Anna Kyläkertomus-3

Pakojoen kylässä, Ison-Kankaan maalla, peltojen keskellä kohosi nuorisoseuran komea talo. Siitä oli jo useita vuosia, kun se rakennettiin.

Kalle oli tuon seuran perustamispuuhissa suurimman vaivan nähnyt. Hän sen syntysanat kotikylässään ensi kerran lausui. Hän oli kuullut tuosta liikkeestä, joka Etelä-Pohjanmaalta alkoi levitä Suomen salokyliin. Hän oli kuullut liikkeen tarkoitusperistä, kuinka se tahtoi herättää nukkuvan nuorison elämään. Hän innostui satojen muitten samallaisten kanssa ja hautoi tuota tuumaa päässään. Jollekin hän siitä yksityisesti puhui kotikylässään ja sai muutamia muitakin innostumaan, mutta totta nuorisoseuran perustamisesta ei tuntunut tulevan. Hän kuvitteli tuon seuran valmiiksi mielessään. Ja viimein kypsyi aate ja seura syntyi.

Ja talo oli sillä kuin linna.

Paljon vastustusta oli tuo hanke herättänyt. Kaikki vanhempi väki sitä vastusti. Sehän on sellainen seura, joka viettelee nuorison liian maailmalliseksi. Kävisivät kirkossa ja uskovaisten seuroissa, niin olisi toista. Ja sen lisäksi se viepi aikaa ja rahaa ja sitä kumpaakaan ei talonpojalla ole liiaksi tuollaisiin tuhlata. Kehittyäkö? Mitä talonpojan tarvitsee kehittyä. Kyllä se maata osaa tonkia ja leipänsä syödä sellaisena kuin hän on. Kunhan lukemaan oppii ja kirkossa käy, niin siinä kehitystä. Mitä hän kehityksestä ymmärtää. Sellainen osaksi oli ajatus yhteiskunnan ylimmillä ja sellainen muutamin paikoin talonpojilla. Vai kehittyä! Hupsuksi tulee, kun sellaista päähänsä saa.

Sellaista kuin ylhäällä ja samallaista alhaalla ja välinpitämättömyys noissa, joille liike oli tarkoitettu, niin lujalle otti ennenkuin seura syntyi.

Mutta syntyi se sittenkin.

Ja kun Kalle sai isänsä takuuseen, niin valmistui talokin: naimakoulu, joksi kyläläiset tuota taloa nimittivät. Nimitys ei kuvaa niinkään itse taloa, vaan sitä käsitystä, mikä ihmisillä oli tuosta liikkeestä. Syödä, juoda, naida ja — kuolla. Kas siinä suuren lauman elämän sisältö, ja kun siihen lisäämme käydä kirkossa ja kinkereillä, niin mitä muuta me kaipaammekaan.

Tällaista oli melkein läpeensä, ottamatta huomioon uskonnollisen herätyksen vaikutusta harvoissa, joitten luku oli vähäinen suureen joukkoon verrattuna.

Ja tuo uskonnollinen liike oli jo laimennut sulkematta piiriinsä toista, sen liikkeen ajoilta seuraavaa sukupolvea.

Nukuttiin.

Mutta rauhaa häiritsi, alkoi häiritä, tuo liike, joka Etelä-Pohjanmaalta levisi ja herätti yhden sieltä, toisen täältä kansan suuresta joukosta. Nämä sitten ympärilleen kokosivat toisia, jotka vielä nukkuivat, eivätkä nähneet muuta nuorisoseuran talossa kuin — naimakoulun.

Mutta liikkeelle oli lähdetty.

Heti alussa kohtasi Kallea kova vastustus nuoren väen puolelta. Hän nimittäin tahtoi saada seuran sellaiseksi, ettei sen iltamissa saisi tanssia ollenkaan. Sillä jos se yhdistetään seuran toimintaan, niin silloin ei seura vastaa tarkoitustaan, se muuttuu tanssiseuraksi. Mutta kun hän tätä koetti esittää vasta perustetun seuran jäsenille, niin aikoivat he luopua seurasta pois. Silloin täytyi Kallen mukautua heidän tahtoonsa, vaikkakin hän tunsi suurta katkeruutta mielessään. Hän oli jörömäinen luonteeltaan eikä koskaan ollut yrittänytkään tanssia, niin ettei hän voinut ymmärtää mitä huvia ihmisille on tanssimisesta.

Seurassa tuli siis tanssi luvalliseksi. Mutta Kalle koetti lohduttaa itseänsä sillä, että ajan kuluessa kun muutkin kerkeävät mieltyä aatteeseen, tanssi jääpi itsestään pois. Mutta hän erehtyi, sillä noista toisista oli tanssi mieluisampaa kuin hän luulikaan. Hän ajatteli tanssia käyttää syöttinä, joka houkuttelisi seuraan rupeamaan sellaisia, jotka eivät vielä muusta välittäneetkään. Näistä hän toivoi tulevan tuollaisia, jotka innostuvat seuran vaikutuksesta todelliseen nuorisotyöhön, sellaiseen, jollaiseksi hän sen työn ja tarkoitusperän oli itselleen muodostanut. Hänen mielestään nuorisoseura oli sellainen seura, joka liittää yhteen köyhät ja rikkaat; se oli seura, joka sulattaa yhteen kehittyneet ja kehittymättömät, jossa kehittyneemmät ohjaavat ja samalla itse oppivat ajattelemaan elämän kysymyksiä ja määräämään elämänsä suunnan järjellisen ajatuksen mukaan. Rakkaus ja usko tulevaisuuteen ovat nuorisoseuran toiminnan voiman lähteet.

Hän oli itsekseen opiskellut lueskelemalla sitä ja tätä ja siten ikäänkuin kohonnut yläpuolelle kyläkuntansa muita nuoria ihmisiä. Hän kärsi heidän raaoista puheistaan ja vastenmielisesti otti hän osaa heidän tavallisiin huvituksiinsa.

Mutta nyt oli nuorisoseura ja sen hän toivoi vaikuttavan herättävästi noihin toisiinkin. Ja rohkealla mielellä ryhtyi sieltä käsin maailmanparannuspuuhiinsa.

Hän koetti järjestää iltamia, joissa puhui nuorisoseuran tarkoituksista. Hän sai etupäässä yksin järjestää näihin iltamiin ohjelman. Sen suorittajat hän itse valitsi. Kenelle hän antoi runon, kenelle kertomuksen, kenelle puheen j.n.e. Ei hän määrännyt ketään suorastaan tehtäviinsä vaan hän antoi jokaisen kuvitella itse vapaasta tahdosta valinneensa osansa.

Seuran toiminta tuli hänen työnsä vuoksi vilkkaaksi. Joskus sai hän toisetkin innostumaan niin, että ilta kului hupaisesti sekä häneltä että muilta.

Iltamien kautta sai seura rahaa, joka oli tarpeeseen talon rakennuksessa syntyneen velan maksamiseksi. Mutta tuloista sai Kalle osan pidätetyksi kirjastoa varten. Kirjaston hän oli halunnut jo heti seuran perustamisen jälkeen.

Hänellä itsellään oli kirjaston alku, jonka hän oli saanut hankituksi ja myötäänsä hän koetti omaa kirjastoaan lisätä. Hänellä olikin suuri osa suomenkielellä ilmestyneistä teoksista.

Nuorisoseura sai myös kirjaston. Hänen mielipiteensä mukaan ei seuran toiminnan arvo ollut riippuvainen iltamista eikä loistavista tuloista, vaan siitä sisäisestä työstä, jota seuran jäsenet tekevät itsensä kehittämiseksi. Tähän sisäiseen työhön oli kirjasto tarpeeseen ja siksi oli hän niin innokkaasti sitä koettanut saada.

Mutta vaikka hän kuinka harvojen häntä kannattavien seuran jäsenten kanssa koetti saada seuran toiminnan tarkoitustaan vastaavaksi, niin huomasi hän ponnistelevansa turhaan. Ei hän ei siellä saa enemmän huvitella.

Tämän hän ymmärsi, jos luopuminen tulisi yleiseksi, olevan seuran kuoleman. Tuhansien markkojen velka painoi hänen tuntoaan kuin kivi. Hänen toimestaanhan oli seura etupäässä syntynytkin ja hänen toimestaanhan oli velka otettu ja talo tehty. Hänellä ei ollut muuta edessä kuin joko taipua toimimaan yleisen huvitteluhalun mukaan tai luopua seuran johdosta ja antaa kaiken mennä menojaan. Jos seurasta tekisi tanssiseuran, niin pian se voisi silloin veloistaan päästä, sillä olihan seura laajassa, varakkaassa seudussa. Mutta paha oli hänen päättää niin tai näin. Monta kertaa kirosi hän tuon ijankaikkisen tanssikiihkon, jota hän ei ymmärtänyt. Monta kertaa kirosi hän tytöt, nuo hänelle tuntemattomat kapineet, joitten hän luuli olevan syynä huvitteluintoon.

Mutta sentään toivoi hän parasta. Hän uskoi voivansa saada asiat mielensä mukaan järjestetyiksi.