuoteeseen.

 

— En aio lukea mitään iltarukouksia! sanoi Anna.

 

Marilla näytti hämmästyneeltä ja kauhistuneelta.

 

— Mutta Anna, mitä sinä tarkoitat? Etkö koskaan ole oppinut lukemaan mitään rukouksia. Jumala tahtoo, että pienet tytöt niin tekisivät. Tiedät kai, kuka Jumala on, Anna?

 

— Jumala on henki, näkymätön olento, korkeimmassa määrässä täydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkiviisas, vanhurskas, hyvä ja laupias, lasketteli Anna sujuvasti ja takertumatta.

 

Marilla näytti keventyneeltä.

 

— No Jumalan kiitos — tiedäthän sentään jotakin. Et ole aivan täydellinen pakana. Missä sinä olet tuon oppinut?

 

— Lastenkodin pyhäkoulussa. Siellä saimme opetella koko katkismuksen. Minusta se oli oikein hauskaa. Muutamat sanat kaikuivat niin komeilta! "Ääretön, ikuinen ja muuttumaton." Eikö se kuulu majesteetilliselta? Siinä on sellainen syvä ja juhlallinen sävy — aivan kuin suurten urkujen soidessa. Runoudeksi sitä ei kai juuri voi sanoa, mutta hyvin samantapaista se on minun mielestäni.

 

— Anna runouden olla rauhassa, Anna — me puhumme iltarukouksesi lukemisesta. Etkö tiedä, että tekee hyvin pahoin, jos ei lue rukouksiaan joka ilta? Pelkäänpä, että et olekaan oikein kiltti pikku tyttö.

 

— Minäpä sanon, että on hyvin paljon helpompaa olla ilkeä kuin kiltti, kun on punatukkainen, sanoi Anna moittivalla äänellä, — Ihmiset, jotka eivät ole punatukkaisia, eivät tiedä, mitä harmillinen merkitsee… Rouva Thomas on sanonut minulle, että Jumala on tehnyt tukkani punaiseksi tahallaan, ja sittemmin en ole oikein koskaan voinut pitää hänestä. Päälle päätteeksi olen aina iltaisin liian väsynyt vaivautuakseni enää rukoilemaan. Ihmisiltä, joitten täytyy pitää huolta kaksoisista koko pitkän päivän — heiltä ei totisesti voi vaatia, että he lukisivat vielä iltarukouksia… Vai voiko tosiaankin teidän mielestänne?

 

Marilla tuli siihen loppupäätökseen, että Annan uskonnollinen kasvatus oli heti aloitettava. Tässä ei ilmeisesti saanut hukata aikaa.

 

— Sinun on luettava rukouksesi, niin kauan kuin olet minun kattoni alla, Anna.

 

— Tottahan toki, tietysti luen, jos tahdotte sitä, vastasi Anna hilpeästi. — Teen mitä hyvänsä, kunhan vain olette tyytyväinen. Mutta tällä kertaa te saatte sanoa minulle mitä minun on sanottava. Kun olen päässyt vuoteeseen, keksin kyllä oikein kauniin rukouksen, jonka luen aina. Luulen että siitä tulee hirveän huvittavaa, nyt kun kerran olen tullut sitä ajatelleeksi…

 

— Sinun on laskeuduttava polvillesi, sanoi Marilla vähän hämillään.

 

Anna totteli ja katsoi vakavasti ylös Marillan kasvoihin.

 

— En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein haluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen — ylös tuohon kauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan… Ja silloin tuntisin rukouksen… No niin, nyt olen valmis. Mitä minä sanon?

 

Marilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän oli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen "Jumal' lasten ystävä". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen maininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta näkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä arvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku rukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin polvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle olennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska ei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden välittämänä.

 

— Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän viimein. — Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet saanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.

 

— Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa Marillan polvelle. — Rakas taivaallinen isä — niin sanovat papit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa, mitä? — pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään. — Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta tiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja Lumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen. Niin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä olevani velvollinen kiittämään… Mitä tulee niihin asioihin, joita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa luetella niitä… Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole niin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee minut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella Anna Shirley. — Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän innokkaasti kohottautuen. — Olisin tietenkin voinut valita joitakin kauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän miettimisaikaa.

 

Marilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle tuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin sanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen puutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä. Hän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että Anna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri aikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.

 

— Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa "amen" sen sijaan että sanoin "suurimmalla kunnioituksella" — niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta ymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja sentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä kirjekaaviossa… Luuletteko sen haittaavan mitään?

 

— Ei, en luulisi, sanoi Marilla. — Nuku nyt kuten kiltti lapsi ainakin. Hyvää yötä.

 

— Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoi

Anna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.

Marilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan pöydälle ja katsahti Matthew'hin.

 

— Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö hoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein täydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole lukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan huomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä — niin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin pian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita. Näyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin… Niin, kultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa osaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin tasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai kestettävä koetus nöyryydellä…