Anna Kyläkertomus-2

Kului aika. Anna oli Kankaalla piikana ja hyvin hän menestyikin. Kaikki olivat häneen tyytyväisiä, sillä hän oli reipas työssä ja aina iloinen.

Mutta Kallen mielestä ei hän vaan häipynyt. Vaikka Kalle hänet joka päivä näki, niin sittekin oli tyttö hänellä aina mielessä. Jos hän oli hevosella jossain niityllä heiniä noutamassa tai jos hän oli kotosalla halkoja hakkaamassa, niin aina oli tytön kuva hänen mielessään.

Kun hän näki iltasella Annan, kaikkien kokoontuessa puhdetöihin, niin oli hänellä paljon helpompi olla. Hän ei silloin miettinyt mitään. Hänen aikansa kului tyttöä katsellessa.

Mutta yksin ollessaan ajatukset ajoivat toisiaan hänen päässään.

Hän ei koskaan tähän asti ollut tytöistä mitään välittänyt. Ne olivat olleet tuollaisia kummallisia kapineita, joiden seuraa hän oli koettanut välttää, vaikkakin oli ollut halukas päästä heitä tuntemaan.

Tovereittensa oli hän kyllä kuullut puhuvan tytöistä ja rakkausseikkailuista, mutta kun hänellä itsellään ei ollut mitään kokemusta näissä asioissa, niin ei hän ollut mitään heidän puheistaan välittänyt. Ne olivat häntä melkein kuin iljettäneet. Hän oli pitänyt tyttöjä ja heitä koskevia asioita tuollaisina turhanpäiväisinä, joita ei kannata miettiä.

Vaikka tytöt hänestä tuntuivatkin vastenmielisiltä toisinaan, niin huomasi hän kuitenkin olevansa halukas saamaan heistä selvää. Hän tunsi monesti olevansa hyvinkin utelias. Olivathan he hänen mielestään tuollaisia mukavia kapineita, toisinaan miellyttäviä ja niin pehmeitä. Se hänestä tuntui hyvin sopivalta määrittelyltä tytöille. Tuo heidän pehmeytensä kaikessa, kävelyssä, työssä, naurussa ja puheessa häntä kiihoitti ja vieroitti.

Ei hän keneenkään heistä ollut erityisesti mieltynyt. Kaikki he olivat tuntuneet samallaisilta. Moni tyttö oli kyllä häneen mieltynyt ja koettanut saada häntä pauloihinsa hänen ymmärtämättä tarkoitusta. Mutta kun tuollaisen viettelijän peli alkoi erota toisten tyttöjen käytöksestä häntä kohtaan, niin teki hän jyrkän eron viettelijän kanssa. Sulkeutui kuoreensa, että tyttö huomasi selvästi hänen karttavan häntä. Kun vaan suhde jonkunkaan kanssa kävi hiukankaan kahdenkeskiseksi, niin oli hän niin arka, että tuon suhteen täytyi loppua.

Tämän tähden pidettiinkin häntä tuollaisena jöröjukkana, joka tytöistä ei mitään osaa välittää. Ja siinä luulossa hän itsekin olisi tahtonut olla ja koetti sitä puolta itsessään kehittää ja niin elää, että se selvästi nähtäisiin. Tämän hän teki pelosta, ettei sisintään muille paljastaisi.

Tuo tyttöpelko ei tuottanut hänelle mitään tuskia, koska hän likemmin, tähän asti, ei ollut keneenkään heistä kiintynyt.

Mutta nyt tuli tuo uusi piika, tuo Anna, johon hän tunsi erikoisempaa kiintymystä kuin muihin tyttöihin ja samalla myöskin suurempaa vastenmielisyyttä, joka johtui siitä, että hän vaistomaisesti tunsi hänen omistavan naisten yhteiset ominaisuudet, tuon pehmeyden ja erilaisuuden kaikessa, joka heille on ominaista. Hän tarkasteli ja tutki tyttöä salaa ja tuossa tytössä paljastui hänelle nainen, hänen naisensa, koska hän mieltyi tuohon enemmän kuin keneenkään toiseen.

Nyt hän tunsi omasta kokemuksestaan mitä rakkaus on; sillä tuollaista se mahtanee olla, joka aina panee samasta tytöstä miettimään, joka tekee mielen niin kumman levottomaksi tuon tähden, että jospa tuo toinen ei mitään välittäisikään. Tuo toinen, kummallinen, kiehtova, ärsyttävä ja joka on erilainen sielultaan ja ruumiiltaan kuin hän. Näin kehittyi tuo tunne hiljalleen, kunnes hän lopulta huomasi, ettei hän tuolta tytöltä tämän maailman läpi voisi vaeltaa. Ja alun tuolle huomiolle antoi Annan ensi ilta Kankaan talossa, hänen nauravat silmänsä, väreilevät poskensa, lyhyet hameensa ja sievät jalat, ne jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Se oli sellaista sekamelskaa.

Tuo häntä suututti, kun hän oli niin arka, ettei uskaltanut tuota tunnettaan tytölle selvästi näyttää, sanomisesta puhettakaan.

Mutta monesti sattui niin, kun hän oli hevosille kaivosta vettä noutamassa, että tyttökin sattui olemaan kaivon kannella, toisinaan lehmille vettä vinttaamassa, toisinaan sisälle noutamassa. Silloin hän otti tytön kädestä kaivon salon ja täytti tytön ämpärinkin. Silloinkin, sellaisissa tilaisuuksissa, olisi sopinut puhua tytölle asiat selväksi, mutta kun ei uskaltanut.

Ei hän tuota miksikään huomannut, kun nuo veden noutoretket rupesivat sattumaan niin ihmeen useasti heillä yhtä aikaa. Melkein vaikkapa milloin Kalle kaivolle tuli, niin siellä oli tyttökin, tai jos ei ollut niin sattui tulemaan. Jos hän tuon huomasi, niin ei uskaltanut kuitenkaan ajatella, että tyttökin haluaisi samaa kuin hänkin, olla yhdessä kaivolla, sisällä ja kaikkialla. Ettäkö tyttökin tuntisi tuollaista!

Ei hänellä tahtonut puhe riittää tytön seurassa kahdenkesken. Tyttö kyllä pärpätti hänenkin edestä, etteivät nuo sattuman suomat hetket aivan lyhyiksi jääneet.

Pitkän aikaa sattui tuollaisia yhteisiä vesiretkiä. Ainahan niitä sattuu kun samassa talossa asutaan.

Mutta kun Kalle näytti, vaikka mitä olisi sattunut, niin saamattomalta tytöstä, niin rupesi tämäkin miettimään, että ei poika hänestä ehkä välitäkään. Jonkun aikaa oli hän välinpitämättömänä ja oli jo vähällä heittää kaiken sikseen. Mutta kun se rakkaus iskee ihmiseen, vaikkapa tyttöönkin, niin eihän se annakaan tehdä mitä aikoo ja ajattelee, vaan se teettää mitä tahtoo, useinkin toisin päin kuin miten on aikonut tehdä. Ja niin sattui yhä edelleen heidän tiensä toisiaan leikkaamaan.

Monesti päätti Kalle ilmaista asiansa Annalle, mutta ei vaan uskaltanut. Hän kuvitteli edeltä päin niinkuin kaikki rakkauden tautia sairastavat, miten hän tuolla ratkaisevalla hetkellä menettelee, mitä hän sanoo ja mitä hän tekee. Mutta kun tuo ratkaiseva hetki tuli, josta tyttö ja hän yhteisesti huolen pitivät, niin silloin loppuikin häneltä rakkaus. Ennen olisi hän karhua vastaan sulin käsin käynyt ennenkuin tytölle olisi aikeistaan puhunut tai ennenkuin tyttöä olisi sylissään pitänyt.

Oli maaliskuu kulumassa.

Kallelle oli alkanut ilmaantua navettaan asiaa hyvin tiheään. Hän tarvitsi sieltä lämmintä vettä, tehdäkseen appeita hevosille. Ja jos sattui navetassa jotain särkymään, lehmäin partta tai muuta, niin kyllä Kalle mielellään lähti navettaan. Tiheään tarvitseekin navetassa käydä sellaisessa talossa, jossa yli viidenkymmenenkin lehmää on navetassa. Joka päivä siellä jotakin särkyy. Isäntä niistä oli saanut huolen pitää tähän asti, mutta nyt ei hänen tarvinnut, sillä pienimmänkin tarpeen piti Kalle silmällä, että vaan pääsisi sinne. Sitä mukaa kun Kallen navetassa käynti tiheni harvenivat yhteiset vesiretket. Ennen oli etupäässä tyttö pitänyt huolen noista yhteisistä retkistä, mutta nyt olivat osat vaihtuneet. Tottumuksen mukanahan rohkeus kasvaa karhuntappajallakin ja niinhän suunnilleen se on tytön pyydystäjälläkin.

Niin, oli maaliskuu kulumassa. Sehän se on kuukausi, joka antaa aavistuksen kesän tulosta. Silloinhan hanget kovettaa yön aikana pureva pakkanen, jonka päiviksi täytyy paeta kirkkaan auringon loistetta. Silloinhan illat ovat kuulakkaan kirkkaat, silloinhan aurinko talven jälkeen ei tahdo malttaa iltasillakaan piiloon mennä ja jos meneekin, niin heittää jälkeensä kajastuksen, joka ei tunnu olevan valoa eikä pimeää, mutta jolloin kuitenkin näkee selvästi kauas vanhat, harmajat, ilmansyömät rakennukset ja yksinpä niiden seinän raotkin. Silloinhan, sellaisena iltana, raikkaasti kaikuvat kirveen iskut talojen kartanoilta, kun miehet seinän vieressä aidaksia halkovat.

— Tulkaa karsinaa korjaamaan, että vasikka saadaan sinne! kävi kerran tällaisena maaliskuun iltana Anna pirtin ovelta huutamassa.

— Minä tulen, vastasi isäntä.

— Kyllä minä menen, sanoi Kalle, joka ikkunan pielessä luki. Rengit ja Väinö olivat tallissa, piiat navetassa, ainoastaan isäntä ja emäntä olivat Kallen kanssa pirtissä. Huutolaismuori nukkui.

— Mene sitten, tuumi isäntä.

Kalle lähti juoksujalassa, kaapaten ovenpäältä kohosta kirveen mennessään. Isäntä katsoi ikkunasta ja näki Annan maaliskuun illan hämärtyessä juoksevan jo likellä navetan ovea.

— Oletko noista mitään huomannut? kysyi isänsä emännältä.

— Tuonhan nyt huomaa sokeakin, virkkoi nauraen emäntä keittäessään lieden luona.

— Tuosta minä tässä yhtenä päivänä pääsin perille, kun poika on ruvennut palostamaan tuonne navettaan. Eihän tuota ennen ajamallakaan tahtonut tuonne saada, puheli isäntä piippua imien.

— Mitä arvelet, sopivatkohan nuo pariksi? Se siinä kuitenkin lopulta tulee, puhui naurussa suin emäntä.

— Miksei. onhan meillä talo, jossa ihmisiä tarvitaan. Eihän tuo Anna ole rikas. Olisihan noita rikkaampiakin; mutta reipas tyttö se on. Kunhan vaan saisi Kallen vietellyksi niin pitkälle, että tuosta jotain tulisi. Pitäneekö tuota ruveta auttamaan.

— Älä tee sitä! Anna noiden keskenään asiansa hoitaa. Kyllä siitä tosi tulee. Anna on ylpeä, jos hän kuulee jotain, niin se pian siihen jää. Saahan niistä pari tulla, kun kumpikin näyttävät sitä tahtovan. Odotetaan! onhan tuota niin mukava syrjästä katsoa, jutteli emäntä.

— Niin, kyllähän Annakin osaa huolen siitä pitää, että saapi Kallen kosimaan, vaikka itse sen alkuun panisi — — —

— Joko taasen, nauroi emäntä.

Navettaan mennessään mietti Kalle: nyt sen täytyy tapahtua. Eihän tuo nyt päälle tulle, vaikka sanookin.

Navetassa oli Anna ja toinen piika. Anna piteli vasikkaa, jota eri karsinassa pidettiin ruokkimista varten. Kun Kalle tuli kirves kädessä heidän luo, sanoi toinen tyttö:

— Kyllä kait te kahdenkin saatte sen karsinaan. Minä lähden juottamaan lehmiä.

— Mene vaan! Kyllä me toimeen tullaan, sanoi Anna ja katsoi nauraen

Kalleen.

Kalle korjasi karsinaa. Kun se oli juuri valmistumassa, niin mietti hän: nyt jos ei, niin ei milloinkaan. Mutta ei vaan löytänyt sopivia sanoja miten alottaisi. Tyttö oli siinä vieressä kädet vasikan kaulan ympäri. Kyllä olet sievä, voi sentään, puheli hän vasikalle.

Helkkari, kun olisin vasikkana, mietti Kalle. Häntä ihan puistatti, kuvitellessaan miltä tuntuisi, kun tyttö noin kaulasta puristaisi.

Karsina tuli valmiiksi ja yhdessä nostivat he vasikan karsinaan. Mutta

Kalle hidasteli.

— Mitä sinä katsot ja mietit, kun et nosta? kysyi tyttö.

— Sinua, sai Kalle kuiskatuksi.

Tyttö lehahti punaseksi. Nyt hän tunsi tuon kauvan odotetun asian tulevan.

— Sonni pääsi irti! kuului huuto navetan toisesta päästä.

Silloin lähti tyttö juoksemaan sinne.

Siihen jäi Kalle karsinan viereen. Mikä juutas sen nyt pani irti repimään, mietti hän harmistuneena. Hän lähti kanssa tuonne toiseen päähän navettaa. Hän korjasi perän, jolla sonni oli ollut kiinni ja kun tuo otus ei tahtonut rauhassa pysyä, mätki hän kirvesvarrella sitä pitkin selkää.

— Älä nyt Jussi parkaa! säälittelivät tytöt.

— Lempoako se siinä riuhtoo! ärjäsi Kalle ja löi taasen.

Sonni saatiin kytketyksi.

Pahalla tuulella tuli Kalle pirttiin. Hän huomasi kuinka isä iski äidille silmää. Hän arvasi, että hänestä he tuohon aihetta saivat. Mutta ei ymmärtänyt minkä vuoksi. Petoako he nauravat, mietti hän kiukustuneena.

— Sonni pääsi irti, sanoi hän jotain sanoakseen, ja samassa tulivat miehet tallista sisälle.