22. ANNA SAA TEEKUTSUN.

 — No sen sanon, että silmäsi säihkyvät tänään! sanoi Marilla, kun Anna juuri oli palannut asialta postitoimistosta. — Oletko tavannut jonkun uuden sukulaissielun?

 

Iloinen kiihtymys antoi leimansa koko Annan olemukselle, säteili hänen silmissään, loisti jokaisessa piirteessä. Hän oli tullut tanssien mäkeä ylös, eläväisenä ja hilpeänä kuin pieni ilmanhengetär elokuunillan lempeässä auringonpaisteessa ja uuvuttavissa varjoissa.

 

— En, Marilla, mutta mitä te arvelette? Minut on pyydetty teelle pappilaan huomenna iltapäivällä! Rouva Allan on jättänyt tämän kirjeen minulle postitoimistoon. Katsohan sitä, Marilla! "Neiti Anna Shirley, Vihervaara". Tämä on ensimäinen kerta, kun minua koskaan on sanottu neidiksi. Se vasta joltain tuntuu, Marilla saa uskoa!… Tämän kirjeen tahdon aina säilyttää kalleimpien aarteitteni joukossa.

 

— Rouva Allan kertoi minulle, että hän aikoi kutsua kaikki oman pyhäkoululuokkansa lapset vuoron perään teelle, sanoi Marilla, joka otti tämän ihmeellisen tapauksen tyynin mielin vastaan. — Älä nyt ole niin kauheasti touhuissasi, lapsi! Koeta oppia ottamaan asiat tyynemmin!

 

Mutta jos Anna olisi voinut oppia ottamaan asiat tyynesti, olisi hänen pitänyt ensin muuttaa luontonsa. Herkkine, vilkkaine luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä täysin selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa.

 

Marilla katsoi sentähden velvollisuudekseen koettaa juurruttaa Annaan tyyntä ja hillittyä tasaisuutta — mielentila, joka oli yhtä vieras hänen luonteelleen kuin puron laineella kisailevalle auringonsäteelle. Mutta tähän asti olivat ponnistukset olleet, se hänen täytyi surulla tunnustaa, miltei hedelmättömiä. Jos joku toive tai kauan haudottu suunnitelma raukesi tyhjiin, vajosi Anna "epätoivon kuiluun". Jos se meni täytäntöön, liiteli hän autuaitten asuinsijoilla. Marilla oli melkein alkanut lakata toivomasta, että hän konsanaan voisi muuttaa tämän omituisen ja huikentelevaisen pikku olennon siksi olennoltaan säyseäksi ja käytökseltään aina moitteettomaksi mallitytöksi, jollaista hän mielellään kuvaili mielessään. Mutta hän ei olisi liioin koskaan uskonut, että hän sydämensä sisimmässä sopukassa piti paljon enemmän Annasta sellaisena kuin hän oli.

 

Sinä iltana Anna meni nukkumaan mykkänä murheesta sen vuoksi, että Matthew oli sanonut, että tuuli oli kääntynyt koilliseen ja että hän pelkäsi seuraavana päivänä saatavan sadetta. Poppelien suhina talon ympärillä vaivasi häntä, se muistutti niin elävästi rapisevia sadepisaroita, ja merenlahden kaukainen, kumea pauhina, jota hän tavallisesti ihastuneena kuunteli, aaltojen tyrskeen alituisesti nousevan ja laskevan poljennon valtaamana, tuntui hänestä nyt ennustavan vain myrskyä ja rajusäätä pikku tytölle, joka erikoisesti toivoi kaunista ilmaa. Anna makasi ja ajatteli, ettei huomispäivä koskaan koittaisi.

 

Mutta kaikella on loppunsa, vieläpä sen päivän edellisellä yölläkin, jolloin on saanut teekutsun pappilaan. Aamu oli säteilevä ja kaunis huolimatta Matthew'n epäsuotuisista ennustuksista, ja Annan elinvoimat kohosivat tähän asti aavistamattomalle asteelle.

 

— Oi, Marilla, minussa on tänään jotain, joka panee minut rakastamaan kaikkea mitä näen, huudahti hän, pestessään aamiaisastioita. — Ette voi ajatella, kuinka hyvä tunnen olevani! Eikö olisi hauskaa, jos tämä kestäisi? Luulen, että minusta voisi tulla mallityttö, jos minut pyydettäisiin teelle joka päivä. Mutta ah, Marilla, sehän onkin kauhean juhlallinen tilaisuus… Tunnen oloni niin tuskalliseksi. Ajatelkaas, jos en käyttäydy aivan niinkuin pitäisi? Tiedättehän, etten koskaan ennen ole juonut teetä missään pappilassa enkä varmaankaan ole selvillä kaikista säännöistä, mikä on sopivaa ja mikä ei, vaikka aina siitä pitäin kun tulin tänne olen ehtimiseen lukenut, mitä "Kodin lehti" on sanonut osastossaan "Hyviä neuvoja seuraelämää varten". Pelkään tekeväni jotain tuhmuuksia tai unohtavani tehdä sellaista, mitä minun pitäisi tehdä. Käykö päinsä ottaa vähän lisää jotakin, jota hirveän mielellään haluaa enemmän?

 

— Sinun vikasi, Anna, on se, että ajattelet aivan liian paljon itseäsi. Sinun pitäisi ajatella vain rouva Allania ja sitä, mikä mielestäsi olisi hänelle parasta ja hauskinta, sanoi Marilla ja osui tällä kertaa saamaan kiinni kaikessa yksinkertaisuudessaan terveestä ja järkevästä elämänohjeesta.

 

Anna ymmärsi tämän heti.

 

— Marilla on oikeassa. Koetan olla kokonaan ajattelematta itseäni.

 

Anna suoritti ilmeisesti vierailunsa ilman vaikeampia rikkomuksia seuraelämän sääntöjä vastaan, sillä hämärissä, kun iltataivas loisti kullankeltaisena ja ruusunpunaisena, tuli hän kotiin, ylen onnellisena ja tyytyväisenä. Hän istui suurelle punaiselle hiekkakivipaadelle keittiön oven ulkopuolelle ja laski väsyneen kiharapäänsä Marillan kotikutoiseen siniruutuiseen helmaan. Sitten hän alkoi hyvillä mielin kertoa.

 

Viileä tuulenhenki tuli leyhkien avarien peltojen yli männikön reunasta, joka kasvoi harjujen rinteillä lännessä, ja kulki suhisten poppelien läpi. Kirkas tähti loisti hedelmäpuutarhan yllä ja tulikärpäset leijailivat edestakaisin sanajalkojen ja kahisevien oksien lomissa. Anna seurasi niitä silmillään puhuessaan, ja hänestä sulivat vähitellen tuuli ja tähdet ja tulikärpäset yhteen joksikin sanomattoman suloiseksi ja lumoavaksi.

 

— Oi, Marilla, minulla on ollut niin hurmaavan hauskaa! Sitä voi tuskin sanoin kuvailla… Kun tulin pappilaan, astui rouva Allan ulos ja otti minut vastaan rappusilla. Hänellä oli yllään mitä sievin vaaleanpunainen musliinipuku, jossa oli puolilyhyet hihat ja monta rimsua, ja hän oli aivan enkelin näköinen. Luulen melkein, että haluaisin tulla papinrouvaksi suureksi tultuani, Marilla. Pappi ei mahtaisi moittia punaista tukkaani, sillä hän ei ajattelisi sellaisia maailmallisia asioita. Mutta silloin pitäisi omata kiltti ja hyvä luonne, ja sellaista en saa koskaan, joten ei maksa vaivaa ajatella sitä asiaa. Muutamille on niin helppoa ja luonnollista olla kilttejä ja hyviä, mutta minä en kuulu niihin. Rouva Lynde sanoo, että olen täynnä perisyntiä. Mutta tiedän kyllä, että koetan tehdä parhaani, ja se pitäisi myöskin laskea joksikin, eikö totta?

 

On omituista — muutamista ihmisistä, kuten Matthew'sta ja rouva Allanista, voi pitää heti ensi hetkestä heidät nähtyään, mutta toisiin nähden, kuten esimerkiksi rouva Lyndeen, täytyy todellakin saada aikaa oppiakseen heistä pitämään… Tietää, että heistä on pidettävä, koska he tietävät niin paljon ja — ja tarkoittavat niin hyvää, mutta täytyy muistuttaa sitä itselleen koko ajan, muuten unohtaa sen…

 

Eräs toinenkin pikku tyttö oli kutsuttu, Valkorannan pyhäkoulusta. Hänen nimensä oli Lauretta Bradley, ja hän oli hyvin hauska pikku tyttö. Ei kylläkään juuri sukulaissielu, mutta sovin tavattoman hyvin hänen kanssaan. Teetarjoilu oli kamalan hienoa, enkä luule tehneeni mitään tuhmuuksia. Teen jälkeen lauloi ja soitti rouva Allan, ja hän pyysi myöskin Laurettaa ja minua laulamaan. Rouva Allan sanoo, että minulla on hyvä ääni ja että minä, kun hän nyt on kuullut sen, saisin olla mukana pyhäkoulukuorossa. Saan oikein sydämentykytystä, kun vain ajattelen sitä! Olen niin hartaasti halunnut saada laulaa sunnuntaikoulukuorossa, kuten Dianakin, mutta en luullut sen kunnian koskaan tulevan minun osalleni…

 

Lauretta'n piti mennä kotiin aikaisemmin, sillä illalla on hyväntekeväisyysiltama Valkorannan hotellissa, ja hänen iso siskonsa lausuu siellä runon, niin että Lauretta meni sitä kuulemaan. Sitten rouva Allanilla ja minulla oli oikein herttainen ja tuttavallinen pakinoimishetki. Kerroin kaikki hänelle — rouva Thomasista ja kaksoisista ja Katie Mauricesta ja Violetasta ja koska tulin tänne Vihervaaralle ja mitä vaikeutta minulle tuottaa geometria koulussa… Ja voiko Marilla ajatella? Rouva Allan sanoi, että hänkin on ollut tyhmä geometriassa! Ette voi uskoa, miten se minua lohdutti. Ennenkuin lähdin pappilasta, tuli rouva Lynde sinne, ja onko Marilla kuullut mokomaa! Kouluneuvosto on ottanut uuden opettajan herra Phillipsin sijalle ja se on nainen. Hänen nimensä on Muriel Stacy. Eikö se olekin romanttinen nimi?

 

Rouva Lynde sanoo, että Avonleassa ei koskaan ennen ole ollut opettajatarta, ja hän ei ole mikään uusien päähänpistojen ystävä, sanoo hän… Mutta minä arvelen, että tulee olemaan hirveän hauskaa lukea opettajattaren johdolla, enkä käsitä, kuinka voin elää nämä kaksi viikkoa, ennenkuin koulu alkaa, niin kärsimättömästi odotan saada nähdä hänet.