Anna Kyläkertomus-19

Tuli taasen talvi ja sen perästä kevät, tuo ainainen uuden elämän luoja.

Kalle oli muuttunut ja otti osaa kylän yhteisiin rientoihin. Kovalle se alussa otti, että hän sai päätöksensä täytäntöön. Hän oli päättänyt ruveta elämään muitten ihmisten kanssa samaa elämää ja heittää erakko-elämänsä muinaismuistojen joukkoon. Mutta pian hän tuli huomaamaan, että helpompi on päättää kuin täyttää. Mutta kun hän oli päättänyt, niin sen täytyi toteutua.

Yksi asia hänen mieltään painoi, jonka hän olisi tahtonut selvittää, mutta häneltä puuttui rohkeutta. Hän oli tullut siihen varmaan luuloon, että hän on jollain tavoin rikkonut Annaa vastaan ja sen hän tahtoi sovittaa. Ei hän enään tahtonut ajatellakaan, että hän saisi Annan vaimokseen, vaikkakin se ajatus häntä likellä vaani, vaan hän tahtoi saada asiansa selville hänen kanssaan, ainakin — anteeksi-annon. Mutta sittekin siellä syvemmällä, pohjalla, sielun pohjalla myllersi ajatuksia, hämäriä ja sielun täytti epämääräinen toivo, jostain mahdottomasta.

Eräänä päivänä sattui hänelle asiaa läheiseen kirkonkylään. Hän lähti jalan, sillä tuo matka ei ollut monta kilometriä. Mutta sattuma oli saattanut erään toisenkin matkalle samaa päämäärää kohti. Tuo sattuma, jonka varassa tuntuu olevan niin paljon asioita, saapi oikeastaan paljon toimeen tässä maailmassa. Kun tarkemmin ajattelee, niin aina sattuu niin tai näin ja mikä on tuon sattuman takana? Sitä ei Kalle joutanut miettimään, kun hän näki tuon toisen edellään kävelevän.

Metsätaipaleella tapasi hän hänet. Toinen säpsähti, kun kuuli askeleita takanaan. Sen näki Kalle selvästi. Mutta metsää oli kummallakin puolen, ettei ollut minne olisi mennyt ja ei hän hirvennyt lähteä, tuo edellä kulkeva, juoksemaankaan, kun tuo toinen näytti häntä tavoittavan.

— Kuule, Anna! sanoi Kalle, kun tavoitti hänet ja astui rinnalle. Niin, kuule! Me emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Minusta tuntuu, että meillä olisi selvitettävä eräs asia, ainakin minun puoleltani. Se on niin hämärä ja epäselvä, etten tiedä oikein miten selittäisin, mutta nyt kun satuimme kohtaamaan, niin koetan selittää. Minusta tuntuu, että olen rikkonut jollakin tavalla sinua vastaan.

Mutta nyt loppuivat häneltä sanat. Tuo toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Kiirehti kulkuaan.

Viimein hän kuitenkin sanoi: Minusta tuntuu, ettei meillä ole enään mitään asiaa toisillemme.

Sanaa puhumatta kävelivät he kiireesti. Toinen näytti pyrkivän pakoon ja toinen pysytteli hänen mukanaan. Kohta metsätaival loppuu ja mökki on tien vieressä, aivan lähellä.

Sen kohdalla kääntyy Anna sinne johtavalle polulle.

— Kuule nyt! Koska en ehtinyt asiaani nyt selväksi saada, niin minä tulen varmasti sinun kotonasi käymään ja sitten tehdään selvä väleistämme.

— Mehän olemme tehneet välimme selväksi jo kauvan sitten, vastaa nainen.

— Ei minun puoleltani. Koetan selittää sinulle syyni silloiseen menettelyyn, että saat sitten päättää, voitko antaa anteeksi, mitä olen rikkonut. Saanko tulla se tarkoitus mielessäni luoksesi?

Toinen ei vastaa mitään, seisahtuu ja taas lähtee etenemään ja katoaa mökin pihalle.

Vielä kerran koetan, miettii Kalle ja lähtee kävelemään.

* * * * *

Kuluu joitakin viikkoja.

On keväinen sunnuntai-ilta. Lehti puissa on pääsemässä täyteen kokoon.

Nyt varmasti, sen tietää Kalle, joka naapurissa asuu, on hän yksin kotona. Ja nyt sen täytyy tapahtua.

Pian on hän matkalla Pikku-Kankaalle.

Hän tulee pihalle. Pieni poika leikki puuhevosella porrasten edessä.

— onko äitisi kotona? kysyy Kalle pojalta. Hän ihan vapisee.

— On, vastaa pikku mies ja katsoo vierasta miestä.

— onko hän sisällä.

— On. Äiti juoksi sisälle.

Senhän Kalle tullessaan oli nähnyt.

— onpa sinulla vankka hevonen, sanoo hän pojalle ja silittää pojan vaaleata tukkaa. Vaalea on Annallakin.

Hän käypi sisälle ja pikku mies tulee hänen jälessään. Hän yrittää pirttiin, mutta poika sanoo: Tuonne äiti meni, tuonne kamarlin.

Sinne menivät he kumpikin.

Täällä Anna seisoo ikkunan edessä, selin oveen.

Ei vastausta tervehdykseen.

Kalle alkoi puhua.

Vuoroin vaalenee ja punastuu Anna kuunnellessaan hänen puhettaan.

Hän selittää käyttäytymisensä syitä ja vaikutteita sinä aikana, kun Anna heillä oli. Hän tulee siihen tulokseen, että hänessä on ollut syy ja viimein hän kysyy: Voitko antaa anteeksi? En muuta vaadi. Tiedän, että minä olen syypää siihen, että olen tuottanut sinulle paljon surua ja että olen sinua tuominnut väärin, sinua samaten kuin muitakin. Tämä on minua vaivannut jo kauvan. Sano yksi ainoa sana, niin heti pääset minusta rauhaan! Voitko?

Mutta tuo sana oli lujassa. Viimein se tuli oikein väkisten: Voin. Mutta turhaan sinä itseäsi olet vaivannut. En minä ainakaan ymmärrä minkä vuoksi.

Nyt loppui kummaltakin sanominen ja Kalle lähti pois. Mutta hänen mennessään kartanolla kuuli hän pikkupojan äänen porrasten edessä: Äiti itkee.

Hän palasi takaisin ja kysyi: Itkeekö?

— Itkee se, tuumi pikku mies totisena.

Kalle mietti hetken porrasten edessä ja palasi uudelleen kamariin.

Täällä istui Anna ja itki pää vajoutuneena sängyn vaatteisiin.

Mitään puhumatta astui Kalle hänen luokseen. Tuo toinen ei näyttänyt mitään hänestä välittävän. Itku puistatti hänen hartioitaan.

Kalle laski kätensä hänen päänsä päälle.

Ei tuo toinen työntänyt kättä poiskaan.

— Anna! äänsi Kalle.

Itku vastasi hänen sanaansa.

Hän nosti Annan pään pystyyn ja katsoi häntä kasvoihin.

Kallen henkeä ahdisti. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun kyynelten seasta pilkisti hymy.

Hän tarttui Annaa käteen ja unehtui pitämään sitä kädessään.

— En tiedä uskallanko kysyä enään sitä, jota kysyin monta vuotta sitten? sanoi hän epävarmasti.

— Tiedät mitä tarkoitan. Uskallanko?

— Mutta en ole enään sama kuin silloin, vastasi Anna. Katso tuota raukkaa!

Poika seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ihmeissään heitä.

— Hänestä kasvatamme ihmisen, sanoi Kalle.

— Mutta minä en enään ole se, kuin silloin olin.

— Sinä olet sama ja vielä enemmän minulle kuin silloin.

Nyt hymyilivät he kumpikin, kevät-aurinko valaisi huoneen.

— Mutta mikä asia oikeastaan sinut pakotti anteeksi minulta pyytämään.

En sitä ymmärrä, sanoi hymyillen Anna.

Kalle näki, että hänen silmänsä vieläkin osasivat nauraa.

— Ainakin tämä viimeinen asia ja ehkä pohjaltaan ainoastaan se, vastasi

Kalle.

— Minun sietäisi sinulta pyytää paremmin anteeksi.

— Nyt on jo pyydetty ja saatu, vastasi Kalle. Tule, Ilmari, tänne!

Poika meni hänen syliinsä.

— Jos isäsi eläisi, niin hän saisi sanoa: Tosi siitä viimeinkin tuli, sanoi Anna hymyillen.

— Ja tosi siitäkin viimein tuli, että minustakin tulee ihminen, sanoi totisena Kalle.

— Sinä olet vielä yhtä kummallinen, sanoi Anna.