Anna Kyläkertomus-5

— Kuule, Anna! Minä ilmoitan isälle ja äidille meidän aikeemme, puheli Kalle seuraavana iltana heidän tullessa seuran talolta puhdistamasta sitä. Nyt tänä iltana sen jo ilmoitan.

— Ei nyt vielä. Kerkeäähän tuon sittemminkin. Emmehän me vielä itsekään oikein tiedä onko se tottakaan, sanoi Anna.

— Etkö sinä totena sitä pidäkkään? sanoi Kalle raivoisasti ja pysähtyi.

— Enhän minä sitä tarkoittanut, ettei meidän rakkautemme todellista olisi, mutta kun tämä kaikki tuntuu niin uudelta, ettei sitä tahdo todeksi osata uskoa. Eikö sinustakin tunnu sellaiselta?

— Mikä sinulle tuli? kysyi Anna, kun Kalle käveli äänettömänä.

— Ei mikään, minä olen sellainen houkkio. Kun sinä äsken sanoit, ettemme vielä itsekään tiedä, onko se totta, niin vihlasi minua niin kipeästi. Mutta eihän se mitään haittaa enään. Minä olen sellainen.

— Voi, enhän minä tarkoittanut sitä, ettei rakkauteni olisi todellista, satuin vaan niin sanomaan.

— Kyllähän minä sen ymmärrän nyt, mutta —

— Mutta mitä?

— Ei mitään. En minä osaa selittää mitä ajattelin. Se oli sellaista hurjaa. Tuntui kuin olisin tahtonut paeta ihmisiä. Tuntui kuin en olisi tahtonut ketään nähdäkään. Vihasin, viha leimahti kuin salama.

— Vihasitko minuakin?

— En osaa sanoa. Mutta enhän toki sinua vihaa. Rakastan sinua.

— Sinä olet niin kummallinen, sanoi Anna.

— Miten kummallinen?

— En osaa sitä sanoa. Erilainen kuin kukaan, puhui Anna.

— Rakastatko minua sittenkin, vaikka olenkin — — — kummallinen?

— Rakastan, rakastan! Etkö eilen illalla vielä päässyt sitä uskomaan? sanoi Anna ja siirtyi lähemmäs Kallea kävelemään.

— Sanotaan sitten se isälle ja äidille. Mennään heti naimisiin! puhui

Kalle.

— Ei vielä heti.

— Miksei? Mikä meitä estää?

— Ei, en minä sitä osaa selittää. Mitä sanoisi isäsi ja äitisi?

— Eivät he sano mitään. Ovat vielä hyvillään, kun saavat noin nätin miniän. Ja pianhan he sen kuitenkin tulevat näkemään. Eihän sitä niin osaa elää, etteivät he sitä huomaisi. Parastahan se on heti ilmoittaa. Eikö olekin?

— Kyllä kait. Mutta minua niin peloittaa.

— Mikä?

— Se. En osaa selittää sitä. Mutta mennään kihloihin sitten syksypuoleen vasta!

— Miksi ei ennemmin?

— En minä sitä saata sanoa nyt. Älä kiusaa, Kalle! Minä sitten selitän, niin kyllä ymmärrät. Kerkeämmehän me sittekin, puheli Anna. Mutta itsekseen mietti hän: Sormuksen tahdon ostaa Kallelle omalla rahallani ja sitä ei minulla ole niin paljoa ennen syksyä. Se on sellaista, eikä se siitä muutu.

— Mutta minä sanon tänä iltana jo aikeemme isälle ja äidille.

— Sano sitten, kun niin tahdot. Mutta minä niin pelkään, kun sinä — kun minä olen — —

— Mikä?

— Köyhä, vastasi Anna ja painoi päänsä alas.

— Älä sinä siitä välitä. Eivät hekään. Saat nähdä.

He tulivat kuun valaisemalle kartanolle. Hevoset tallissa koluuttivat ja kissa porrasten edessä käyristi selkäänsä.

— He ovat jo kamarissaan, sanoi Kalle, heidän eteiseen tultuaan. Samassa sieppasi hän Annan toisella kädellään kainaloonsa ja toisella etsi avainta.

— Mitä sinä teet! Et saa! Kuuletko! huudahteli Anna.

Mutta samassa sai Kalle oven auki ja kirkas lampun valo tulvahti eteiseen.

Kalle työnsi vastustelevaa tyttöä edellään ja veti oven kiinni.

Kummissaan katsoivat isäntä ja emäntä heidän tuloaan.

— Niin, kuulkaahan, kun me olemme — —

— Päättäneet mennä naimisiin, jatkoi isäntä naurussa suin, ennenkuin

Kalle kerkesi mitään puhua. Sen näköistä joukkoa te olette.

— No voi sentään! pääsi emännältä. Noin väkistenkö sitä morsianta pitää kuljettaa? Ei kaiketi siitä silloin mitään tule.

— Tuo Kalle kun väkisten kaappasi tuolla porstuassa ja toi, puhui Anna hiljaa punaisena.

Kaikki nauroivat.

— Niin me olemme Annan kanssa tuumineet, selitti Kalle. Ei kait teillä ole siihen mitään sanottavaa?

— onhan toki, poika, sanoi isäntä totisena.

— Mitä? kysyi Kalle terävästi.

Anna kalpeni.

— Sitä, että menkää vaan! Minä olisin sinuna mennyt jo paljon ennemmin, kun tuollainen tyttö on ollut saatavissa.

— Istukaahan toki! sanoi emäntä. Milloin te olette saaneet asianne keskenänne selväksi?

— Eilen illalla, vastasi Kalle.

— Mutta on siihen aikaa tarvittukin. Toista vuotta, toista pitkää vuotta, puheli nauraen isäntä. Nyt kait teillä on kiire saada toisenne? Vai miten? Ei se tämä Kalle ole hätäinen ollut. Tosi siitä viimeinkin tuli, mutta onhan tuota saanut odottaakkin.

— Mistä te olette tienneet odottaa? kysyi Kalle.

— Tuotako nyt ei olisi nähnyt, tuota teidän puuhanne. Olethan sinä, Kalle, niin tiheään navetassa hypännyt, että tuostakinhan tuon on arvannut, jos ei muusta.

— Vai tällainen miniä minulla nyt on, puheli emäntä ja istui punastelevan Annan viereen. Tuttu on, se on hyvä.

— No huomenna kaupunkiin kihlan ostoon! sanoi isäntä.

— Kyllä muutoin, mutta tuo Anna ei vielä sitä tahdo, sanoi Kalle.

— Miksei? kysyi isäntä.

— En minä häntä oikein osaa selittää. Mutta kerkeäähän tuota syyspuoleenkin ensi vuonna, sanoi Anna nolon näköisenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan.

— Mitäpä siinä. Sittehän siitä luja tulee, kun ensinnä sulhanen viivyttää ja sitten vuorostaan morsian, puheli emäntä naurussa suin. Mutta nyt minä keitän vielä kahvia, vaikka onkin näin ilta, tämän asian muistoksi. Tuossahan tuota pesässä tulee.

— Itsepä asianne saatte sopia milloin tahdotte kihloilla käydä. Mutta ajattelen tuota, että joku sattuisi Annasta edelle herkeämään, kun hän viime syksynä aikoi ruveta kilpasille miehen otossa. Jos joku toinen meidän tytöistä sattuisi käymään ennen kihlamarkkinoilla, niin et ensimäisenä, Anna, kerkeäisikään, jutteli isäntä.

— Välipä tuolla! vastasi nauraen Anna.

— Niin, välipä tuolla. Tiedäthän tuon itse, että ensin sinä kerkesit eli kerkeäisit, jos vaan tahtoisit. Sanoinhan jo syksyllä, että meillä on hyvä onninen talo tyttösille. Mutta en arvannut, että sinä silmäsi näin likelle isket. Mutta mitäpä tuosta. Talon emännäksipä pääsit niinkuin ennustinkin. Mutta aikaa se Kallelta otti ennenkuin tosi tuli. Ja vielä nyt viivyttelette. No niin, itsepä asianne parhaiten tiedätte. Täytyy sitä, Kalle, näille tytöille antaa perään niin kauvan, kuin saapi ne kiinni kytketyksi, puheli isäntä.

— Mutta ei tästä tarvitse mitään kenellekään puhua ennenkuin se aika tulee, jolloin kaikki saavat sen tietää, sanoi Kalle.

— Mitäpä tuosta puhuu, kun vaan itse maltatte sillä tavoin elää, ettei kukaan teistä selvää saisi, jota kuitenkin epäilen, sanoi isäntä.

Emäntä laitti kahvia ja saatuaan sen valmiiksi kehoitti toisia sitä nauttimaan.

— Kun minulle ei sattunut nisuakaan, vaikka tuli tällaiset juhlat, sanoi emäntä.

— Oma syynsä. Mitä he näin äkkinäisiä juhlia laittavat, sanoi isäntä. Olisi minulla tarjota miestä väkevämpää, mutta eihän se Kalle siitä välitä. Ne ovat nyt nuo nuoret miehet sellaisia. Ei taida morsiankaan minun lääkkeestäni välittää?

— En välitä, vastasi Anna.

— Hyvä on, hyvä on sekin. Taitaa olla hyvinkin hyvä. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin minä elatukselle teille rupean, niin teidän täytyy luvata minulle joku litra vuodessa sitä entisajan väkevää. En minä muuten rupea teidän lapsianne hoitamaan. Tietäkää se! puheli isäntä ja meni kaapilleen ja otti juhlan kunniaksi ryypyn.

— Joko sinä taasen loriset, sanoi emäntä.

Kun oli kahvit juotu ja istuttu hetken aikaa, sanoi isäntä:

— Sen minä sanon, ettei pidot parane, jos ei vieraat vähene. Minä panen nukkumaan. No, mutta älkäähän nyt aamuun asti valvoko sentään!

— Mutta ole nyt tuossa, sanoi nauraen emäntä.

— No, no, muori! Muistetaanhan tuo entisestään, ettei sitä nukkumaan tahdottu joutaa sinä aikana. Et olisi päästänyt ennen aamua, vaikka mikä olisi ollut. Ja nämät kun samassa talossa saavat olla, niin saahan noita varottaa.

— On siinä varottaja paikassa, kuulivat nuoret vielä ovessa mennessään emännän äänen.