2. MATTHEW CUTHBERT HÄMMÄSTYY.

 Matthew Cuthbert ja hänen ruskea tammansa kulkea hölkyttivät verkalleen tuota neljäntoista kilometrin matkaa Bright Riveriin. Tie oli kaunis kiemurrellessaan somien talonpoikaistalojen välitse, silloin tällöin kulkien pihkalta tuoksuvan hongikon läpi tai pitkin laaksoa, jossa villit luumupuut ojentelivat keijuvia kukkaterttujaan. Ilma oli monista hedelmäpuutarhoista tulevien tuoksujen kyllästyttämä, niityt kangastivat etäällä, verhoutuneina purppuran ja opaalinhohtoiseen usvaharsoon, ja linnut lauloivat ja livertelivät varhaiskeväimen täydellä riemulla.

 

Matthew nautti matkasta omalla tavallaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kohtasi naisia ja oli pakotettu heille nyökäyttämään. Sillä Prinssi Edvardin saarella oli tapana nyökäyttää itse kullekin vastaantulijalle maantiellä, oli se sitten tuttu tai tuntematon.

 

Matthew pelkäsi kaikkia naisia lukuunottamatta Marilla sisartaan tai Rakel rouvaa; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että nuo salaperäiset olennot nauroivat hänelle takanapäin. Ja hänellä olikin täysi syy epäillä sitä, sillä hän oli sangen merkillisen näköinen ulkonaiselta olemukseltaan kömpelöine vartaloineen, pitkine, raudanharmaine hiuksineen, jotka hipaisivat kumaraisia hartioita, ja pehmeine, ruskeine täysipartoineen, jommoinen hänellä oli ollut aina kaksikymmenvuotiaasta asti. Hän oli itse asiassa kaksikymmenvuotiaana ollut jokseenkin samannäköinen kuin kuusikymmenvuotiaanakin, vaikka ei aivan niin harmaa.

 

Saapuessaan asemalle hän ei nähnyt vilahdustakaan mistään junasta. Hän luuli olevansa liian varhainen, jonka vuoksi hän sitoi hevosensa kiinni pienen hotellin pihalle ja meni asemalle. Pitkä asemasilta oli melkein autio; ainoa näkyvissä oleva elävä olento oli tyttö, joka istui erään pärekasan äärimmäisellä reunalla.

 

Matthew, joka pani vain merkille, että se oli tyttö, puikki hänen ohitseen niin pian kuin suinkin katsahtamatta häneen. Jos hän olisi katsonut häneen, olisi hän tuskin voinut olla kiinnittämättä huomiota jännittyneeseen, liikkumattomaan odotukseen, mikä ilmeni koko hänen asennossaan ja ilmeessään. Tyttö istui siinä ja odotti jotakuta tai jotakin, ja koska istuminen ja odottaminen oli tällä haavaa ainoa, mitä hänellä oli tehtävänä, vajosi hän tähän tilaan kaikella sillä tarmolla, mihin hän kykeni.

 

Matthew tapasi asemapäällikön tämän juuri sulkiessa pilettiluukkua lähteäkseen kotiin illalliselle, ja kysyi häneltä, eikö puolikuuden juna jo pian saapuisi.

 

Puolikuuden juna on tullut ja lähtenyt puoli tuntia sitten, vastasi kysymyksen saaja. — Siitä astui ulos matkustaja, jonka piti tulla teille — eräs pikku tyttö. Hän istuu tuolla pärekasalla. Pyysin häntä menemään naisten odotushuoneeseen, mutta hän sanoi mieluummin haluavansa olla täällä ulkona. Täällä muka on — kuinka se taas olikaan? — vapaampaa liikkuma-alaa havaintojen tekemiselle.

 

— Minä en odota tyttöä, sanoi Matthew avuttomana.

 

— Olen täällä hakemassa poikaa. Hänen pitäisi olla täällä. Rouva

Spencerin piti tuoda hänet minulle Nova Scotiasta.

Asemapäällikkö vihelsi.

 

— Tässä on varmaankin tapahtunut joku erehdys, sanoi hän. — Rouva Spencer astui junasta ulos tuo tyttö mukanaan ja jätti hänet minulle. Sanoi, että te ja sisarenne ottaisitte hänet kasvatiksenne eräästä lastenkodista ja että te olisitte täällä häntä vastassa. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän asiasta — ja useampia lastenkodin lapsia ei minulla ole varastossa.

 

— Tätä minä en ymmärrä, sanoi Matthew tuskastuneena, toivoen sydämestään, että Marilla olisi täällä ja selvittäisi tilanteen.

 

— Teidän on kai parasta puhua tytön kanssa, sanoi asemapäällikkö. — Hän kyllä selvittää pulman — hyvä suuvärkki hänellä on, siitä menen takuuseen. Heillä ehkä olivat lopussa sellaiset pojat, jommoista te halusitte.

 

Hän pyörähti ympäri korollaan ja meni tiehensä, sillä hän oli nälissään. Ja onneton Matthew jäi yksin suorittamaan sellaista mikä oli vaikeampaa kuin jalopeuran luolaan astuminen — hänen piti mennä tytön luokse — vieraan tytön — lastenkodin tytön — ja kysyä häneltä, miksi hän ei ollut poika… Matthew huokaili sisällisesti, kääntyi ympäri ja alkoi hiljalleen lönkyttää asemasiltaa pitkin tyttöä kohti.

 

Tytön silmät olivat olleet kiinnitetyt häneen aina siitä asti kuin Matthew ensi kerran oli kulkenut hänen ohitseen, ja nytkin hänen katseensa riippui hänessä. Matthew ei katsonut häneen, ja vaikka hän olisi katsonut, ei hän kuitenkaan olisi saanut mitään käsitystä hänen olemuksestaan. Mutta tavallinen katselija olisi nähnyt seuraavaa:

 

Noin yksitoistavuotias tyttö hyvin lyhyessä, hyvin ahtaassa ja hyvin rumassa harmaankeltaisessa, kotikutoisessa villapuvussa. Hänellä oli haalistunut, ruskea merimieshattu, ja hatun alla riippui kaksi hyvin paksua ja ärsyttävän punaista hiuspalmikkoa alas selkään. Kasvot olivat pienet, kapeat ja laihat ja hyvin kesakkoiset; suu oli suuri, ja samoin silmät, jotka olivat valaistuksesta ja mielialoista riippuen, toisinaan vihreät, toisinaan harmaat.

 

Näin paljon tavallinen katselija. Terävänäköisempi olisi nähnyt, että leuka oli hyvin suippo ja esiinpistävä, että silmät loistivat älyä ja vilkkautta, että suu oli ilmehikäs ja huulet kauniit, otsa leveä ja hyvinmuodostunut. Lyhyesti — terävänäköisempi havaintojentekijä olisi tullut siihen johtopäätökseen, ettei mikään tavallinen sielu asustanut tässä kodittomassa pikku naisolennossa, jota Matthew Cuthbert niin rajattomasti pelkäsi.

 

Puheen aloittamisvaivasta Matthew sentään säästyi, niinpian kuin tyttö ymmärsi, että Matthew aikoi hänen luokseen, nousi hän ylös, tarttui toisella ruskealla, laihalla kädellään lopenkuluneen, vanhanaikuisen matkalaukkunsa kannattimeen, ja ojensi toisen Matthew'lle.

 

— Arvaan, että olette herra Matthew Cuthbert VihervaaraIta, sanoi hän huomattavan kirkkaalla ja miellyttävällä äänellä. Olen niin iloinen tavatessani teidät. Aloin jo melkein pelätä, ettette tulisikaan minua hakemaan, ja mietin mitä olisi mahdollisesti voinut tapahtua. Olin päättänyt itsekseni, että jos te ette tulisi tänä iltana, menisin pitkin edelleen tienmutkassa olevan suuren metsäpuun luokse ja kiipeisin ylös ja asettuisin siihen yöksi. En olisi ollut hituistakaan peloissani, ja olisi ihastuttavaa nukkua, ylhäällä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia, kuutamossa. Eikö teidänkin mielestänne, mitä? Voisi luulla istuvansa marmoripalatsissa, eikö niin?

 

Ja minä olin aivan varma siitä, että te noutaisitte minut aamulla varhain, ellette nyt sitä tekisi.

 

Matthew oli hämillään sulkenut luisevan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä; hän ottaa hänet mukaan kotiin ja antaa sen Marillan tehtäväksi. Tänne asemalle hän ei missään tapauksessa voisi häntä jättää, ja kaikki kysymykset ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes hän taas oli kotona Vihervaaralla.

 

— Oli ikävää, että tulin niin myöhään, sanoi hän nolona. — Tulehan nyt! Hevonen seisoo tuolla pihalla! Anna minulle laukkusi!

 

— Oi, sen kannan itse, vastasi tyttö hilpeästi. — Se ei ole ensinkään raskas. Kaikki, mitä omistan, on siinä, mutta se ei ole sittenkään raskas. Ja ellei sitä kanneta erityisellä tavalla, niin irtautuu sen toisen puolen kädensija — mutta minä osaan tempun, minä, ja siksi kannan mieluummin itse. Se on kauhean vanha matkalaukku. Olen sentään oikein hyvilläni, että tulitte, vaikkakin olisi ollut hauska nukkua ylhäällä metsäkirsikkapuussa…

 

— Meillä on kai pitkä ajomatka, vai kuinka? Rouva Spencer sanoi sitä olevan lähes neljätoista kilometriä. — Se ilahuttaa minua, sillä pidän niin paljon ajamisesta. Oi, kuinka ihmeellistä on, että minä tulen asumaan teidän luonanne ja kuulumaan teille! En ole koskaan kuulunut kenellekään ihmiselle… Mutta lastenkoti, nähkääs, se oli pahinta kaikista. Olen ollut siellä vain neljä kuukautta, mutta se oli kylliksi. Te ette kai koskaan ole ollut lastenkodin lapsi, arvaan minä, joten teidän on mahdoton käsittää, miltä se tuntuu. Se on pahinta mitä voi ajatella… Rouva Spencer sanoi, että oli ilkeätä sanoa niin, mutta minä en tarkoittanut mitään ilkeätä… On hyvin helppo olla ilkeä tietämättään.

 

Lastenkodin ihmiset olivat kilttejä — kaikella muotoa. Mutta kaikki on niin kauhean yksitoikkoista ja aina samanlaista lastenkodissa — paitsi tietysti itse lapset.

 

Heistä voi ajatuksissa muovailla niin monia asioita ja juttuja — tyttö tuossa vieressä, esimerkiksi, hänhän voi olla ehkä kreivin tytär, jonka ilkeä lapsentyttö on jo pienenä lapsena varastanut vanhemmilta, ja sitten lapsentyttö kuoli, ennenkuin hän ehti tunnustaa rikoksensa… Minulla oli tapana maata valveilla öisin ja keksiä tällaisia juttuja, sillä päivällä minulla ei ollut aikaa. Sitä varten kaiketi minä olen niin hintelä ja laiha — sillä olenhan koko lailla laiha, eikö totta? Minulla ei ole juuri ensinkään lihaa luiden päällä. Minä kuvittelen niin mielelläni, että olen pyylevä ja lihava, kuopat kyynärpäissä…

 

Tässä Matthew'n holhokki vaikeni, osaksi hengähtääkseen, osaksi siksi, että he olivat saapuneet kiesien luo. Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin he olivat jättäneet kylän ja ajoivat ylös erästä pientä jyrkkää mäkeä. Tie oli tässä kaivautunut niin syvälle pehmeään maahan, että sen reunat, jotka kasvoivat kukkivia metsäkirsikkapuita ja solakoita koivuja, kohosivat vallien tavoin useita jalkoja ajajien päitten yläpuolelle.

 

Tyttö ojensi kätensä ja taittoi villiluumunoksan, joka hipaisi kiesien kylkeä.

 

— Eikö se ole kaunis? Mitä te ajattelette, kun näette tuollaisen puun kumartuvan ylhäältä ruohovallilta oksat puhtoisten, valkeitten kukkien verhoamina?

 

— Niin, sitäpä minä en osaa sanoa, sanoi Matthew.

 

— Morsianta te ajattelette, se on selvää — valkopukuista morsianta kevyine valkeine huntuineen. Minä itse en kai koskaan tule olemaan morsian. Kukaan ei liene halukas menemään minun kanssani naimisiin — ellei mahdollisesti joku lähetyssaarnaaja. Lähetyssaarnaaja ei kai saa olla niin turhantarkka… Mutta valkoisen puvun toivon kuitenkin joskus saavani. Se on minun hartain toivomukseni! Olen niin ihastunut kauniisiin vaatteisiin. Ja minulla ei ole ikinä ollut kaunista puhua koko elämässäni, niin pitkälle kuin muistan — mutta sitä enemmän haluttaa saada sellainen! Eikö totta? Ja voinhan aina kuvitella olevani pukeutuneena loistavaan asuun…

 

Aamulla, kun lähdin lastenkodista, olin niin pahoilla mielin, kun minun täytyi panna ylleni tämä vanha, ruma villaleninki. Kaikilla kodin lapsilla oli sellainen. Viime talvena eräs Hopetownin kauppias lahjoitti kolmesataa metriä tätä kangasta lastenkodille. Muutamat sanovat hänen tehneen sen siksi, ettei kukaan halunnut ostaa tuota tavaraa, mutta minä ajattelen mieluummin, että hän teki sen senvuoksi, että hän soi hyvää kaikille meille lapsille… Mutta kaunista se ei ole!

 

Istuin junassa ja kuvittelin mielessäni, että minulla oli ylläni mitä kaunein vaaleansininen silkkileninki — voihan saman tien ottaa jotain oikein hienonhienoa — ja suuri hattu, joka oli täyteen sullottu kukkia ja liehuvia töyhtöjä, ja kultakello ja sinipunervat hansikkaat ja ruskeat nappikengät. Tunsin olevani niin iloinen ja nautin sanomattomasti matkasta. Enkä ollut ensinkään merikipeä laivassa. Ei rouva Spencerkään ollut, vaikka hän tavallisesti sairastuu. Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sairastumiseen, hänen kun täytyi alituiseen pitää huolta minusta, etten putoisi mereen. Hän sanoi, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin levotonta sielua… Minä halusin tietenkin kurkistaa kaikkea, mitä laivassa oli nähtävää, sillä kuka tietää, koska jälleen saisin sellaisen tilaisuuden…

 

Oi, tässä on vielä enemmän kukkivia kirsikkapuita — tämäpä vasta on ihana saari, tämä! Olen niin hirveän iloinen ajatellessani, että saan jäädä tänne. Olen aina kuullut sanottavan, että prinssi Edvardin saari on maailman kaunein paikka, ja usein kuvittelin asuvani täällä, vaikka en koskaan voinut uskoa käyvän niin hyvin… Ajatella, että onnellisimmat unelmat toteutuvat — oi!… Mutta nämä punaiset maantietpä ovat lystikkäitä! Kun me nousimme junaan Charlotte Town'issa ja punaiset tiet alkoivat kiitää ohi, kysyin rouva Spenceriltä, mikä ne teki punaisiksi, ja hän sanoi, ettei hän tiennyt sitä ja että minun pitäisi Herran nimessä säästää häntä enemmiltä kysymyksiltä… Hän sanoi, että olin kysynyt häneltä jo varmaankin tuhatta asiaa… No, se on kyllä mahdollista, mutta kuinka voi saada selvää asioista, ellei kysele. Ja mikä on syynä siihen, että maantiet ovat punaiset?

 

— Sitä en totta tosiaankaan tiedä, sanoi Matthew.

 

— Se on eräs niitä asioita, joista minun vielä on otettava selvää. Eikö ole äärettömän hauskaa ajatella kaikkea, josta täytyy ottaa lähemmin selkoa? Tuo tuollainen se saa aikaan, että minä tunnen olevani iloinen saadessani elää — maailma on niin mielenkiintoinen… Se ei olisi puoleksikaan niin mielenkiintoinen, jos tietäisimme kaiken etukäteen, eihän?… Mutta ehkä minä lörpöttelen liiaksi? Ihmisillä on aina tapana sanoa minulle niin. Ehkä te mieluummin soisitte minun istuvan hiljaa? Siinä tapauksessa pyydän teitä vain sanomaan. Minä voin vaieta, kun päätän niin tehdä, vaikka se on vaikeata…

 

Matthew oli itse hyvin ihmeissään, mutta hänellä oli todellakin hauskaa. Kuten useat hiljaiset olennot hän piti puheliaista ihmisistä, kun he itse huolehtivat pakinoimisestaan eivätkä vaatineet häntäkin puolestaan ottamaan osaa keskusteluun. Mutta hän ei koskaan ollut odottanut mitään huvia pienen tytön seurasta. Naiset olivat kylläkin ikäviä joka suhteessa, mutta pikku tytöt olivat pahempia. Hän inhosi heidän tapaansa arasti luikkia hänen ohitseen, salavihkaa vilkuillen häneen, ikäänkuin he odottaisivat hänen nielaisevan heidät yhtenä suupalana, jos he uskaltaisivat sanoa sanankin.

 

Sellainen oli hyvinkasvatetun avonlealaistytön tyyppi. Mutta tämä kesakkoinen, kirkassilmäinen ihmeotus oli jotain aivan muuta, ja vaikka Matthew'n hitaammalle älylle oli sangen vaikeata seurata tytön ajatusten rohkeita hyppäyksiä, tunsi hän mielestään "hieman piristyneensä" hänen lörpöttelystään. Hän sanoi senvuoksi, yksikantaan kuten ainakin:

 

— Puhu sinä vain niin paljon kuin tahdot. Minua se ei haittaa.

 

— Kuinka ystävällistä! Minulla on sellainen tunne, että te ja minä tulemme viihtymään niin hyvin yhdessä. On niin hauskaa kun saa puhua silloin kun haluttaa, eikä tarvitse alituisesti kuulla, että lapsia kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Sen he ovat sanoneet minulle varmaankin miljoonan kertaa. Ja sitten ihmiset nauravat minulle siksi, että heidän mielestään minä olen niin suurisanainen. Mutta jos mielessä liikkuu suuria ajatuksia, niin on kai myöskin pakotettu käyttämään suuria sanoja niitä ilmi tuodakseen — eikö niin?

 

— Eiköpä tuo niin liene… sanoi Matthew.

 

— Rouva Spencer sanoi, että minun kieleni täytyy olla keskeltä kiinni — muuten se ei voisi liikkua niin kerkeästi, sanoi hän. Mutta niin ei ole asianlaita, se on kiinni toisesta päästä. Rouva Spencer sanoi, että teidän talonne nimi on Vihervaara. Minä kyselin häneltä kaikkea mahdollista. Hän sanoi siellä kasvavan puita yltympäri. Puut — ne ovat minun elämäni! Lastenkodin ympäristössä ei ole kerrassaan yhtään puuta, vain muutamia pieniä viheliäisiä raukkoja suuren sisäänkäytävän ulkopuolella, valkoiseksi maalatut puuhäkit ympärillään… Ne näyttivät orpolapsilta. Ja minun mielestäni ne olivat niin säälittäviä. Minulla oli tapana sanoa niille: "Voi teitä pikku raukkoja! Ajatelkaas, jos kasvaisitte ulkona suuressa suhisevassa metsässä, joka on täynnä toisia puita teidän ympärillänne, ja juurianne peittäisi hienot sammal- ja vanamoköynnökset ja lähellä olisi puro ja linnut laulaisivat oksillanne — silloin te vasta kasvaisitte kovaa vauhtia! Mutta täällä te saatte seisoa nurkassa, ettekä ikinä pääse mihinkään… Tiedän kyllä, miltä teistä tuntuu, pikku puut." — Olin ikävissäni, kun lähdin niiden luota aamulla. Tuollaisiin asioihin kiintyy niin suuresti, eikö totta? — onko Vihervaaran läheisyydessä puroa? Unohdin kysyä sitä rouva Spenceriltä?

 

— Kyllä toki — heti talon takana.

 

— Oi, todellakin!… Olen aina uneksinut saavani asua lähellä puroa. Ah, kunpa unelmat vain vähän useammin toteutuisivat!… Nyt minä joka tapauksessa tunnen olevani hirveän tyytyväinen ja hyvillä mielin. Mutta kas, oikein onnellinen, sitä en koskaan tule olemaan, sillä — niin, miksi te sanotte tätä väriä?

 

Hän heilautti toisen pitkän, kiiltävän palmikkonsa laihan olkapään yli ja piti sitä ylhäällä Matthew'n silmien tasalla. Matthew ei ollut tottunut lausumaan ajatuksiaan naisten hiustenväristä, mutta tässä tapauksessa ei voinut olla epäilystä.

 

— Se on kai punainen, tiedänmä, sanoi hän.

 

Tyttö antoi palmikon taas pudota — huoaten niin syvästi, se tuntui tulevan aina hänen varpaistaan asti ja sisältävän monien vuosisatojen surut.

 

— Niin, se on punainen, sanoi hän alistuvasti. — Nyt voitte ymmärtää, miksi en minä voi olla oikein onnellinen. Ei kukaan, jolla on punainen tukka, voi olla onnellinen Muusta en minä niin kovin suuresti välitä — kesakoista ja vihreistä silmistä ja laihuudestani. Kaiken tuon voin ajatuksissani jättää pois. Voin kuvitella mielessäni, että minulla on iho kuin helein ruusunlehti ja orvokinsiniset silmät, jotka säteilevät kuin tähdet. Mutta tukka — kas sitä en voi ajatuksissani poistaa. Se pysyy paikallaan. Teen kuitenkin parastani. Sanon itselleni: hänen kasvojansa kehystävät loistavat hiukset, mustat kuin korpinsiipi… Mutta koko ajan tiedän, että se on inhoittavan punainen, ja se on minun suurin suruni. Se tulee kestämään läpi koko elämäni. Eräästä kirjasta luin kerran tytöstä, jolla oli sydänsuru, mutta sen aiheuttajana ei ollut punainen tukka. Hänellä oli päinvastoin kullanhohtavat kiharat, jotka valuivat alas alabasteriotsalle. Minkälainen on alabasteriotsa? En ole koskaan voinut saada sitä selville. Voitteko sanoa sen minulle?

 

— Ei, pelkään, että en voi, sanoi Matthew, joka alkoi joutua päästä pyörälle.

 

Hänellä oli sama tunne, mikä hänellä oli ollut kerran viheriässä nuoruudessaan, kun hän oli ollut mukana eräällä huviretkellä ja muuan toinen poika oli narrannut hänet "jauhamaan suolaa".

 

— No niin, jotain hyvää sen on täytynyt joka tapauksessa olla, sillä hän oli jumalaisen kaunis. Miltähän mahtaisi tuntua olla jumalaisen kaunis?

 

— Älä kysy sitä minulta!… sanoi Matthew.

 

— No, mutta jos saisitte valita — minkälainen olisitte mieluimmin — jumalaisen kaunis vai säkenöivän sukkela vaiko enkelimäisen hyvä?

 

— Niin, sepä olisi todella vaikea ratkaista…

 

— Juuri niinkuin minäkin ajattelen! Olen aina kahden vaiheilla. Mutta sehän voi olla samantekevä, sillä minä en koskaan tule olemaan mitään niistä. Kaikkein vähimmin enkelimäisen hyvä… Rouva Spencer, hän sanoi — oi, herra Cuthbert! Oi, herra Cuthbert!! Oi, herra Cuthbert!!!

 

Rouva Spencer ei liene ilmaissut ajatustaan tällä tavoin; tyttö ei myöskään ollut tipahtanut vaunuista eikä Matthew tehnyt mitään yllättävää. Maantie oli yksinkertaisesti tehnyt mutkan, ja ajajat joutuivat "puistokäytävään".

 

"Puistokäytävä" oli saanut tämän nimityksen Newbridge'in asukkailta ja sen muodosti neljä- tai viisisataa metriä pitkä tienpätkä, jonka yläpuolella kaareutui kaksi riviä suuria ja valkoisia, monihaaraisia omenapuita, jotka monta vuotta sitten oli istuttanut muuan vanha "konstikas" maanviljelijä. He ajoivat lumivalkoisten, tuoksuvien kukkien muodostamaa pitkää holvikäytävää pitkin. Oksien alla vallitsi lempeä hämärä ja kaukana taustassa näkyi sinipunervan ja purppuran värinen iltataivas kuin suuri maalattu kirkonikkuna.

 

Kaunis näky näytti riistäneen tytöltä puhekyvyn. Hän nojautui taaksepäin kieseissä, laihat kädet ristittyinä polvilla ja kasvot mykässä hurmiossa kohotettuina heidän päänsä päällä olevaan valkeaan loistoon. Ei vielä sittenkään, kun he olivat jättäneet "puistokäytävän" ja ajoivat pitkää mäkeä myöten Newbridge'iin, hän puhunut tai liikkunut. Melkein kirkastunein kasvoin hän katseli auringonlaskua, ja hänen silmänsä näkivät ihania näkyjä, jotka kulkivat ohitse kimmeltävää taustaa kohti.

 

Newbridgen, pienen väkirikkaan kylän läpi, jossa koirat haukkuivat heitä, pikku pojat hoilasivat ja uteliaita kasvoja kurkisteli ikkunoista, ajoivat he yhä hiljaisuuden vallitessa. He jättivät taakseen vielä kolme kilometriä, eikä tyttö ollut vielä avannut suutaan. Hän osasi vaieta, se oli selvää, yhtä tarmokkaasti kuin hän osasi puhuakin.

 

— Tunnet kai itsesi aikamoisen nälkäiseksi ja väsyneeksi, sanoi viimein Matthew — muuta syytä pitkälliseen vaitioloon ei hän voinut keksiä. — Nyt ei meillä liioin ole niin kovin pitkää matkaa enää ajettavana.

 

Tyttö havahtui unelmistaan syvään huoahtaen ja loi häneen katseen, joka kertoi hänen sielunsa liidelleen kaukana tähtien täyttämissä avaruuksissa.

 

— Oi, herra Cuthbert, hän kuiskasi, tuo vihanta holvikäytävä, jonka läpi ajoimme — kaikki tuo valkea — mitä se oli?

 

— Tarkoitat kai puistokäytävää, arvaan minä, sanoi Matthew muutaman silmänräpäyksen kestäneen syvän mietiskelyn jälkeen. — Niin, se on oikein sievä tavallaan.

 

— Sievä? Oi, se ei varmaankaan ole oikea sana. Ei myöskään kaunis. Oi, se on ihmeellinen — ihmeellinen! Ensi kerran elämässäni näin sellaista, mitä ei voisi ajatella ihastuttavammaksi. Minulle tuli sellainen outo tunne tänne — hän laski käden rinnalleen — aivan kuin kivun tunne mutta se tuli vain siitä, että nautin. Oletteko te koskaan tuntenut sellaista kipua, herra Cuthbert?

 

— Ei, en voi muistaa mitään sellaista.

 

— Minulle se tulee sangen usein — kun näen jotain tuollaista hirveän kaunista. Mutta minkätähden sanotaan tuota ihastuttavaa lehtikujaa puistokäytäväksi Tuo nimihän ei sano paljon mitään. Ei, sen nimen pitäisi olla — odottakaahan — niin, Suloisuuden valkea tie. Eikö se olekin hieno satunimitys? Kun en pidä jonkun paikan tai ihmisen nimestä, niin keksin heille aina jonkun uuden. Kodissa oli tyttö nimeltä Hepzibah Jenkins, mutta minä nimitin häntä aina ajatuksissani Rosalia de Vere'iksi. Muut ihmisethän voivat sanoa tuota lehtikujaa puistokäytäväksi, mutta minä tulen aina sanomaan sitä Suloisuuden valkeaksi tieksi.

 

Hyvänen aika — olemmeko nyt pian kotona? Minä olen sekä iloinen että pahoillani. Olen pahoillani siksi että tämä ajaminen on ollut niin hauskaa, ja on aina ikävää, kun hauskuus on lopussa. Voihan tulla jotain vielä hauskempaa jäljestäpäin, mutta ei maksa vaivaa olla liian varma siitä… Se on ollut ainakin minun kokemukseni. Mutta ah — kuinka iloinen olen saadessani tulla kotiin! Minullahan ei koskaan ole ollut todellista kotia, niin pitkälle kuin voin muistaa taaksepäin. Nyt minulla on taas tuo outo tunne sydänalassa…

 

He olivat nyt sivuuttaneet mäen korkeimman kohdan. Heidän alapuolellaan levisi pienoinen järvi, joka näytti melkein joelta, niin pitkulainen ja polveileva se oli. Sen yli vei silta, ja sillalta ja pikku järven alemmasta päätekohdasta käsin, jossa keltaisenruskea hiekkaharjanne erotti sen toisella puolen olevasta tummansinisestä merenlahdesta, lepäsi vesi peilikirkkaana muunnellen mitä hienoimmissa värivivahteissa orvokinsinisestä vaaleanpunaiseen ja himmeän vihertävään ja muihin leppoisiin värisointuihin, joille ei vielä ole mitään nimiä keksitty.

 

Sillan vastakkaiselle puolelle pujottelihe järvi tuuheiden mänty- ja vaahterametsikköjen keskeen ja päilyili tummanvälkkyvänä niiden leijailevien varjojen alla. Siellä täällä kumartui villiluumupuu ulos rantajyrkänteeltä kuin nuori tyttö, joka seisoo varpaillaan voidakseen katsella omaa kuvaansa. Pieni harmaa tupa pilkisti valkeitten omenapuitten välistä ylempää rinteeltä, ja vaikka ei ollut vielä aivan pimeä, tuikki valo sen eräästä ikkunasta.

 

— Se on Barryn lammikko, sanoi Matthew.

 

— Uh, miten ruma nimi. Minä annan sille nimen — odottakaahan — Tumma, päilyvä aallokko. Se on niin kaunis, että oikein selkäpiitäni karmii… Karmiiko teidän selkäpiitänne koskaan?

 

Matthew mietti.

 

— Kuinkas muuten, kyllä sellaista sattuu… Minun selkäpiitäni aivankuin karmii, kun näen noita inhoittavia valkoisia matoja, joita matelee kurkkupenkeissä. Nuo vätykset ovat ilettävimpiä itikoita, mitä tiedän.

 

— Se on sitten toisenlaista karmimista, se… Sillä onhan aika suuri erotus matojen ja tumman, päilyväaaltoisen järven välillä. Miksi muut ihmiset sanovat sitä Barryn lammikoksi?

 

— Luultavasti sen vuoksi, että herra Barry asuu tuolla ylhäällä pienessä talossa. Hänen talonsa nimi on Mäntymäki. Ellei tuo tiheä viidakko olisi aivan sen takana, voitaisiin Vihervaara nähdä täältä. Nyt menemme sillan yli, ja sitten kääntyy tie, joten meillä on vielä hyvä taival jäljellä.

 

— onko herra Barrylla pikku tyttöjä? Niin, ei nyt niin kauhean pieniä — suunnilleen minun ikäisiäni?

 

— On hänellä yksi, joka on yksitoistavuotias. Hänen nimensä on Diana.

 

— Oh! — Hän veti syvään henkeään. — Se oli aivan — aivan hurmaava nimi!

 

— No, enpä tiedä… Minun mielestäni se kuuluu pakanalliselta. Minä tyydyn Jane'iin ja Maryyn tai muihin sellaisiin kunniallisiin nimiin. Mutta kun Diana syntyi, asui heidän luonaan eräs opettaja, ja niin he antoivat hänen valita nimen, ja hän valitsi Dianan.

 

— Ah, kunpa toki olisi ollut sellainen koulumestari saatavissa minunkin syntyessäni!… Tuossa tulee silta, Silloin puristan silmäni kiinni. Olen aina peloissani kulkiessani siltojen yli. Minulla on sellainen tunne, että juuri kun olemme tulleet sen keskikohdalle, taittuu se kokoon kuin linkkuveitsi ja rutistaa meidät. Siksi ummistan silmäni. Mutta minä tirkistän aina hiukkasen, kun luulen ennättäneemme lähelle keskikohtaa. Sillä jos se kääntyisi ylös ja sitten sulkeutuisi meidän ylitsemme, niin tahtoisin tietysti nähdä sen… Oi, kuinka hauskasti tässä kumisee… Nyt olemme päässeet yli. Nyt katson taakseni. Hyvää yötä, rakas Tumma, päilyvä aallokko. Nyt näyttää vesi aivan kuin hymyilevän minulle. Minä sanon aina hyvää yötä esineille, joista pidän, aivan kuin ihmisille.

 

Kun he olivat päässeet seuraavalle mäelle ja tie taas kääntyi, sanoi

Matthew:

— Nyt meillä on enää vähän matkaa jäljellä. Tuolla on Vihervaara —

 

— Oi ei, älkää sanoko! keskeytti tyttö henkeään pidättäen, tarrautuen hänen puoleksi kohotettuun käsivarteensa ja sulki silmänsä ollakseen näkemättä, mihin hän viittasi. — Antakaa minun arvata! Arvaan kyllä oikein.

 

Hän avasi jälleen silmänsä ja katseli ympärilleen. He olivat erään pienen kummun huipulla. Aurinko oli hetki sitten laskenut, mutta maisema oli vielä ihmeellisen kirkkauden valaisema. Lännessä kohosi muuan tumma kirkontorni keltaisen punaista taivasta vasten. Alapuolella levisi pieni laakso ja toisella puolen pitkulainen, hiljalleen kohoava harju, täynnä somia maalaistaloja.

 

Tytön silmät harhailivat toisesta toiseen, etsivinä ja ikävöivinä. Lopuksi ne pysähtyivät pieneen valkoiseen taloon, joka oli hiukan vasemmalle päin, hyvän matkaa maantiestä, keskellä kukkivia hedelmäpuita, jotka loistivat himmeän valkeina läheisen metsän siimeksessä. Sen yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi suuri, loistava tähti, joka välkkyi tietä viittoen ja toivehikkaana.

 

— Tuolla se on, sanoi hän osoittaen sormellaan. Matthew sivalsi ihastuneena tammaa ohjaksillaan.

 

— Tosiaankin oikein arvattu! sanoi hän. — Mutta rouva Spencer on tietysti antanut hyvin tarkan kuvauksen.

 

— Ei toki, sen vakuutan. Se, mitä hän sanoi, olisi yhtä hyvin voinut sopia mihin paikkaan tahansa. Minulla ei ollut siitä mitään varmaa kuvaa mielessäni. Mutta niin pian kuin näin vilahduksen tuosta talosta, tunsin, että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi pelkkä unelma! Ajatelkaahan, minun käsivarteni täytyy olla sekä keltainen että sininen, niin monasti olen sitä tänään nipistänyt — tietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta… Mutta välistä, kun näkee oikein ihanaa unta, ei henno nipistää itseään, tahtoo vain uneksia edelleen…

 

Päästäen pienen tyytyväisen huokauksen hän vaipui jälleen hiljaisuuteen.

 

Matthew liikahteli levottomasti istuimellaan. Hän oli iloinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli ilmoittaa tälle kodittomalle poloiselle, että se koti, josta hän jo iloitsi, ei avaisikaan oveaan hänelle. He ajoivat Lynden notkon yli, jossa jo oli aivan pimeätä — ei kuitenkaan niin pimeätä, ettei Rakel rouva olisi voinut nähdä heitä ikkunanpielestään heidän ajaessaan töyrää ylös ja kulkiessaan pitkää sivutietä Vihervaaralle.

 

Kun he ajoivat taloon, värisi Matthew ajatellessaan lähestyvää selitystä — tuntien sääliä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hän ei ajatellut itseään eikä Marillaa eikä kaikkea hankaluutta, mitä tämä väärinkäsitys luultavasti heille tuottaisi — hän ajatteli tytön pettyneitä toiveita. Kun hän kuvaili mielessään, kuinka hurmaantunut loiste sammuisi hänen silmistään, tuli hänelle mitä kiusallisin tunne siitä, että hän oli osallisena jonkun murhaamisessa — suunnilleen sama vastahakoisuuden tunne, joka valtasi hänet, kun hänen oli pistettävä porsas tai vasikka tai joku muu viaton pikku elukka.

 

Piha oli aivan pimeä, kun he kääntyivät sinne, ja poppelinlehdet värähtelivät oksissaan synnyttäen silkinhienoa suhinaa.

 

— Kuulkaa, kuinka puut puhuvat unissaan, kuiskasi tyttö, kun hänen ajomiehensä nosti hänet maahan. — Kuinka kauniita unia niillä lieneekään!

 

Hän tarttui tanakalla otteella matkalaukkuun, joka sisälsi "kaiken, mitä hän omisti", ja seurasi häntä sisälle taloon.