Anna Kyläkertomus-9

Aamulla ollessaan kaivolla vettä hevosille noutamassa kuuli Kalle avonaisesta navetan ovesta:

— Sinä, Anna, tanssit illalla kovasti.

— Ja aivan Antin kanssa.

— Kyllä se Antti on nyt aivan tulessa Annan vuoksi.

Annan helisevä nauru vastasi noiden kolmen tytön puheeseen.

— Minä lähden noutamaan, kuuli Kalle taasen Annan sanovan toisille. Sitten hän tuntui menevän jotain noutamaan. Tuolta toisesta ovesta tuli kartanolle ja juoksi sisälle.

— Hehän tulivat sieltä yhtä matkaa sitten illalla, kuuli Kalle yhden piioista sanovan.

— Niin. Kyllä Kalle nyt taitaa jäädä Annalta.

— Kyllä.

— Näitkö kun… kuuli Kalle vielä, mutta samassa ääni eteni navetan toiseen päähän, joten Kalle ei enään kuullut.

Hän kuuli ainoastaan veren tohinan korvissaan. Rajusti otti hän ämpärit käsiinsä ja lähti niitä viemään nopeasti talliin.

— Vai sillä tavalla! Toisten kanssa, vaikka — — — ja samassa mennä pärskähti luudan varsi parren laitaa vasten poikki. Vieressä seisova hevonen hyppäsi.

— Älä pelkää, Polle! puheli Kalle ja taputti hevosta poskeen.

— Vai sillä tavalla! sanoi Kalle taasen itsekseen. Se loppui siihen, se peli tytön kanssa! Niin totta kuin elän, ei siitä totta tule!

— Hei vaan! Vapaa mies kuin taivaan lintu, puheli hän vielä itsekseen. Menköön, menköön vaikka seitsemän Antin kanssa. Sen parempi. Nyt olen vapaa, en ole sidottu kehenkään, en seuroihin enkä tyttöihin. Hei vaan!

Hän tunsi todellakin vapauden tunteen rintaansa paisuttavan sillä hetkellä.