Anna Kyläkertomus-8

Vielä rikkoi hän päätöksensä, sillä kävi hän vieläkin nuorisoseuran kokouksissa.

Mutta nuorisoseuratyö tuntui hänestä tästä lähtien vastenmieliseltä, hänestä, joka ennen oli ollut innokkain sitä tekemään. Kyllä hän vieläkin jonkun aikaa kävi seuran kokouksissa ja iltamissa, mutta entinen innostus oli kadonnut. Hänen täytyi mielestään vielä tämä vuosi olla seuran toimessa, koska hän oli ruvennut esimieheksi. Hän koetti täyttää velvollisuutensa, mutta kun se oli vastenmielistä, niin se kävi liian raskaaksi. Hänestä oli koko touhu turhaa, sillä hänen toverinsa olivat hänen mielestään sellaisia, joitten hyväksi ei kannata mitään tehdä, koska heiltä puuttuu kaikki harrastus ja kyky mihinkään korkeampaan. Tämä oli juurtunut häneen sellaiseksi varmaksi totuudeksi, jota ei mikään voinut järkyttää.

Mutta vaikka hän vähän kerrallaan oli tähän tulokseen tullut, niin ei hän sitä uskaltanut kuitenkaan muille ilmoittaa. Eikä hän välittänytkään siitä, sillä hän tunsi, etteivät nuo toiset häntä ymmärtäisi, vaikka hän sen selittäisikin heille.

Seuran kokouksiin ja iltamiin veti häntä Anna. Mitä enemmän Kalle vieraantui nuorisoseuratyöstä, sitä innokkaammin Anna siihen kiintyi. Häneen oli Kalle saanut herätetyksi lukuhalun lainaamiensa kirjojen ja oman elämänsä kautta.

Tyttö oli ensin ihmetellyt, mikä kirjoissa voipi viehättää niin, että niitä aina katselee, kun hän oli nähnyt Kallen joutohetkensä aina lukemalla viettävän. Mutta viimein hän oli tuon salaisuuden oppinut ymmärtämään ja lukeminen oli ruvennut häntäkin viehättämään. Voimakkaana kiihottajana oli hänelle Kallen kiitolliset silmäykset aina silloin kun hän kirjan käteensä otti.

Yhä välinpitämättömämmäksi kävi Kalle nuorisoseuralle. Hänelle rupesi ilmaantumaan etsittyjä esteitä aina silloin kun olisi pitänyt lähteä seuran kokouksiin ja iltamiin. Hän rupesi karttamaan muiden seuraa ja oleili enimmäkseen itsekseen. Useita kertoja oli hän jättänyt esimiehen tehtävät Pikku-Kankaan Antille.

Kevät oli jo tullut ja tuonut tullessaan valoisat yöt ja lämpöiset päivät.

Nuorisoseura oli toiminut jotenkin virkeästi, vaikka Kalle ei ollutkaan mukana niinkuin ennen. Hänen alottamansa työ oli kuitenkin edistynyt, vaikkakaan ei niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut. Tanssittiin kyllä, mutta tehtiin muutakin.

Kalle oli tähän asti ollut johtavassa asemassa ja kaikki edistyneemmät seuran jäsenet olivat luottaneet häneen ja taipuneet hänen johtonsa mukaan toimimaan. Mutta nyt, kun hän oli heittänyt seuran toiminnan oman onnensa nojaan olivat nuo edistyneemmät käyneet asiaan kiinni ja eteenpäin sitä hiljalleen mentiin. Tuo seuran toiminta tyydytti kaikkia, koska kukaan heistä ei osannut enempää vaatiakaan.

Nyt oli viimeinen suurempi iltama ennen kesän kerkeämistä. Kallelle oli ilmoitettu, että hänelle oli annettu puhe tuohon iltamaan. Ei kukaan ollut siihen pyytänyt häntä, koska hän vielä oli seuran esimies ja oli ennen innokkaasti toiminut seurassa.

Tuli sunnuntai. Saapui ilta. Tytöt Kankaalla kiirehtivät töitään navetassa joutuakseen seuran talolle.

Kaikki muut jo lähtivät sinne, mutta Anna jonkun tekosyyn tähden jäi jälkeenpäin nähdessään Kallen olevan ihan välinpitämättömänä lähdöstään.

Oli tuollainen rauhaisa huhtikuun sunnuntai-ilta, jolloin jo lumi on sulanut ja vedet jääpeitostaan pyrkivät vapautumaan, jolloin jo pajut valkeita lampaita oksissaan kantavat ja jolloin ei enään lamppuja tarvitse iltasin sytyttää, vaan päivä jaksaa valollaan ihmiset iltasin uneen uuvuttaa.

Kalle makasi pirtissä penkillä pitkän honkapöydän takana. Hän näki Annan hidastelevan, kun toiset tytöt lähtivät. Hän mietiskeli, että eiköhän Anna lähtisikään. Mutta silloin tuli Anna pukeutuneena pirttiin. Kyllä hän on sievä, mietti Kalle katsellessaan häntä.

— Lähde nyt, Kalle! sanoi Anna ja tuli pöydän viereen, kumartuen pöydän yli Kallea katsomaan.

— Miksi? kysyi Kalle tietäen kysymättäkin toisen tarkoituksen. Häntä hiukan suututti, että Anna oli menossa. Hänen mielestään olisi Annan pitänyt ymmärtää, ettei hänen nyt haluta lähteä. Häntä suututti että tyttö, jota hän rakasti, löysi tyydytyksensä siellä, jossa hän ei voinut sitä löytää.

— Seuran talolle tietenkin, vastasi tyttö.

— En minä viitsi, vastasi Kalle.

— Mutta sinullahan on puhe, sanoi tyttö.

— Olkoon. Kyllä kait siellä on tarpeeksi ohjelmaa niille minun puheittanikin.

— Mutta lähde nyt kuitenkin, kun — — — minä jäin sinua odottamaan, jatkoi tyttö ajatuksissaan kun sanasta loppuun.

— Mitä kun? kysyi Kalle.

— Ei mitään. Mutta lähde nyt! Kohta iltama alkaa.

— En minä viitsi.

— Mikset?

— En minä välitä heidän touhustaan, sanoi Kalle tylysti, nähdessään tytön rauhattomana häntä odottavan.

— Mutta olethan sinä ennen välittänyt.

— Mitäs ennen, mutta ei enään.

Tyttö seisoi hetken aikaa mietteissään. Kalle odotti hänen jotain jatkavan, mutta tyttö ei enään puhunut mitään. Tyttö oli saanut eräältä tyttöystävältään kotikylästään kirjeen, jossa tämä kirjoitti menneensä kihloihin. Hän oli päättänyt myös luopua päätöksestään ja ilmoittaa Kallelle nyt, että hänkin on valmis tekemään samoin; sillä hän oli säästänyt palkkaansa, että sitä oli karttunut ainakin sormuksen hinta. Hän oli päättänyt ilmoittaa nyt sen seuralle mennessään ja sitä varten oli jäänyt muista jälkeen. Mutta Kallen kummallinen tylyys, jota hän ei ymmärtänyt sulki hänen suunsa ja hän seisoi siinä syrjittiin Kalleen, katsoen ikkunasta pihalle. Kurkussaan tunsi hän niin nieltävää ja väkisinkin pyrkivät silmät kosteiksi. Olisikohan niin, ettei Kalle enään — — — loppua ei hän uskaltanut ajatella.

Samaan aikaan mietti Kalle: Lähdenköhän, kun Anna näyttää minua sinne niin mielivän? Mikähän hänellä on? Eihän hän ennen ole tahtonut uskaltaa yhtä matkaa kulkea, etteivät ihmiset huomaisi meillä jotain olevan. Lähdenköhän? En sentään, kun tuli heti äsken sanotuksi etten lähde. Näyttäisi nyt, että minä passauttaisin itseäni ja sitten, kun toinen parhaansa panee, niin sitten vasta lähden. Helkkari, kun tuli kielletyksi! En lähde. Mitä minä siellä teen.

— Lähdetkö sinä? kuului vielä tytön ääni.

— En, vastasi Kalle.

Tyttö lähti. Kalle nousi ja pani takin päälleen ja yritti jälkeen. En lähde, päätti hän ja riisui samalla takin pois. Hän riensi akkunasta katsomaan. Tuolla hän menee. Kallesta tuntui, että tyttö palaa vielä takaisin häntä tahtomaan, mutta ei palannut. Hän odotti tytön katsovan taakseen, mutta tyttö ei vilkaissutkaan.

Kyllä olin pässinpää sentään, kun en lähtenyt, mietti Kalle katuen. Mutta ei hän enään kehdannut jälempääkään lähteä, kun äsken ei tullut lähdetyksi.

Tuonne metsän taakse painumaisillaan oli punainen aurinko, valaisten viimeisillä säteillään pirtin punaisenhohtoiseksi. Kalle katsoi ikkunasta maantiellä kulkijoita. Seuran talolle päin rientää tyttöjä ja poikia suurissa parvin. Tuolla aitovarrella on vielä lumihangen jäännöksiä, mutta kevään henki ja hivelevä ilma ne pian loppuun kuluttavat. Jo aleni aurinko, metsän takaa laitaa hiukkasen näkyy. Jo sekin painui. Mutta jättipä jälkeensä päivän pyörä kuulakkaan valon, tuollaisen pehmeän silmää ja sydäntä hivelevän valon, jossa kaikki kuin uudeksi — ei uudeksi eikä vanhaksi — mutta jossa maailma kuin toisellaiseksi muuttuu. Tuollaiseksi keveäksi, hiukan surunvoittoiseksi, jossa on sekaisin ikuista iloa, ja puhdistavaa, outoa surua. Silloin vanhat, harmajat rakennukset näyttävät kauniilta ja tuossa selittämättömässä valossa puhdistuvan. Silloin ei metsä varjoa luo ja solakat petäjät silloin vasta vartensa paljastavat. Silloin ilma tuoksuu kevään kosteudelta ja maa odottaa pehmeää sadetta.

Kalle heräsi kuin lumouksesta. Näki kissan, harmajan Kepsun, silmiään pöydän nurkalla pesevän. Huutolaismuori nukkui sängyssään.

Mieli kevään pehmeänä meni Kalle kamariinsa. Haki »Seitsemän veljestä», jota alkoi lukea ainakin — ties kuinka monetta kertaa.

Kiikkutuoli heilahteli, ikkunasta tulvi kevätvalo, silmät katsoivat kirjaa, mutta näkivät seitsemän poikaa suurella kivellä härkiä ampua paukuttavan.