25. MATTHEW TEKEE ERÄÄN HUOMION.

 Matthew oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli tullut keittiöön kolean joulukuun illan hämärtäessä ja oli istuutunut nurkkaan halkolaatikon viereen riisuakseen jalastaan raskaat saappaansa, tietämättä, että Anna ja muutamat hänen toverinsa paraillaan harjoittelivat "Keijukaiskuningatarta" salissa.

 

Hetken kuluttua koko joukko tuli eteiseen ja kokoontui sitten keittiöön, iloisesti pakisten ja nauraen. Tytöt eivät nähneet Matthew'ta, joka kainosti vetäytyi varjoon halkolaatikon taakse toisessa kädessä saapas ja toisessa saapaspihti, ja hän katseli heitä salaa niiden kymmenen minutin ajan, jotka he käyttivät pannakseen ylleen päällysnuttunsa ja lakkinsa ja puhuakseen yhteen ääneen tulevasta illanvietosta.

 

Anna seisoi heidän joukossaan, kirkassilmäisenä ja terhakkana kuten ainakin, mutta Matthew huomasi yhtäkkiä, että hän jossain suhteessa oli erilainen kuin kaikki hänen toverinsa. Ja Matthew'n mieltä pahoitti eräs tosiasia, se nimittäin, että hänestä näytti siltä kuin tämä erilaisuus ei olisi niinkuin pitäisi olla. Annalla oli älykkäämmät kasvot, suuremmat ja loistavammat silmät ja hienommat piirteet kuin muilla; yksinpä ujo, hoksaamaton Matthew'kin oli pannut tämän merkille. Mutta sillä erilaisuudella, jonka hän äsken oli havainnut, ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Mitä se siis oli?

 

Matthew'ta vaivasi tämä kysymys kauan senjälkeen kun tytöt käsi kädessä olivat vaeltaneet pitkää, kovaksi jäätynyttä oikotietä pitkin ja Anna oli käynyt istumaan läksyjensä ääreen. Hän ei voinut jättää sitä Marillan harkittavaksi, joka, siitä hän oli varma, vain nauraisi pilkallisesti ja vastaisi, että ainoa ero, minkä hän näki Annan ja muiden tyttöjen välillä oli se, että nämä joskus vaikenivat, Anna sitävastoin ei milloinkaan. Ja ilman sitä apua, sen Matthew tunsi, tulisi hän hyvin toimeen.

 

Sinä iltana hänen täytyi turvautua piippuunsa voidakseen perinpohjin syventyä probleemin ratkaisuun, ja Marilla katseli tupruavia savupilviä kaikkea muuta kuin lempein silmin. Tunnin kestäneen polttamisen ja ankaran ajatustyön jälkeen oli Matthew päässyt arvoituksen perille, Annalla oli erilainen puku kuin toisilla tytöillä!

 

Mitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt — ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle. Marilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki saman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli epämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai epämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta hän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman näköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen pikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä iltana — kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin tai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, — ja hän ihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia puvunmalleja.

 

Tietysti se oli parasta… Marillahan oli tytön kasvattaja, ja Marilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä hyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla siitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku — jotain siihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?…

 

Matthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet?… Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku sopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten piippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen, Marillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.

 

Kun Matthew oli nukkunut "asian päälle", tuli hän tuohon ei niinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan tehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei voinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä, että hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi koko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä ikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta Avonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva Lynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen hartioiltaan.

 

— Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna menen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. onko teillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden? Eikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että joku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on juuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä. Ehkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle? Jos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen aikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei toki — ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan sen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille, sillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.

 

— Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. — Mutta nyt on asianlaita siten — niin, en oikein tiedä — mutta olisi hauskaa, jos… Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin ennen maailmassa… Ellei olisi liian paljon pyydetty — voisiko käydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?

 

— Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla huolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan, lupasi hyvä rouva Lynde.

 

Itsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:

 

— On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä puvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän kerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on varmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle. Mutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei tahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän lastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut miestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa Anna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen mielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero omien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus on pannut sen merkille!… Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan kuusikymmentä vuotta.

 

Niiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi Marilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se oli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin rouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan juuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella epäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän oli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan vihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.

 

— Vai niin, sentähden siis Matthew on ollut niin salaperäisen näköinen ja naureskellut itsekseen parin viimeisen viikon aikana, sanoi hän hieman väkinäisesti, mutta ei epäystävällisesti. — Tiesin kyllä, että hänellä oli jokin päähänpisto… Niin, minun mielestäni Anna ei kylläkään olisi tarvinnut useampia pukuja. Ompelin hänelle kolme kappaletta lämpimiä, kestäviä ja käytännöllisiä pukuja nyt syksyllä, ja se mikä siitä menee yli, on totisesti tarpeetonta. Nuo hihathan vievät niin paljon kangasta, että se olisi voinut riittää kokonaiseksi miehustaksi… Sinä vain annat virikettä Annan turhamaisuudelle, Matthew, ja hän on jo nytkin niin turhamainen kuin riikinkukko. No niin, nyt hän kai viimeinkin on tyytyväinen — tiedän hänen kaihonneen ja kaivanneen noita typeriä hihoja siitä asti kuin hän tuli tänne, vaikkei hän koskaan ole niistä puhunut. Puhvit ovat tulleet vielä suuremmiksi sen jälkeen — ihmisethän ovat hulluja… Nyt ne jo ovat aivan kuin ilmapalloja, ensi vuonna saavat ne, joilla on sellaiset, kulkea ovesta sisään sivuttain…

 

Jouluaaton aamu koitti yli kauniin, valkoisen maailman. Joulukuu oli ollut hyvin lauha, ja oli odotettu viheriää ja "räntäistä" joulua. Mutta juuri jouluaaton edellisenä yönä pakasti ja satoi lunta siksi paljon että Avonlea sai kokonaan toisen ulkonäön.

 

Anna tirkisteli ihastunein katsein ulos kuuraisesta päätyikkunastaan. Hongat tuolla "kummitusmetsässä" olivat ihmeellisesti välkkyilevän huurteen verhoamina; koivut ja metsäkirsikkapuut olivat huikaisevan valkeassa puvussa, ja peltojen kynnetyt vaot olivat ikäänkuin jäätyneen meren jähmettyneitä laineita. Puhdas, viileä ilma oli niin kevyttä ja virkistävää hengittää.

 

Anna juoksi rappusia pitkin ja lauloi, niin että hänen äänensä raikui läpi koko talon:

 

— Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Niinpä saimme lopultakin valkoisen joulun, ja minä olen niin iloinen, niin iloinen! Valkoinen joulun täytyy olla — ei viheriä! Se ei muuten olekaan viheriä — se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa… Miksi ihmiset sanovat sitä viheriäksi? Ei — mutta — Matthew, saanko minä tuon? Oi!…

 

Matthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja kurkotti sitä luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli olevinaan kokonaan kiinni teekannun täyttämispuuhassa, mutta toisesta silmänurkastaan hän tirkisti sangen suurella mielenkiinnolla, mitä tapahtui. Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Oi, miten se oli soma — pehmeätä, sammalvihreää kangasta, jolla on viehättävä silkin hohde, hameessa mitä siroimmat rimsut ja laskokset ja miehusta kurottuna mitä herttaisimmin ja viimeisen muodin mukaisesti, kaulantiessä pieni tuuhea valkea pitsiröyhelö. Mutta hihat — ne olivat parasta kaikista ja kruunasivat arvokkaasti teoksen! Pitkät, kiinteät kalvokkaat ulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niitten yli laskeutui kaksi ihanaa puhvia, joita keskeltä jakoivat kapeat vannikkeet ja sammal vihreästä silkkinauhasta tehdyt ruusukkeet…

 

— Sen on määrä olla sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. — Mutta — mutta — mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?

 

Sillä Annan silmät olivat äkkiä täyttyneet kyynelillä.

 

— Pidänkö siitä! Oi, Matthew! — Anna ripusti puvun tuolille ja risti kätensä. — Sehän on suorastaan lumoava! Oi, koskaan en voi teitä kylliksi kiittää! Kas, tuollaiset hihat! Minusta tuntuu aivan siltä kuin tämä olisi onnellista unta!…

 

— No — syödään nyt sentään aamiaista, keskeytti Marilla. — Sanon suoraan, Anna, että minun mielestäni et lainkaan ollut tuon puvun tarpeessa, mutta kun nyt kerran Matthew on hankkinut sen sinulle, niin voit nyt nauttia siitä terveydeksesi ja varoa sitä huolella. Tässä on lettinauha, jonka rouva Lynde pyysi sinulle antamaan. Se on viheriä, niin että se muka sopisi pukuun. Hm, kaikkea tässä vielä!… Tule nyt, niin istuudumme pöytään.

 

— En käsitä kuinka voin syödä mitään aamiaista, sanoi ilosta säteilevä Anna. — Aamiainen on jotain niin proosallista tällaisena jännittävänä hetkenä. Antakaa minun ennemminkin ravita silmiäni uuden pukuni katselemisella. Olen niin iloinen siitä, että puhvihihat yhä edelleen ovat muodissa. Minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, etten koskaan jaksaisi sulattaa sitä, jos ne joutuisivat pois muodista, ennenkuin olisin ehtinyt saada sen mallisen puvun… En olisi koskaan voinut tuntea olevani oikein tyytyväinen ja iloinen. Ja rouva Lynde teki hyvin kiltisti antaessaan minulle sammalvihreän lettinauhan. Tunnen, että minun vastaisuudessa aina täytyy olla oikein kiltti ja hyvä tyttö.

 

Se ei suinkaan aina ole niinkään helppoa, mutta tästä lähtien yritän enemmän kuin ennen…

 

Kun proosallinen aamiainen oli saatu pois tieltä, ilmestyi Diana portaalle lumisen töyrän alapuolelle, jota vasten hän hyvin koreana loisti pitkässä kirsikanpunaisessa nutussaan. Anna lensi pitkin polkua häntä vastaan.

 

— Hauskaa joulua, Diana! Oi, minkälainen joulu, niin ihmeen ihana! Ja minulla on näytettävänä sinulle jotain ihan hurmaavaa. Matthew on antanut minulle mitä sievimmän puvun, jossa on sellaiset hihat! En koskaan elämässäni ole voinut kuvailla mielessäni mitään kauniimpaa!

 

— Ja minulla on sinulle vielä jotain, huusi Diana aivan hengästyneenä. — Katsoppas — tämän laatikon sinä saat! Josephine täti on lähettänyt meille suuren laatikon täynnä tavaraa, ja tämä on sinulle! Minun oli määrä juosta tuomaan se sinulle eilen illalla, mutta siitä ei tullut mitään ennen pimeän tuloa, ja siihen aikaan päivästä en missään tapauksessa kulje mielelläni kummitusmetsän läpi…

 

Anna aukaisi laatikon ja kurkisti siihen. Ylimpänä oli kortti, jossa oli kirjoitus: "Anna tytölle. Hauskaa joulua!" ja sitten näkyi pari mitä somimpia vuohennahkakenkiä, joita koristivat mustat silkkiruusukkeet ja kiiltävät soljet.

 

— Oi!… sanoi Anna. — Diana, tämä on liikaa. Tämän täytyy olla unta…

 

— Minä sanon sitä sallimuksen johdatukseksi, sanoi Diana. — Nyt pääset lainaamasta Rubyn kenkiä, ja se oli oikea hyvä työ, sillä ne ovat kahta numeroa liian suuret sinulle, ja olisi kauheata kuulla keijukaisen tulla koluuttavan liian suurissa kengissä. Josie Pye riemuitsisi…

 

Kaikki Avonlean koululaiset olivat tänä päivänä kuumeen tapaisessa jännityksessä, sillä juhlasali piti koristettaman ja viimeinen suuri kenraaliharjoitus pidettämään.

 

Niin sitten koko juttu suoritettiin illalla suurella menestyksellä. Pieni sali oli täpösen täynnä ihmisiä, ja kaikki esiintyjät hoitivat osansa erinomaisesti. Mutta säteilevä tähti kaikkien suurempien ja pienempien valojen joukossa oli Anna Shirley, ja sitä ei tohtinut edes viheriä kateuskaan Josie Pyen hahmossa kieltää.

 

— Oi, eikö olekin ollut hurmaava ilta, huokasi Anna, kun kaikki oli ohi ja hän ja Diana kulkivat kotiin yhdessä tumman tähtitaivaan alla.

 

— Kyllä, kaikki näyttää menneen hyvin, sanoi käytännöllinen

Diana. — Olemme varmasti saaneet kokoon kokonaista kymmenen

dollaria. Ajatteles, että pastori aikoo lähettää siitä ilmoituksen

Charlottetownin sanomalehtiin.

— Oi, Diana, saammeko todellakin nähdä nimemme painettuina! Minua ihan vihlaisee, kun ajattelen sitä… Yksinlaulunumerosi esitit mainiosti, Diana. Tunsin itseni vielä ylpeämmäksi kuin sinä, kun he taputtivat ja tahtoivat sinun laulamaan sen vielä uudelleen. Sanoin itsekseni: "minun omaa ystävätärtäni tässä näin kunnioitetaan."

 

— Entäs sitten sinun lausuntonumerosi, Anna! Hehän taputtivat niin, että katto olisi voinut pudota. Surullinen kohta oli aivan yksinkertaisesti valtava.

 

— Oi, kuinka pelkäsin, Diana! En tiedä, kuinka tulin korokkeelle, kun pastori huusi nimeni. Minusta tuntui siltä kuin miljoona silmää olisi katselleet minua ja suoraan lävitseni, ja tovin aikaa oli kuin ääneni aivan tukahtuisi… Mutta sitten ajattelin kauniita uusia puhvihihojani, ja silloin rohkeus palasi. Ajattelin, Diana, että minun täytyi osoittautua sellaisten puhvihihojen arvoiseksi… Ja niin heittäydyin kuolemaa halveksuen suoraan asiaan, ja tuntui siltä kuin oma ääneni olisi tullut jostakin hyvin etäältä. Oli toki onni, että olin harjoitellut siksi paljon vintin säiliössä, sillä muuten olisi käynyt ihan hullusti… Ähkyinkö hyvin?

 

— Sinä ähkyit hienosti, vakuutti Diana.

 

— Näin vanhan rouva Sloanen pyyhkivän kyyneliään istuessani paikalleni. Ajattelehan toki, että voi liikuttaa jonkun sydäntä!…

 

— Oh, miten poikien vuorokeskustelu oli mainio, sanoi Diana. — Gilbert Blythe oli suorastaan suuremmoinen. Anna, minun mielestäni sinä sentään kohtelet hyvin pahoin Gil'iä. Odotahan, niin saat kuulla. Kiiruhtaessasi alas korokkeelta keijukaiskuningatar-kuvaelman jälkeen pudotit yhden niistä ruusuista, joita sinulla oli tukassasi. Näin, kuinka Gil otti sen maasta ja pisti povitaskuunsa. Siinä kuulet! Sinua, joka olet niin romanttinen, tuollainen kai miellyttää.

 

— Minulle on aivan samantekevää, mitä tuo henkilö tekee, sanoi Anna kopeasti. — En koskaan tuhlaa häneen ajatustakaan, Diana, sen vain tahdon sinulle sanoa.

 

Sinä iltana istuivat Marilla ja Matthew — viimemainittu ei ollut ottanut osaa mihinkään "illanviettoon" kahteenkymmeneen vuoteen — ja pakinoivat keskenään keittiön takan ääressä Annan mentyä huoneeseensa levolle.

 

— No, Anna tyttömme hoiti asiansa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, luulisin, sanoi Matthew ylpeänä.

 

— Sen hän kyllä teki, tunnusti Marilla. — Hän on lahjakas tyttö, Matthew. Ja kuinka hauskan näköinen hän oli! Vaatteet vaikuttavat sentään osaltaan nekin… Niin, minä en kylläkään ole iloinnut koko tästä touhusta, mutta ei siinä sentään ole tainnut olla mitään pahaakaan… Nuorison tarvinnee kai vähän huvitella… Niin, Annasta olen joka tapauksessa ollut tänä iltana ylpeä, vaikka en koskaan aio hiiskua hänelle sanaakaan siitä.

 

— Minä myöskin olin hänestä ylpeä, mutta minä sanoin sen hänelle suoraan, minä, ennenkuin hän meni huoneeseensa, sanoi Matthew. — Meidän on kai katsottava, miten järjestämme hänen elämänsä ennemmin tai myöhemmin, Marilla. Hän näyttää tarvitsevan ajan mittaan jotain enemmän kuin Avonlean koulua.

 

— Sitä ennätämme kyllä aikanaan tuumia, sanoi Marilla. Hän täyttää vasta kolmetoista maaliskuussa. Vaikka tänä iltana huomasin, että hän alkaa kasvaa oikein suureksi tytöksi. Rouva Lynde on tehnyt hameen tuuman verran liian pitkän — siksi tyttökin näyttää pitemmältä. Hänellä on helppo oppia, ja minä luulisin, että parasta, mitä voimme tehdä, on antaa hänen yrittää seminaariin. Mutta siitähän meidän ei vielä ole tarvis puhua vuoteen tai pariin.

 

— Niinkuin tahdot, mutta sen ajatteleminen ei vahingoita, arveli Matthew. — Tuollaiset suunnitelmat kypsyvät paljon paremmin, mitä enemmän niitä pohtii.