9. ROUVA LYNDE KAUHISTUU.

 Anna oli viettänyt kaksi viikkoa Vihervaaralla, ennenkuin rouva Lynde ilmestyi ottaakseen hänet tarkastelunsa alaiseksi. Täytyy kuitenkin oikeudenmukaisuuden nimessä mainita, että vika ei ollut Rakel-rouvan.

 

Vaikea ja vuodenaikaan nähden selittämätön influensakohtaus oli pakottanut tuon kelpo naisen pysyttelemään neljän seinän sisällä aina hänen viimeisestä Vihervaaralla käynnistään saakka. Rakel rouva oli perin harvoin sairaana ja tunsi jyrkkää halveksumista ihmisiä kohtaan, jotka olivat sairaita, mutta influensa, täytyi hänen myöntää, ei ollut minkään muun taudin kaltainen maailmassa ja se voitiin selittää vain Herramme erityiseksi rangaistukseksi. Niin pian kuin hänen lääkärinsä salli hänen pistää nenänsä ulos ovesta, kiiruhti hän kuitenkin Vihervaaralle, pakahtumaisillaan uteliaisuudesta nähdä Matthew'n ja Marillan uutta lastenkodin lasta, jota koskevia arvailuja ja juttuja oli jo koko joukko liikkeellä Avonleassa.

 

Anna oli parhaansa mukaan käyttänyt jokaisen hetken näistä neljästätoista päivästä. Hän tunsi jo seudun jokaisen puun ja pensaan. Hän oli tehnyt sen keksinnön, että polku lähti keittiökasvitarhasta ja jatkui tuuhealehväisiin lehtoihin, ja hän oli tutkinut koko sen kiemurtelevan kulun pitkin puron reunaa ja portaan yli, hongikkojen ja yhteenpunoutuneitten metsäkirsikkapuunoksien muodostamien holvikatosten läpi, yli pyöreitten mätästen, joita sanajalat peittivät, Vaahteroiden ja saarnien keinuvien kruunujen alitse.

 

Hän oli solminut ystävyysliiton lähteen kanssa alhaalla notkelmassa — tuon ihmeellisen syvän ja kylmän, kristallinkirkkaan lähteen. Sitä kehysti sileä punainen hiekkakivireunus, ja sen ympärillä oli aitaus suurista sanajaloista, joiden lehdet muistuttivat palmun lehtiä. Sen takaa vei puuporras yli puron.

 

Tämä porras johti Annan sipsuttavat jalat metsäiselle kukkulalle, jossa vallitsi alituinen hämärä suorarunkoisten, tiheässä kasvavien mäntyjen ja kuusien alla. Ainoat kukat, joita siellä kasvoi, olivat lukemattomat määrät viehättäviä kieloja, näitä Pohjois-Amerikan metsien kainoimpia ja viehkeimpiä kukkasia, sekä muutamat kalpeat, läpikuultavat tähtikukat, joita voi pitää viimevuotisten kukkien haamuina. Hienot hämähäkinverkot välähtelivät kuin hopealangat puiden välissä ja oli kuin mäntyjen oksat ja kävyt olisivat ystävällisesti supisseet ja sipisseet keskenään.

 

Kaikki nämä ihanat löytöretket tapahtuivat niinä hetkinä, jolloin hän sai vapautta leikkiäkseen, ja kotiin tultuaan hän kertoi Matthew'lle ja Marillalle silmät korvat täyteen kaikesta, mitä hän oli "löytänyt". Matthew ei suinkaan valittanut — kaukana siitä; hän kuunteli sanaa sanomatta, mutta kasvoilla oli tyytyväinen myhäily. Marilla antoi "lorujen" luistaa — kunnes hän huomasi, että hän oli tulemaisillaan liian huvitetuksi niistä. Silloin hän aina asetti sulun Annan puhetulvalle kursailematta käskemällä hänen pitää suunsa kiinni.

 

Anna oli ulkona keittiökasvitarhassa, kun Rakel rouva saapui. Hän kävellä köpötteli verkalleen omassa miellyttävässä tahdissaan mehevän ruohon yli, jonka kukkatertut keinuivat punaisessa ilta-auringossa. Kelpo rouva sai nyt mainion tilaisuuden kuvailla sairautensa kaikkia asteita, viipyen kaikissa tiloissa ja pistoksissa ja ruumiinlämmön vaihteluissa sellaisella ilmeisellä nautinnolla, että Marilla tuli vakuutetuksi siitä, että influensa tuo mukanaan oman palkintonsa. Kun kaikki yksityiskohdat oli tyhjennetty, ilmaisi Rakel rouva käyntinsä todellisen tarkoituksen.

 

— Olen kuullut mitä yllättävimpiä asioita sinusta ja Matthew'sta.

 

— Sinä et ole kuitenkaan voinut enemmän hämmästyä kuin minä itse, sanoi Marilla. — Mutta nyt olen jo jotakuinkin toipunut ensi hämmästyksestäni.

 

— Oli kovin ikävää, että tapahtui sellainen erehdys, sanoi Rakel rouva osaaottavasti. — Eikö käynyt päinsä lähettää häntä takaisin?

 

— Olisimme kai voineet sen tehdä, mutta emme välittäneet siitä. Matthew rupesi pitämään hänestä. Ja minun täytyy tunnustaa, että pidän hänestä oikein paljon, minä myös — vaikka hänellä luonnollisesti on virheensä. Hän on oikein elähyttänyt meitä — hän on terhakka ja rehti pikku tyttö.

 

Marilla sanoi tuntuvasti enemmän kuin oli ollut hänen tarkoituksensa alkaissaan, sillä hän luki ankaraa paheksunta Rakel rouvan kasvojen ilmeistä.

 

— Olet todellakin ottanut niskoillesi raskaan edesvastuun, sanoi mainittu rouva synkästi, varsinkin kun sinulla ei koskaan ole ollut mitään kokemusta lasten hoidosta. Voin arvata, ettet kai tiedä paljon hänestä ja hänen oikeasta mielenlaadustaan, eikä kukaan ihminen aavista, mikä tuollaisesta vieraasta penskasta aikaa myöten sukeutuu. Mutta en todellakaan tahdo saattaa mieltäsi masentumaan, pikku Marilla.

 

— En tunnekaan itseäni masentuneeksi, vastasi Marilla kuivasti. — Kun olen tehnyt päätöksen, pysyn siinä lujana. Mutta ehkä haluat nähdä Annan. Minä kutsun hänet.

 

Hetkisen kuluttua Anna tuli juosten sisään kasvot ihastuksesta säteilevinä puutarhassa tekemiensä uusien mainioitten löytöjen johdosta. Mutta hämmästyksissään huomatessaan aivan odottamatta seisovansa vieraan edessä pysähtyi hän hämillään heti oven suuhun. On varmaa, että hän näytti jonkun verran omituiselta lyhyessä ja ahtaassa kotikutoisessa hameessaan, jonka hän oli tuonut mukanaan lastenkodista ja jonka alta kapeat sääret pistivät esiin ja näyttivät luonnottoman pitkiltä. Kesakot olivat lukuisammat ja silmäänpistävämmät kuin konsanaan; tuuli oli pörröttänyt peittämätöntä tukkaa, niin että se törrötti kaikkiin ilmansuuntiin, ja se ei ollut koskaan loistanut koreamman punaisena kuin tällä hetkellä.

 

— No, kauniin ulkomuotosi vuoksi he eivät ole sinua ottaneet, se on totinen tosi, lausui Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. Hän oli noita miellyttäviä ja usein tavattavia ihmisiä, joitten ylpeytenä on ilman pelkoa ja häikäilemättä lausua julki mielipiteensä. — Sinäpä vasta olet laiha vekara! Tulehan tänne, että saan katsoa sinua! Suuri luoja, onko koskaan nähty tuollaisia kesakkoja! Ja tukka niin punainen, että silmiä huikaisee siihen katsoessa! Etkö kuule, nulikka, tule tänne!

 

Anna tuli, mutta ei aivan sillä tavoin kuin Rakel rouva oli odottanut. Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli toisella puolen keittiönlattiaa ja seisoi Rakel rouvan edessä vihasta hehkuvin kasvoin ja vapisevin huulin. Koko tuo hento pieni olento vapisi kiireestä kantapäähän.

 

— Vihaan teitä — te olette häijy ja ilkeä! huusi hän puoliksi tukahtuneella äänellä ja polki jalallaan lattiaa. — Kuinka uskallatte sanoa minua laihaksi ja rumaksi! Enhän minä mahda sille mitään. Kuinka uskallatte puhua kesakoistani ja punaisesta tukastani? Te olette epäkohtelias ja vailla kaikkia hienompia tunteita!

 

— Anna! huudahti Marilla aivan tyrmistyneenä.

 

Mutta Anna seisoi paikoillaan pää pystyssä ja leimuavat silmät kiinnitettyinä Rakel rouvaan. Hänen kätensä olivat nyrkkiin puristetut, ja hänestä säteili ikäänkuin intohimoisen katkeruuden ilmakehä.

 

— Kuinka uskallatte tulla sanomaan sellaisia asioita minulle? toisti hän. — Miltä teistä tuntuisi, jos sanottaisiin teistä itsestänne sellaista? Mitä te ajattelisitte, jos teille sanottaisiin suoraan vasten kasvoja, että te olette paksu ja kömpelö ja luultavasti vailla mielikuvituksen rahtuakaan? Niin, en välitä ensinkään, vaikka loukkaankin tunteitanne. Päinvastoin toivon sitä. Ei kukaan ole koskaan ollut minua kohtaan niin raaka paitsi rouva Thomasin miespahanen, ja, minä en koskaan anna teille anteeksi!

 

Kaksi polkaisua lisää!

 

— onko kukaan ihminen voinut kuvitella tuollaista mielenlaatua! huudahti kauhistunut Rakel rouva.

 

— Anna, mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes tulen jälestä, sanoi Marilla vaivoin saatuaan takaisin puhekykynsä.

 

Anna puhkesi itkuun, hyökkäsi eteisen ovelle, jonka hän paiskasi kiinni jälkeensä, niin että padankannet rämisisivät, ja lensi kuin tuulispää eteisen läpi ja portaita ylös. Yläilmoista kuuluva jysähdys ilmaisi, että itäisen vinttikamarin ovi läimäytettiin kiinni yhtä rajusti.

 

— Jaa-a, tuon lapsen kasvattamistyötä en sinulta kadehdi, sanoi

Rakel rouva purevan ivallisesti.

Marilla avasi suunsa lausuakseen joitakin anteeksipyytäviä ja huolestuneita sanoja — saman tekevä mitä… Mutta se, mitä hän todella sanoi, oli täydellisesti yllättävää hänelle sekä silloin että sittemmin.

 

— Sinun ei olisi pitänyt kosketella hänen ulkomuotoaan, Rakel.

 

— No mutta nyt minä luulen… Marilla Cuthbert, onko tarkoituksesi todellakin puolustaa tätä kamalaa mielenpurkausta, jonka todistajina juuri olimme? kysyi Rakel rouva ylen loukkaantuneena.

 

— Ei, sanoi Marilla hitaasti, en koeta häntä puolustaa. Hän on käyttäytynyt hyvin huonosti, ja minä annan hänelle kelpo nuhdesaarnan. Mutta meidän on sentään otettava huomioon muutamia seikkoja ja asianhaaroja. Hän ei ole koskaan saanut oppia, mikä on oikein. Ja sinä lausuit ajatuksesi hänestä jokseenkin tylysti, Rakel.

 

Marilla ei voinut olla lisäämättä viimeistä lausetta, vaikka hän jälleen hämmästyi itseään. Rakel rouva ojensihe ilmeessä loukkaantunutta arvokkuutta.

 

— Niin, minä huomaan, että minun tästä lähtien täytyy olla hyvin varovainen puheissani, Marilla, koska ennen kaikkea täytyy ottaa huomioon kasvattilapsen herkät tunteet, jotka ovat Jumala ties' mistä peräisin… Ei varjelkoon, en ole suutuksissani, sinun ei tarvitse olla huolissasi. Olen todellakin liian vilpittömästi pahoillani sinun vuoksesi tunteakseni suuttumusta. Saat kun saatkin monta vastusta vielä tuosta tytöstä, muista minun sanoneeni. Mutta jos tahdot noudattaa minun neuvoani — jota otaksuttavasti et tahdo, vaikka minä olen kasvattanut kymmenen lasta ja saattanut hautaan kaksi — niin annat sinä tuon "kelpo nuhdesaarnan", josta puhuit, koivunvitsan avustuksella. Sellainen voitelu on tarpeen senkaltaiselle nahalle. Arvaan hänen luonteensa olevan yhtä tulisen kuin hänen tukkansa. Niin, jää hyvästi, Marilla. Toivon sinun tulevan välistä tervehtimään minua, kuten tavallisesti. Mutta sinä et voi odottaa, että minä kovin pitäisin kiirettä pistäytymään uudelleen luoksesi, jos täytyy joutua tämän tapaisten hyökkäysten ja loukkausten alaiseksi… Sellainen on todellakin kokonaan minun kokemuspiirini ulkopuolella.

 

Senjälkeen Rakel rouva suoristi hyvin itsetietoisesti pienen pyylevän vartalonsa ja käydä lylleröi ulos. Mutta Marilla lähti hyvin vakavin ilmein itäiseen vinttikamariin.

 

Portaita ylös mennessään hän tunsi olevansa tuskastunut ja epävarma siitä, mitä hänen piti tehdä. Hän ei ollut niinkään vähän harmissaan ja suutuksissaan äskeisestä kohtauksesta. Mikä ääretön onnettomuus, että Annan juuri Rakel rouvan aikana piti päästää valloilleen kiivas luonteensa!… Ja yhtäkkiä teki Marilla sen oikeastaan sangen nolostuttavan havainnon, että hän tunsi enemmän nöyryytystä tästä tosiasiasta kuin surua itse luonteenvirheestä. Ja millä tavoin hän rankaisisi häntä? Ystävällinen vihjaus koivunvitsaan — jonka oivallisesta vaikutuksesta kaikki Rakel rouvan omat lapset olisivat voineet nousta ylös todistamaan — ei miellyttänyt Marillaa. Hän ei uskonut voivansa lyödä lasta. Ei, täytyi keksiä joku muu rangaistustapa, jotta Anna tulisi oikeaan käsitykseen siitä, kuinka raskaan rikoksen hän oli tehnyt.

 

Marilla tapasi Annan makaamassa suullaan vuoteella, katkerasti itkien ja täydellisesti unohtaen, että likaiset kengät jättävät jälkiä puhtaan valkoiselle peitteelle.

 

— Anna, sanoi hän, ei tylysti.

 

Ei vastausta.

 

— Anna — ankarammin — nouse heti ylös vuoteelta ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa.

 

Anna kompuroi alas vuoteelta ja istuutui jäykkäryhtisenä vieressä olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja hän katsoa tuijotti kiinteästi lattiaan.

 

— Niin, sinä olet käyttäytynyt kerrassaan kauniisti, Anna! Etkö häpeä itsesi vuoksi?

 

— Hänellä ei ollut mitään oikeutta sanoa minua rumaksi ja punatukkaiseksi, vastasi Anna uhitellen ja ynseästi.

 

— Sinulla ei myöskään ollut oikeutta raivostua ja puhua hänelle sillä tavoin kuin teit, Anna. Häpesin sinun tähtesi — niin, oikein häpesin. Toivoin sinun esiintyvän kilttinä ja kohteliaana rouva Lyndelle, ja sen sijaan sinä olet tuottanut minulle niin ääretöntä hämmästystä ja huolta. En ymmärrä, miksi sinä niin kauheasti panit pahaksesi sen, että rouva Lynde sanoi sinua laihaksi ja punatukkaiseksi. Siitähän olet itsekin niin usein puhunut.

 

— Niin, mutta on suuri ero siinä, lausuuko itse jonkun ajatuksen tai kuuleeko toisten ihmisten sen sanovan, sanoi Anna itku kurkussa. — Voihan kyllä itse tietää, että jokin asia on niin tai näin, mutta ei voi kuitenkaan olla toivomatta, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi niin paljon huomiota siihen… Teidän mielestänne minulla tietenkin on hirveä luonne, mutta minä en mahtanut sille mitään. Kun hän sanoi tuolla tavoin ja katseli samalla minuun niin pilkallisesti, niin jokin sisässäni nousi ylös rintaani ja oli tukahuttamaisillaan minut. Minun täytyi hyökätä hänen kimppuunsa.

 

— Niin, sinä olet todellakin esiintynyt eduksesi, sen voin vakuuttaa… Rouva Lyndellä on kerrottavana kaunis juttu sinusta joka ikisessä talossa, jonne hän menee — ja hän tulee kertomaan sen, ole varma siitä! Oli hirveätä, että sinä noin kadotit kaiken itsehillintäkykysi, Anna.

 

— Mutta ajatelkaahan vain, miltä teistä tuntuisi, jos joku sanoisi teille suoraan vasten kasvoja, että te olette laiha ja ruma, rukoili Anna itkien.

 

Muuan vanha lapsuusmuisto sukelsi äkkiä Marillan mieleen. Hän oli ollut aivan pieni tyttö, kun hän kerran oli kuullut toisen tätinsä sanovan toiselle: "Mikä vahinko, että hän on tuollainen keltaisenkalpea pieni rumilas!" Marillalla oli takanaan viisikymmentä vuotta — ja pistos tuntui yhä.

 

— En tahdo väittää, että minun mielestäni rouva Lynde teki oikein sanoessaan niin kuin hän sanoi sinulle, Anna, myönsi hän leppeämmällä äänellä. — Rakel on liian suulas. Mutta se ei puolusta sellaista esiintymistä, johon sinä teit itsesi syypääksi. Hän oli vanhempi ihminen ja sitäpaitsi minun vieraani. Sinä olit epäkohtelias ja nenäkäs ja — tässä Marillan mieleen välähti onnellinen ajatus — sinä saat luvan mennä hänen luokseen ja sanoa olevasi hyvin pahoillasi siitä, että käyttäydyit niin pahoin häntä kohtaan, ja sitten saat pyytää häneltä anteeksi.

 

— Sitä en voi koskaan tehdä, sanoi Anna synkän päättäväisellä äänellä. — Saatte rangaista minua millä muulla tavalla tahdotte, Marilla. Saatte sulkea minut pimeään, kosteaan vankikomeroon, jossa sisiliskot ja käärmeet asustavat, ja antaa minulle vain vettä leipää ruuaksi, ja minä en valita… Mutta en voi pyytää anteeksi rouva Lyndeltä.

 

— Meillä ei ole tapana sulkea ihmisiä pimeisiin, kosteisiin vankikomeroihin, sanoi Marilla kuivasti, varsinkin kun sellaisia on Avonleassa peräti harvassa. Mutta rouva Lyndeltä sinun on pyydettävä anteeksi ja sen sinä teet, ja saat istua ylhäällä huoneessasi, kunnes sanot minulle, että olet siihen halukas.

 

— Silloin saan istua siellä koko ikäni, sanoi Anna vapisevin huulin, sillä en voi sanoa rouva Lyndelle olevani pahoillani siitä, että sanoin hänelle tuolla tavoin. Kuinka voisin? Minähän en ole pahoillani. Minua surettaa, että olen tuottanut teille mielipahaa, mutta olen iloinen siitä, että annoin hänen perinpohjin kuulla kunniansa. Oli hyvin hauskaa saada tehdä se. En voi sanoa olevani pahoillani, kun en kerta kaikkiaan ole.

 

Marilla nousi ylös lähteäkseen.

 

— Niin, silloin voin vain lisätä, että sinulla on yö miettiäksesi käytöstäsi ja tullaksesi parempaan mielentilaan. Lupasit koettaa olla hyvin kiltti tyttö, jos saisit jäädä tänne Vihervaaralle, mutta sen asian laita oli niin ja näin nyt iltapäivällä.

 

Ammuttuaan tämän kavalan nuolen meni Marilla keittiöön mieli huolten vallassa ja sielu kuohuksissa. Ja hän oli yhtä suuttunut itseensä kuin Annaankin, sillä niin pian kuin hän taas näki edessään pienen, pyylevän Rakel rouvan sanomattoman hämmästyneen naamataulun, tunsi hän suupieliensä nytkähtelevän ja hänessä heräsi mitä moitittavin halu purskahtaa nauruun