霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-4. luku. IHMEELLISIÄ ASIOITA.

Vielä on lääkintäneuvoksen arkihuoneessa oven vieressä, oikeanpuolisella pitkällä seinällä, korkea lasikaappi, jossa lapset säilyttävät kaikki kauniit tavaransa, joita he vuosien kuluessa ovat saaneet. Louisa oli vielä aivan pieni, kun isä tilasi kaapin taitavalta nikkarilta, joka pani siihen niin taivaankirkkaat ikkunat ja muutoinkin laittoi sen niin kauniiksi, että kaikki mitä kaappiin pantiin, näytti siellä miltei kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin kädessä pitäen.

Ylimmällä hyllyllä, jonne Maria ja Fritz eivät ylettyneet, olivat setä Drosselmeierin taideteokset, sen alapuolella kuvakirjat, ja molemmat alimmat hyllyt saivat Maria ja Fritz täyttää aivan oman mielensä mukaan. Maria järjesti kuitenkin alimman hyllyn aina nukkiensa asunnoksi, jota vastoin Fritz asetti sotajoukkonsa leiriin seuraavalle hyllylle. Niin kävi tänäänkin, sillä sillaikaa kuin Fritz järjesti husaarinsa paikoilleen, pani Maria mamsseli Gertrudin syrjään ja asetti uuden sievän nukkensa kauniisti kalustettuun huoneeseen ja kutsui itsensä hänen luokseen makeiskekkereille.

Sanoin, että huone oli kauniisti kalustettu, ja se on myöskin totta, sillä en tiedä onko sinulla, sinä tarkkaavainen lukijani Maria, samoin kuin pikku neiti Stahlbaumilla (sinähän tiedät jo, että hänenkin nimensä on Maria), niin! — tarkoitan onko sinulla, kuten hänelläkin, pieni kukallinen sohva, useita somia tuoleja, sievä teepöytä, ja ennenkaikkea pieni kaunis kiillotettu sänky, missä somat nuket nukkuvat. Kaikki nämä olivat kaapin nurkassa, missä seinätkin olivat verhotut kirjavilla kuvilla, ja siksi voit käsittää, että uusi nukke, joka oli nimeltään mamseli Clara, viihtyi tietenkin hyvin huoneessa, kuten Maria jo samana iltana huomasi.

Ilta oli jo myöhä, keskiyö lähestyi, ja setä Drosselmeier oli jo kauan sitten lähtenyt, eivätkä lapset millään pelillä tahtoneet erota lasikaapista, vaikka äiti miten olisi koettanut kehottaa heitä nukkumaan.

"Totta tosiaan", huudahti Fritz viimein, "miesparat (hän tarkoitti husaareja) haluavat myöskin päästä levolle, eikä yksikään heistä uskalla nyykytellä niin kauan kuin minä seison tässä, ei hituistakaan, se on varma se!"

Ja niin hän lähti.

Maria sen sijaan pyyteli kovin:

"Anna minun jäädä tänne, rakas äiti, vain pieneksi hetkeksi, vain pienen pieneksi ajaksi; minulla on vielä niin paljon tehtävää, ja kun kaikki on valmista, menen heti nukkumaan!"

Maria oli kiltti ja järkevä tyttö, ja siksi arveli äiti saattavansa hyvin jättää hänet hetkeksi yksin leikkikaluineen. Mutta jotta Maria ei uuden nukkensa ja muiden lelujen takia unohtaisi kynttilöitä, jotka paloivat kaapin ympärillä, sammutti äiti ne kaikki, ja vain kattolamppu, joka paloi keskellä huonetta, levitti pehmeää miellyttävää valoaan.

"Tule pian tänne, Maria kulta, muutoin et jaksa nousta ajoissa huomenna", huusi äiti astuessaan sänkykamariin.

Heti kun Maria oli jäänyt yksin, ryhtyi hän siihen, mikä oli lähinnä hänen sydäntään, ja mitä hän ei äidilleenkään ollut tahtonut uskoa, tuskin itsekään tietäen mistä syystä. Koko ajan oli hän kantanut käsivarrellaan Pähkinänrusentajaa nenäliinaan kiedottuna. Nyt asetti hän hänet varovaisesti pöydälle, avasi liinan hiljaa, hiljaa ja tutki haavaa. Pähkinänrusentaja oli hyvin kalpea, mutta hän hymyili niin surumielisesti ja ystävällisesti, että se aivan pisti Marian sydämeen.

"Voi, sinä pieni Pähkinänrusentaja", sanoi hän hiljaa, "älä ole vihainen, vaikka Fritz veikko teki sinulle pahaa, ei hän tarkoittanut mitään pahaa; hän on vain tullut hieman kovasydämiseksi rajusta sotilaselämästä, mutta muutoin hän on aika kiltti poika, sen voin vakuuttaa. Mutta minä kyllä huolehdin sinusta oikein hyvin, kunnes tulet terveeksi jälleen. Setä Drosselmeier asettaa kyllä hampaasi lujasti paikoilleen ja vääntää hartiasi takaisin sijoilleen, sillä hän osaa tehdä sellaisia asioita."

Mutta Maria ei ehtinyt puhua loppuun, sillä samassa kun hän mainitsi sanan Drosselmeier, irvisti ystävämme Pähkinänrusentaja oikein inhoittavasti, ja hänen silmänsä säkenöivät vihreinä. Kauhu valtasi Marian, mutta silloin hymyilikin rehellinen Pähkinänrusentaja surumielisesti, ja Maria ymmärsi silloin, että lampunliekki oli venynyt ilmavirran vaikutuksesta ja vetänyt Pähkinänrusentajan kasvot irviin.

"Mikä tyhmä tyttö minä olenkaan, kun pelästyn niin, että aivan uskon puukappaleen osaavan irvistää! Mutta minä pidän kaikessa tapauksessa Pähkinänrusentajasta, koska hän on niin hassunkurinen ja samalla niin surumielinen, ja sentähden tahdon hoitaa häntä hyvin!"

Näin sanoen otti Maria ystävänsä Pähkinänrusentajan käsivarrelleen, lähestyi lasikaappia, asettui istumaan sen eteen ja sanoi uudelle nukelleen:

"Minä pyydän, Clara neito, että luovutat sänkysi haavoittuneelle Pähkinänrusentaja-raukalle ja koetat tulla toimeen sohvalla parhaasi mukaan. Ajattele, että sinä olet terve ja reipas, sillä muutoin ei sinulla olisi tuollaisia paksuja tummanpunaisia poskia, ja ettei kaikilla nukeilla, vaikka ne olisivatkin kauniit, ole tuollaista pehmeää sohvaa."

Clara neito näytti loistavassa jouluasussaan aika ylhäiseltä ja loukkaantuneelta eikä virkkanut sanaakaan!

"No niin, mitä minä tässä turhaan kursailen", päätti Maria, otti esiin sängyn, asetti Pähkinänrusentajan hiljaa ja varovaisesti siihen, kietoi vielä uuden kauniin nauhan, mikä hänellä itsellään oli ollut vyötäisillä, loukkaantuneiden olkapäiden ympärille ja veti peiton aivan hänen nenäänsä asti.

"Mutta epäkohteliaan Claran luo hän ei saa jäädä", jatkoi hän ja nosti sängyn Pähkinänrusentajineen seuraavalle hyllylle, niin että se joutui aivan sen kylän viereen, missä Fritzin husaarit asuivat.

Hän lukitsi kaapin ja oli juuri lähtemäisillään makuuhuoneeseen, kun — olkaa tarkkaavaiset, lapset! — kun alkoi kuulua hiljaista, hiljaista kuiskinaa, tassutusta ja rätinää joka puolelta, uunin takaa, tuolien takaa, kaappien takaa. Seinäkello alkoi surista yhä kovemmin ja kovemmin, mutta ei saattanut lyödä. Maria katsahti siihen. Siellä oli suuri kullattu pöllö, joka istui kellolla, laskenut alas siipensä ja peitti niillä kokonaan kellon ja kurkotti inhoittavaa päätään käyrine nokkineen. Ja yhä kovemmin surisi, ja sanat kävivät yhä selvemmiksi:

"Hiljaa, kello, hiljaa surise — aivan hiljaa, hiljaa hurise — hiljaa surise — tarkka on korva hiirten herran — purr-purr, pum-pum — laula sä laulusi vielä kerran — purr-purr, pum-pum —, lyö, kello, lyöppäs nyt, ripeä tahti — kohta on poissa kuningasmahti."

Ja pum, pum kuului kumeasti ja käheästi kaksitoista kertaa!

Mariaa alkoi aika lailla pelottaa, ja hän oli jo kiirehtimäisillään pois kauhuissaan, kun hän yhtäkkiä näki setä Drosselmeierin, joka istui pöllön paikalla seinäkellolla, ja oli ripustanut keltaiset nutunliepeensä kummallekin puolelle aivan kuin siiviksi. Mutta Maria rohkaisi mielensä ja huudahti itkuun purskahtamaisillaan:

"Setä Drosselmeier, setä Drosselmeier, mitä sinä teet tuolla ylhäällä? Tule alas minun luokseni äläkä pelästytä minua tuolla tavoin, sinä häijy setä Drosselmeier!"

Mutta silloin alkoi kuulua kihinää ja vikinää joka puolelta, ja hetken kuluttua oli aivan kuin tuhannet pienet jalat olisivat sipsutelleet ja juosseet seinän takana, ja tuhansia pieniä jalkoja loisti raoista. Mutta valoja ne eivät olleetkaan, ei, vaan pieniä säkenöiviä silmiä, ja Maria huomasi, että ne olivatkin pieniä hiiriä, jotka kaikkialta kurkistelivat ja tunkeutuivat sisään. Hetken päästä kuului tassutusta ja sipsutusta ympäri salia — yhä suurempia ja tiheämpiä hiiriparvia laukkaili sinne tänne, ja ne asettuivat viimein riviin, aivan samoin kuin Fritzillä oli tapana järjestää sotilaansa, kun niiden oli määrä mennä taisteluun. Tämä oli Marian mielestä kovin hullunkurista, ja kun hänellä ei ollut, kuten useilla muilla lapsilla, synnynnäistä kauhua hiiriä kohtaan, oli kaikki pelko jo haihtumaisillaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua niin korvia vihlovaa vikinää ja vihellystä, että jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä.

Ja mitä hän saikaan nähdä! — Niin, totta tosiaan, kunnioitettu lukijani, vaikka tiedänkin, että sydämesi on oikealla paikallaan, kuten viisaalla ja urhoollisella sotaherra Fritz Stahlbaunilla, niin luulen kuitenkin että olisit juossut tiehesi, jos olisit nähnyt kaiken mitä Maria nyt näki, ja luulenpa suoraan sanoen, että olisit hypännyt sänkyysi ja vetänyt peitteen paljon korkeammalle kuin sinulla muutoin on tapana.

Mutta — Maria-parka ei voinut edes sitäkään tehdä, sillä — kuunnelkaa, lapset! — aivan, aivan hänen edessään pölisi soraa ja kalkkia ja tiilikiviä ikäänkuin maanalaisen voiman sysääminä, ja seitsemän hiirenpäätä ja seitsemän säkenöivää kruunua kohosi lattiasta, hirveästi sihisten ja vikisten. Pian tuli esiin myöskin ruumis, jossa nämä seitsemän päätä olivat, ja suuri seitsemällä diadeemilla koristettu hiiri päästi kolminkertaisen huudon kokoontuneelle sotajoukolleen, joka nyt, yks kaks kolme lähti liikkeelle ja — kop-kop, kop-kop — eteenpäin — suoraan kaappia kohti — suoraan Mariaa kohti, joka yhä seisoi kaapin lasioven vieressä. Marian sydän jyskytti pelosta ja kauhusta niin, että hän luuli sen hypähtävän pois rinnasta ja arveli jo kuolevansa. Mutta nyt tuntui siltä kuin veri olisi seisahtunut suonissa. Hän horjahti tahdottomasti. Silloin kuului kil-kil, kili-kil, ja lasiovi särkyi pieniksi pirstaleiksi, sillä hän oli tyrkännyt sitä kyynärpäällään. Hän tunsi tosin samalla pistävää kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen sydämensä tuntui yhtäkkiä kevyemmältä, eikä hän enää kuullut mitään vikinää eikä huutoja, kaikki oli niin hiljaista, niin hiljaista, ja vaikkei hän uskaltanut katsahtaa ympärilleen, luuli hän kuitenkin, että hiiret olivat pelästyneet lasin kilinää ja vetäytyneet takaisin reikiinsä.

Mutta mitä olikaan taaskin tekeillä? — Aivan Marian takaa alkoi kuulua omituisia sanoja kaapin luota ja pienet, vienot äänet kuiskivat:

"Herätkää — herätkää — joukot nää — yö on lähestynyt — herätkää — hei, urhot, taistoon nyt!"

Ja pienet kellot kilahtivat somasti ja miellyttävän sopusointuisesti.

"Voi, sehän on minun kellopelini!" huudahti Maria iloisesti ja hypähti nopeasti sivulle. Silloin hän näki, että kaapista loisti valoa ja miten siellä toimittiin ja työskenneltiin aivan ihmeellisesti. Useat nuket juoksentelivat edestakaisin ja huitoivat pienine käsineen. Yhtäkkiä nousi Pähkinänrusentaja vuoteestaan, heitti peitteen kauaksi ja hypähti molemmille jaloilleen huutaen:

"Knak-knak-knak — tyhmät hiirihoukat — tyhmät hullut moukat — hiirimoukat — knak-knak hiirimoukat — krik ja krak — senkin houkat."

Ja näin sanoen veti hän esiin pienen miekkansa, huitoi ilmaa ja huudahti:

"Kuulkaa, rakkaat vasallini, ystäväni ja veljeni, tahdotteko auttaa minua kovassa taistelussa?"

Heti huusi kolme lörpöttelijää, yksi ilvehtijä, neljä nokikolaria, kaksi kitaransoittajaa ja yksi rumpumajuri:

"Niin, herra — me olemme teille uskolliset — teitä seuraamme kuolemaan, voittoon ja taisteluun!" ja he hyökkäsivät suin päin ihastuneen Pähkinänrusentajan perässä, joka vaaraa pelkäämättä suunnitteli hypätä alas ylemmältä hyllyltä.

Niin, henkivartijain oli helppo hyökätä alas, sillä huolimatta siitä, että heillä oli upeat silkki- ja verkapuvut, eivät heidän sisuksensa olleet muuta kuin pumpulia ja sahanjauhoa, siksi kimmahtivatkin ne alas kuin pienet villasäkit. Mutta Pähkinänrusentaja-parka olisi varmaankin taittanut käsivartensa ja jalkansa, sillä ajatelkaahan, hylly oli melkein kahden jalan korkeudella maasta, ja hänen ruumiinsa oli niin hauras, aivan kuin se olisi lehmuksesta vuoltu. Niin, Pähkinänrusentaja olisi varmaankin taittanut käsivartensa ja jalkansa, ellei mamseli Clara, samassa kun Pähkinänrusentaja otti vauhtia, olisi hypännyt reippaasti sohvalta ja sulkenut urhoa paljastettuine miekkoineen pehmeään syliinsä.

"Oi, sinä rakas, kiltti pikku Clara!" nyyhkytti Maria, "kuinka väärin olenkaan sinua tuominnut; varmaankin luovutit oikein mielelläsi sänkysi ystävällemme Pähkinänrusentajalle!"

Mutta mamsseli Clara huudahti painaen hellästi nuorta urhoa silkkirintaansa vasten:

"Oi, herra, älkää syöksykö taisteluun ja vaaraan, te joka olette sairas ja haavoittunut. Katsokaa miten urhokkaat vasallinne kokoontuvat, taistelunhaluisina ja voitonvarmoina. Lörpöttelijä, ilveilijä, nokikolari, kitaransoittaja ja rumpumajuri ovat jo alhaalla, ja lempinukkeni hyllylläni alkavat jo liikuskella! Levähtäkää minun käsivarrellani, oi herra, tai istukaa töyhtöhatullani ja katselkaa sieltä voittoa, jonka olette saavuttava!"

Niin puheli Clara. Mutta Pähkinänrusentaja oli aivan hillitön ja sätkytteli jalkojaan niin vimmatusti, että Claran täytyi viimein asettaa hänet maahan. Mutta samassa painui hän kohteliaasti toiselle polvelleen ja sammalsi:

"Oi, neito, aina olen taistelussa ja sodassa muistava sitä hellyyttä ja armoa, mitä minulle osoititte!"

Silloin kumarsi Clara niin syvään, että hän saattoi tarttua Pähkinänrusentajaa käsivarteen, ja hän veti hänet hiljaa seisoalleen, irrotti nopeasti kullallakirjaellun vyönsä ja aikoi sitoa sen pikkumiehen ympärille, mutta tämä peräytyi kaksi askelta, vei käden sydämelleen ja sanoi juhlallisesti:

"Korkea neito, älkää tuolla tavoin tuhlailko suosiotanne minulle, sillä…" Hän keskeytti, huoahti syvään, vetäisi sitten nopeasti olkapäältään sen pienen nauhan, jolla Maria oli sitonut hänet, painoi sen huulilleen, sitoi sen vyöksi ja hyppäsi, heiluttaen urhoollisesti paljastettua miekkaansa, nopeasti ja ketterästi kuin pieni lintu hyllyn liisteen yli lattialle.

Teidän täytyy huomata, lahjakkaat ja erinomaiset kuulijani, että Pähkinänrusentaja oli jo ennen kuin hänestä oli tullut todella elävä olento, selvästi ymmärtänyt kaiken sen hyvyyden ja rakkauden, jota Maria osoitti hänelle, ja että hän, vain siksi että hän ihaili Mariaa niin suuresti, ei tahtonut edes ottaa tai käyttää mamsseli Claran antamaa nauhaa, vaikka se olisi ollut miten kaunis ja upea hyvänsä. Uskollinen hyvä Pähkinänrusentaja koristeli itseään mieluummin Marian lahjoittamalla vaatimattomalla nauhalla.

Mutta mitähän seuraa nyt?

Samassa kun Pähkinänrusentaja hyppää alas, alkaa vikinä ja huuto uudelleen. Voi! suuren pöydän alle on lukemattomia hiiriä järjestynyt joukkueiksi, ja kaikkia heitä pitempänä seisoo kamala seitsenpäinen hiiri!

Mitenkähän tässä käynee?