霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-5. luku. TAISTELU

"Soittakaa kenraalimarssia, uskollinen rumpumajuri!" huusi Pähkinänrusentaja äänekkäästi, ja rummunlyöjä alkoi heti pärryyttää niin taiteellisesti, että lasikaapin ikkunat tutisivat ja tärisivät. Nyt alkoi kuulua jyskinää ja rätinää, ja Maria huomasi, että kannet kaikissa niissä laatikoissa, joissa Fritzin sotajoukko majaili, ponnahtivat auki, ja sotamiehet hypähtivät alimmalle hyllylle, missä he järjestyivät lankasuoriksi joukkueiksi. Pähkinänrusentaja kiiti edestakaisin, puhellen innostuttavasti joukoilleen.

"Torvenpuhaltaja-lurjuksista ei yksikään liiku!" jylisi Pähkinänrusentaja kiihottuneena, mutta kääntyi samassa ilveilijän puoleen, joka oli tullut hiukan kalpeaksi ja jonka pitkä kaula vapisi huomattavasti, ja lausui juhlallisesti:

"Kenraali, minä tunnen rohkeutenne ja kokemuksenne, tässä vaaditaan nopeata käsityskykyä ja oikean hetken ymmärtämistä — minä uskon teille ratsujoukon ja tykistön komennon — hevosta ette tarvitse, teillä on pitkät koivet, ja te laukkaatte niillä sangen hyvin. Täyttäkää siis velvollisuutenne."

Ilveilijä painoi heti pitkät, kuivat sormensa suulleen ja kiekui läpitunkevalla äänellä, ja kuului aivan siltä kuin sadoilla pienillä torvilla olisi iloisesti toitotettu. Silloin kuului kaapista hirnuntaa ja töminää, ja katso, Fritzin kyrassierit ja ratsumiehet ja ennen kaikkea uudet loistavat husaarit hyökkäsivät ulos ja pysähtyivät ennen pitkää lattialle. Nyt kulki rykmentti toisensa perästä liehuvin lipuin ja musiikin soidessa Pähkinänrusentajan ohi ja asettui leveään rintamaan lattian poikki. Etumaisina tulivat ritisten ja paukkuen Fritzin tykit, jotka olivat tykkimiesten ympäröimät. Kohta kuului pum — pum, ja Maria näki kuinka sokeriryynit putoilivat sankkoihin hiirikomppanioihin, jotka muuttuivat aivan valkeiksi ja nolostuivat suuresti. Mutta suurta vahinkoa tuotti etenkin raskas tykistö, joka oli asettunut äidin jakkaralle ja — pum — pum — pum — yhtämittaa satoi piparkakkuja hiirien joukkoon, ja niitä kaatui laumoittain. Siitä huolimatta hyökkäsivät hiiret yhä lähemmäksi ja syöksyivät muutamille tykeillekin. Mutta silloin syntyi melu — prr — prr — prr —, ja savun ja pölyn seasta saattoi Maria tuskin erottaa mitä nyt tapahtui.

Se oli kuitenkin varma, että kaikki osastot taistelivat raivokkaasti, ja voitto häilyi kauan puolelta toiselle. Hiiret lähettivät yhä uusia joukkoja, ja heidän pienet hopeakuulansa, joita he hyvin taitavasti singahuttelivat, putoilivat jo lasikaapille.

Epätoivoisina harhailivat Gertrud ja Clara edestakaisin ja vääntelivät käsiään.

"Täytyykö minun kuolla kukkeimmassa nuoruudessani! — minun joka olen kaunein koko nukkemaailmassa!" huusi Clara.

"Olenko minä säilynyt näin hyvin vain kuollakseni neljän seinän sisällä!" kiljui Gertrud.

Ja sitten lankesivat he toistensa kaulaan ja itkivät niin äänekkäästi, että se kuului meluavan taistelun tuoksinankin yli.

Sillä siitä melusta, joka nyt alkoi, ei teillä, kunnioitetut kuulijat, voi olla aavistustakaan. Prr — prr — puff, puff, piff — pum, purum, pum — purum — pum — vikisivät ja huusivat Hiirikuningas ja kaikki hiiret yhtä aikaa, ja sitten kuului jälleen Pähkinänrusentajan mahtava ääni, kun hän jakeli hyödyllisiä käskyjään ja kulki tulessa seisovien pataljooniensa edessä.

Ilveilijä oli tehnyt useita loistavia ratsuväen hyökkäyksiä ja niittänyt kunniaa, mutta Fritzin husaareihin satoi hiiritykistön inhoittavia, pahanhajuisia kuulia, jotka tahrasivat heidän punaiset univormunsa, ja siksi eivät he olleet oikein taistelutuulella. Ilvehtijä käski niiden tehdä kierroksen vasemmalle, ja komennusinnon valtaamana teki hän itsekin samoin, kyrassierit ja ratsuväki myöskin — sanalla sanoen, he kääntyivät kaikki vasemmalle ja marssivat kotiin. Sen kautta joutui jakkaralle asettunut tykistö vaaraan, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kokonainen lauma inhoittavia hiiriä hyökkäsi niin voimakkaasti, että koko jakkara tykkeineen ja tykistömiehineen kaatui kumoon.

Pähkinänrusentaja näytti kovin tyrmistyneeltä ja määräsi, että oikea siipi tekisi liikkeen taaksepäin. Sinähän tiedät, sotataitoinen kuulijani, että sellainen liike on melkein samaa kuin pako, ja suret nyt jo kanssani sitä onnettomuutta, joka uhkasi urhean Pähkinänrusentajan joukkoa.

Käännä kuitenkin katseesi tästä onnettomuudesta ja tutki Pähkinänrusentajan joukon vasenta sivustaa, missä kaikki vielä on kunnossa, ja sotaherralla ja sotajoukolla on paljon toivoa. Kuumimman taistelun tuoksinassa oli hiiriratsuväkeä hiljaa hiipinyt pesukaapin alta, ja äänekkäästi ja hurjasti huutaen syöksyivät he Pähkinänrusentajan sotajoukon vasenta sivustaa kohti. Mutta millainen vastarinta heitä kohtasikaan!

Hitaasti, sitä mukaa kuin epäedullinen maaperä salli, sillä kaapin reunalistan yli oli kuljettava, oli lempinukkejoukkue kahden kiinalaisen keisarin johtamana hyökännyt ja muodostanut neliön. Nämä urhoolliset, sangen kirjavat ja ihanat joukot, joihin kuului suuri määrä puutarhureita, tyrolilaisia, tunguuseja, kampaajia, ilveilijöitä, rakkaudenjumalia, jalopeuroja, tiikereitä ja marakatteja, taistelivat järkevästi, urhoollisesti ja kestävästi. Spartalaisella horjumattomuudella olisi tämä valiojoukko saanut voiton vihollisesta, ellei uhkarohkea vihollinen ratsumestari olisi urheasti syöksynyt esiin ja purrut toisen kiinankeisarin päätä poikki ja tämä kaatuessaan lyönyt kuoliaaksi kahta tunguusia ja yhtä marakattia. Siten syntyi aukko, jonka läpi vihollinen tunkeutui, ja kohta oli koko pataljoona hajallaan. Kuitenkaan ei vihollisella ollut siitä sanottavaa etua. Samassa kun hiiriratsumestari verenhimoisesti puraisi erään urhoollisen vastustajan keskeltä kahtia, sai hän pienen painetun ilmoituslappusen kaulaansa ja kuoli siinä silmänräpäyksessä.

Mutta auttoiko tämäkään Pähkinänrusentajan sotajoukkoa, joka, kerran alettuaan peräytyä, kulki yhä taaksepäin ja kadotti yhä enemmän ja enemmän väkeä, onnettoman Pähkinänrusentajan koettaessa pitää puoliaan lasikaapin luona vain kourallisella väkeä?

"Reservi esiin! — Ilvehtijä — lörpöttelijä — rumpumajuri — missä te olette?"

Näin huusi Pähkinänrusentaja, joka toivoi, että lasikaapista tulisi yhä uusia joukkoja. Sieltä tulikin muutamia ruskeita ukkoja ja akkoja, jotka olivat kaupungista kotoisin, ja joilla oli kultaiset kasvot, hatut ja kypärät, mutta he huitoivat miekoillaan niin takaperoisesti, että he eivät satuttaneet ainoatakaan vihollista, ja kerran olivat he vähällä lyödä hatun päästä omalta sotaherraltaan, itse Pähkinänrusentajalta. Vihollisjääkärit purivat myös pian heidän jalkansa poikki, ja he kapsahtivat kumoon ja kaatoivat mukanaan muutamia Pähkinänrusentajan aseveikkoja.

Nyt oli Pähkinänrusentaja aivan vihollisten ympäröimä ja suuressa tuskassa ja hädässä. Hän olisi tahtonut hypätä hyllyn reunalistan ylitse, mutta jalat olivat liian lyhyet. Gertrud ja Clara olivat tainnuksissa, he eivät voineet auttaa häntä. Husaarit ja ratsumiehet hyppelivät yhtenä kuhinana hänen ympärillään. Silloin huusi hän aivan epätoivoissaan:

"Hevonen — hevonen — kuningaskunta hevosesta!"

Samassa tarttui kaksi vihollista ampujaa hänen viittaansa, ja

Hiirikuningas lähestyi vikisten voitokkaasti seitsemine kitoineen.

Maria tuli aivan epätoivoiseksi.

"Voi, Pähkinänrusentaja-parka", huusi hän nyyhkyttäen, ja tuskin itsekään tietäen mitä teki, tarttui hän vasempaan kenkäänsä ja singahutti sen raivokkaasti keskelle sakeinta hiiriparvea suoraan kuningasta kohti. Siinä hetkessä hajaantuivat kaikki kuin poispuhalletut. Mutta Maria tunsi vasemmassa käsivarressaan vielä entistäänkin pistävämpää kipua ja vaipui pyörtyneenä lattialle.