芬兰语儿童故事:Pikku karitsan seikkailu

Raikas aamu sarasti sammakkolammen metsään. Nurmi oli kasteen peitossa ja kukkaset yrittivät pitää kauniin värinsä kylmästä yöstä piittaamatta. Aurinko lämmitti jo puiden latvoja ja vähitellen lempeä tuuli kuivasi maan kasteesta.

 

Linnut alkoivat sirkuttaa ja eläimet heräsivät tyytyväisinä pesistään. Mutta pieni orpo karitsa, joka ei ollut löytänyt yösijaa, oli nukahtanut illalla suuren pensaan juurelle. Se heräsi kohmeissaan koleaan ilmaan ja kipitti kiireesti auringon paistamalle kalliolle. Siinä oli lämpöisempää.

 

Läheistä metsäpolkua pitkin asteli kiiltäväturkkinen Lammas-rouva Vilhelmiina. Se oli juuri käynyt aamupesulla sammakkolammella ja oli puti puhdas. Vilhelmiina oli menossa kotiin laittamaan lapsilleen ruokaa.

 

"Hei, minä olen Kevalia, saisinko tulla mukaasi?" ,orpo karitsa kysäisi Vilhelmiinalta, kun huomasi hänen kulkevan metsässä." Minulla on hieman kylmä ja janottaakin", Kevalia jatkoi. Vilhelmiina, joka kunnioitti siisteyttä ja hyviä tapoja, ei voinut olla huomaamatta, kuinka roskainen ja mutainen pikku lampaan turkki oli. Hän jatkoi matkaansa ja mumisi itsekseen, että meille ei voi kyllä noin likaisena tulla.

 

Kevalia tuli hyvin surulliseksi. Kyynel vierähti sen pehmoiselle karitsan poskelle. Sen oli yhä kylmempi ja nälkäkin alkoi murista vatsassa. Juuri, kun Kevalia aikoi lähteä puiden varjostamaa polkua sammakkolammelle, hänen takaansa kuului vieno kysymys: Kuka sinä olet? Miksi olet noin allapäin? Kevalia käänsi katseensa ja näki Passe-karitsan tallustavan hänen luokseen. Passe oli leikkimässä metsässä ja huomasi, että puiden takaa pilkotti jotain valkoista. Hän oli tullut uteliaasti katsomaan ja löysi sieltä Kevalian. Passe ojensi käpälänsä Kevaliaa kohti aikoakseen silittää sen kiharaista karvaa. Kevalia astui askeleen taaksepäin. Alakuloisesti se määki: "e-en halua, että sinun sievät sorkkasi tulevat likaisiksi minun turkistani". Passe hymyili ja näytti omia jalkojaan ja turkkiaan. Ne olivat ainakin yhtä likaiset, kuin Kevalialla. Molemmat nauroivat ja halasivat toisiaan auringon maalaillessa säteillään puiden välistä. Karitsat jatkoivat matkaansa yhdessä laulellen ja kuunnellen toistensa hauskoja tarinoita.

 

Karitsat saapuivat Passen kotiin sammakkolammen rannalle. Siellä Kevalia sai ruokaa ja lämpimän katon päänsä päälle. Passe opetti hänelle sinä päivänä monen monta leikkiä ja Kevalialla oli hurjan hauskaa. Karitsoista tuli hyvät ystävykset. Illan tullen he kävivät iltapesulla ja laittoivat nukkumaan vieretysten lämpimän filtin päälle. Emo lammas kävi kertomassa iltasadun. Kevalia jo nukkui, kun emo toivotti hyvää yötä.

 

Aamun valjetessa Passe heräsi. Kevalian vielä nukkuessa makoisasti villapeiton alla, Passe lähti ulos pirteään aamuilmaan. Hän tapasi pihalla Vilhelmiinan ja kertoi suloisen tarinansa karitsa kaveristaan. Vilhelmiina kuunteli ja ymmärsi yhtäkkiä, että se oli sama karitsa, joka oli pyytänyt häneltä apua. Vilhelmiina kävellessä kotiinpäin katui sitä, miten oli jättänyt karitsan kylmissään ja nälissään yksin metsään. Hän ymmärsi, miten väärin oli kohdella pikku Kevaliaa noin välinpitämättömästi, koska se oli nuhruinen ja likainen.

 

Vielä samana päivänä Vilhelmiina meni pyytämään Kevalialta anteeksi ja kutsui karitsat kotiinsa juhlimaan. Vilhelmiina ihastui Kevalian puhtaan valkoiseen samettiseen turkkiin ja hoivasi karitsaa, kuin omaa lastansa. Hän lupasi aina tarjota hänelle yösijan ja ruokaa, jos vain Kevalia halusi. He viettivät komeat juhlat ja valvoivat iltamyöhään lammas ystävien kanssa. Kevalia sai olla juhlien kunniavieras ja oli onnellisempi, kuin koskaan ennen.