3. MARILLA CUTHBERT HÄMMÄSTYY.

 Marilla tuli ulos reippain askelin, kun hänen veljensä avasi oven. Mutta kun hänen silmänsä osuivat omituiseen pieneen olentoon, joka seisoi siinä rumassa, ahtaassa hameessaan, pitkine, tulipunaisine hiuspalmikkoineen ja iloista odotusta säteilevine silmineen, peräytyi hän ällistyneenä.

 

— Suuri Luoja, kuka tämä on! huudahti hän. — Missä poika on?

 

— Siellä ei ollut mitään poikaa, vastasi Matthew syvästi onnettomana. — Siellä oli vain hän.

 

Hän nyökkäsi tyttöön päin ja tuli nyt vasta ajatelleeksi, ettei hän ollut edes kysynyt hänen nimeään.

 

— Eikö mitään poikaa? Mutta siellähän piti olla poika? väitti Marilla. — Mehän lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä hankkimaan pojan.

 

— Niinpä niin, sitä hän ei ole tehnyt. Hän on hankkinut hänet. Kysyin asemapäälliköltä. Ja minun täytyi ottaa tyttö mukaani. Eihän häntä voinut jättää sinne tyhjälle asemalle, mikä sitten lieneekin aiheuttanut väärinkäsityksen!

 

— No tämäpä on kaunis juttu! huudahti Marilla.

 

Tämän vuoropuhelun aikana oli tyttö ollut vaiti, kääntäen katseensa vuorotellen toisesta toiseen, ja eloisa ilme kuoli kokonaan hänen kasvoiltaan. Äkkiä hän näytti käsittäneen keskustelun koko sisällyksen. Hän päästi käsistään kallisarvoisen matkalaukkunsa, astui kiireesti askeleen eteenpäin ja liitti kätensä yhteen — Te ette huoli minusta! huusi hän.

 

— Te ette huoli minusta senvuoksi, että minä en ole poika. Minun olisi pitänyt aavistaa se. Ei kukaan ole koskaan halunnut minua. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo oli liian ihanaa voidakseen kestää kauan. Oi, mitä minä nyt teen? En voi enää pidättää itseäni — nyt minä alan itkeä!

 

Minkä hän myös teki. Hän vaipui tuolille pöydän ääreen, ojensi käsivartensa pöydälle ja kätki kasvot käsiinsä, ja sitten hän puhkesi hillittömään itkuun. Marilla ja Matthew katselivat toisiaan toivottomin ilmein rautauunin yli. Ei kumpikaan heistä tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Lopuksi kuului Marillan suusta laimea:

 

— No no, kas niin, ei kai maksa vaivaa itkeä noin.

 

— Kyllä se maksaa vaivan! — Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi näkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. — Tekin itkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka luulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he eivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on surullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!

 

Jokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei ohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon vähän lauhkeammaksi.

 

— Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä iltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän jutun. Mikä sinun nimesi on?

 

Tyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.

 

— Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi, sanoi hän innokkaasti.

 

— Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?

 

— E-ei, ei oikeastaan… Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni, että minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin ylhäiseltä…

 

— Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi ole

Cordelia, mikä se sitten on?

— Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. — Mutta ah — olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän teille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin olen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään romanttista…

 

— Kaikkea tässä vielä täytyy kuunnellakin, sanoi surullisen proosallinen Marilla. — Anni on yksinkertainen ja kunniallinen ja järkevä nimi. Sitä sinun ei liene tarvis hävetä.

 

— Ei, sitä en häpeä, sanoi Anni, mutta minä pidän niin sanomattoman paljon enemmän Cordeliasta — ja olen ikäänkuin totuttautunut siihen, että se on nimeni… Pienenä ollessani en tiennyt mitään kauniimpaa kuin Geraldine, mutta nyt olen muuttanut mieltäni ja pidän enemmän Cordeliasta. Mutta jos ette sano minua siksi, niin olkaa ainakin niin kiltti ja sanokaa minua Annaksi, a lopussa.

 

— Lienee samantekevä, miten se lausutaan, sanoi Marilla samantapainen vastahakoinen hymy huulilla kuin aikaisemmin, ja nosti teekannua.

 

— Oi ei, siinä on suuri ero. Se näyttää tällaisena paljon paremmalta. Kun kuulee lausuttavan nimen, näkee sen tietenkin aina edessään aivan kuin se olisi painettu — ainakin minä näen. Ja A-n-n-i näyttää hyvin mitättömältä, mutta A-n-n-a näyttää heti melkoista hienommalta. Jos vain tahdotte sanoa minua Annaksi, a-lla kirjoitettuna, niin koetan minä tyytyä siihen, ettei nimeni saa olla Cordelia.

 

— No, Anna, a-lla kirjoitettuna, voitko sanoa meille, kuinka tämä erehdys on syntynyt? Lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä hankkimaan meille pojan, Eikö lastenkodissa ollut ollenkaan poikia?

 

— Kyllä toki, laumoittain… Mutta rouva Spencer sanoi aivan selvästi, että halusitte saada noin yksitoistavuotiaan tytön. Ja johtajatar sanoi, että hänen mielestään minä sopisin. Ette voi tietää, kuinka minä ilostuin! Koko viime yönä en voinut nukkua, niin iloinen olin. Oi, lisäsi hän moittivasti, Matthew'n puoleen kääntyen, miksi ette sanonut minulle heti asemalla, ettette halunneet minua, ja jättänyt minua sinne? Ellen koskaan olisi nähnyt Suloisuuden valkeata tietä ja Tummaa, päilyvää aallokkoa, ei tuntuisi puoleksikaan niin vaikealta.

 

— Mitä maailmassa hän tarkoittaa? kysyi Marilla ja tuijotti veljeensä.

 

Hän — hän tarkoittaa jotakin, josta tulimme puhuneeksi ajaessamme… sanoi Matthew kiireesti. — Minä menen panemaan tamman talliin, Marilla. Laita tee kuntoon siksi kun tulen takaisin.

 

— Oliko rouva Spencerillä mukanaan ketään muuta kuin sinä? jatkoi

Marilla Matthew'n poistuttua.

— Hän toi Lily Jonesin itselleen. Lily on vain viisivuotias ja hyvin kaunis. Hänellä on kastanjanruskea tukka.

 

Jos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka, pitäisittekö silloin minut?

 

— Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni maanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu päästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.

 

Anna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew tuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei voinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen metsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli hänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata hänen oli saada alas jokainen suupala.

 

— Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän katseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna huokasi.

 

— En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. onko teillä ruokahalua, kun olette vaipunut epätoivon kuiluun?

 

— En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoi

Marilla.

— Ah, ettekö ole ollut?… Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut sitä joskus?

 

— Ei, en edes sitäkään.

 

— Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu. Hyvin epämiellyttävältä se tuntuu… Kun koettaa syödä, niin nousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes suklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja se oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani… Sittemmin olen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen suklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos tötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi syödä. Kaikki on niin hirveän hyvää — mutta kuitenkin — se ei käy…

 

— Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen jälkeen kuin oli tullut tallista. — Lienee parasta hänen antaa mennä nukkumaan, Marilla.

 

Marilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän oli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle pojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään kuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan voinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle olennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.

 

Marilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna teki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa eteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että mieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin kuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.

 

Marilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla seisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.

 

— Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.

 

— On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne ovat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa, niin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni — ainakin sellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat yöpaidat ovat niin niin… Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita unia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa on reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä — se on edes lohdullista.

 

— Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi. Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En uskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti sytyttää talon tuleen.

 

Kun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen. Valkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja tuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa autiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni, pyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt.

 

Toisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa neljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta, jota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu kolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny, kyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen. Sen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden ja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli ikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet, ja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta kaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei sitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan värisemään aivan luihin ja ytimiin asti.

 

Nyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui ahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun Marilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko kehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon joutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento paitsi hän itse.

 

Hän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi kokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti kynttilän ja meni vuoteen ääreen.

 

— Hyvää yötä, sanoi hän, vähän kömpelösti, mutta ei epäystävällisesti.

 

Annan kalpeat kasvot ja suuret silmät sukelsivat äkkiä hämmästyneinä esiin vuodevaatteista.

 

— Kuinka nyt voisi tulla hyvä yö, kun päinvastoin on varmaa, että se tulee olemaan pahin mitä koskaan on elänyt, huudahti hän moittivasti. Senjälkeen hän taas katosi näkyvistä.

 

Marilla meni hitaasti alas keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita. Matthew poltteli — varma merkki järkytetystä mielenrauhasta. Hän poltteli harvoin, sillä Marilla ei siitä pitänyt ja leimasi sen siivottomaksi tottumukseksi; mutta määrättyinä aikoina tunsi hän kutsumusta turvautua piippunysäänsä, ja Marilla katsoi sitä silloin läpi sormien, hyvin tietäen, että miespahasellakin täytyi olla joku varaventtiili kuohuksiin joutuneille tunteille.

 

— Niin, tämä nyt on hauska juttu, sanoi Marilla ärtyisesti. — Niin se on: laita lapsi asialle, mene itse perässä. Robert Spencerin palvelijat ovat tietysti olleet hajamielisiä ja väännelleet terveiset jotenkin hullusti. Jompikumpi meistä saa huomenna ajaa rouva Spencerin luo puhumaan, se on varmaa. Tyttö lähetetään takaisin lastenkotiin. — Parasta on kai tehdä niin, luulen minä, sanoi Matthew äänellä, joka kuului kaikkea muuta kuin vakuutetulta. — Sinä luulet? Totta kai ymmärrät sen?

 

— Tiedätkö mitä, tyttö on oikein kiltti, Marilla. Olisihan sääli lähettää hänet tiehensä, kun hän niin kauhean mielellään tahtoo jäädä tänne.

 

— Matthew Cuthbert — ei kai liene tarkoituksesi sanoa, että sinun mielestäsi meidän pitäisi pitää hänet? Marilllan hämmästys ei olisi voinut olla suurempi, jos hänen yksivakainen veljensä olisi sanonut mielihuvituksensa olevan käsillään kävelemisen.

 

— Ei, sitä en kai oikein tarkoita — en ihan… änkytti Matthew, joka oli joutunut epämiellyttävään umpikujaan. — Minä otaksun — eihän voida vaatia meitä pitämään häntä.

 

— Se vielä puuttuisi!… Mitä hyötyä hänestä muuten meille olisi?

 

— Me voimme olla hieman hyödyksi hänelle, sanoi Matthew aivan äkkiä ja odottamatta.

 

— Matthew Cuthbert, luulen, että tyttö on lumonnut sinut! Näen nyt aivan hyvin, että sinä haluat pitää hänet.

 

— Hänellä on varmasti yhtä, ja toista päässään, sanoi Matthew. — Ei silti että se olisi niin tärkeätä, tietystikään, kiiruhti hän lisäämään. — Mutta sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka hän puhui ajaessamme asemalta.

 

— Niin, kieli hänellä kyllä on kohdallaan… Sen kuulin heti. Mutta se ei totta tosiaan ole mikään etu. Minä en pidä nulikoista, joitten kieli alituiseen on käynnissä. En ole koskaan pyytänyt lastenkodintyttöä, ja jos olisin niin tehnyt, en koskaan valitsisi tämän tapaista. Ei, hänet me lähetämme samaa tietä takaisin kuin hän on tullutkin.

 

— Minä voisin ottaa tänne ranskalaisen pojan auttamaan itseäni, sanoi Matthew, ja silloin voisit sinä saada tytöstä seuraa.

 

— En tunne vähintäkään seuran kaipuuta, sanoi Marilla lyhyesti. —

Ja minä en aio pitää häntä.

— No niin, Marilla hyvä, sinä teet tietysti kuten tahdot, sanoi Matthew, nousi ylös ja pani piippunsa pois. — Nyt minä menen nukkumaan. Matthew meni maata. Marilla pani pois kuivatut astiat ja paneutui maata päättäväisesti rypistetyin otsin. Ja kerrosta ylempänä, itäisessä vinttikamarissa, makasi yksinäinen, ystävätön, rakkautta janoava lapsi ja itki itsensä nukuksiin.