霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-6. luku. SAIRAUS.

Aivan kuin kuolonunesta herätessään makasi Maria omassa vuoteessaan, ja aurinko loisti kirkkaasti ja säteili huoneeseen jäätyneestä ikkunasta. Aivan hänen vieressään istui vieras mies, jonka hän kuitenkin pian tunsi lääkäri Wendelsterniksi.

Tämä sanoi matalalla äänellä:

"Nyt hän on hereillä!"

Silloin tuli äiti hänen luokseen ja tarkasteli Mariaa huolestunein katsein.

"Voi, rakas äiti", kuiskasi pikku Maria, "ovatko kaikki ne inhoittavat hiiret jo poissa ja onko kiltti Pähkinänrusentaja pelastunut?"

"Älä puhu tuollaisia tyhmyyksiä, rakas Maria", vastasi äiti, "mitä hiirillä on tekemistä Pähkinänrusentajan kanssa! Mutta sinä, tuhmuri, olet tuottanut meille kaikille aika lailla huolta ja ikävyyksiä. Niin käy, kun lapset ovat tuhmia eivätkä tottele vanhempiaan. Sinä leikit eilen nukeilla aivan yöhön asti. Sinä tulit uniseksi, ja ehkäpä pieni hiiri, vaikkei niitä muutoin ole täällä, pelästytti sinua — siinä kyllin, että löit käsivartesi kaapin lasiruutuun ja sait niin pahan haavan, että tohtori, joka juuri on poistanut haavasta lasisirpaleet, arvelee, että olisit voinut saada jäykän käsivarren tai että veresi olisi voinut vuotaa kuiviin. Jumalan kiitos, että minä, joka heräsin keskellä yötä enkä nähnyt sinua vuoteessasi, nousin ylös ja menin arkihuoneeseen. Silloin makasit sinä aivan lasikaapin vieressä pyörtyneenä ja verissäsi. Minä olin pyörtyä kauhusta. Siinä sinä makasit, ja sikin sokin ympärilläsi näin Fritzin tinasotamiehiä ja muita nukkeja, rikkinäisiä lempinukkeja ja piparkakku-ukkoja. Mutta Pähkinänrusentaja oli verisellä käsivarrellasi, aivan lähellä vasenta kenkääsi."

"Voi, pikku äiti, pikku äiti", huudahti Maria, "siinähän näet, nehän olivat jälkiä suuresta taistelusta nukkien ja hiirten välillä. Ja minä kauhistuin niin suuresti vain siksi, että hiiret tahtoivat vangita Pähkinänrusentaja-paran, joka johti nukkejoukkoa. Silloin singahutin minä kenkäni suoraan hiiriparveen enkä tiedä mitä sitten tapahtui."

Tohtori Wendelstern iski silmää äidille, ja tämä sanoi nyt ystävällisesti Marialle:

"Älkäämme puhuko enää siitä asiasta, rakas lapseni! Rauhoitu, hiiret ovat nyt kaikki poissa, ja Pähkinänrusentaja on terveenä ja reippaana lasikaapissa."

Lääkintäneuvos Stahlbaum astui nyt huoneeseen ja keskusteli kauan aikaa tohtori Wendelsternin kanssa. Sitten tyttö kuuli selvästi, että oli puhe haavakuumeesta. Hänen täytyi jäädä sänkyyn ja ottaa lääkkeitä, ja siten kului muutamia päiviä, vaikkakaan hän, lukuunottamatta pientä kipua käsivarressa, ei tuntenut olevansa juuri sairas eikä halutonkaan. Hän tiesi, että pikku Pähkinänrusentaja oli pelastunut terveenä ja reippaana taistelusta, ja Mariasta tuntui usein kuin unessa, että Pähkinänrusentaja vakuutti aivan selvästi, vaikkakin surumielisellä äänellä:

"Maria, kallis neito, paljosta saan teitä kiittää, mutta vielä voitte tehdä enemmänkin puolestani!"

Maria aprikoi turhaan, mitähän se mahtaisi olla, mutta hän ei keksinyt mitään.

Maria ei saattanut oikein leikkiä sairaalta käsivarreltaan, ja kun hän yritti lueskella tai hiukan selailla kuvakirjoja, niin kimalteli niin merkillisesti hänen silmissään, että hänen täytyi luopua koko hommasta. Siitä johtui, että aika alkoi tuntua hänestä kovin pitkältä, ja hän odotti kärsivällisesti hämärän tuloa, jolloin äiti istahti hänen vuoteensa viereen ja luki ja kertoi kaikellaista kaunista.

Äiti oli juuri lopettanut erittäin hauskan kertomuksen prinssi Fakardinista, kun ovi avautui ja setä Drosselmeier astui sisään sanoen:

"Nyt täytyy minun kerrankin tulla itse katsomaan, miten sairaan ja haavoittuneen Marian laita on."

Heti kun Maria näki setä Drosselmeierin keltaisine takkeineen, avautuivat ilmielävinä hänen eteensä samat näyt, jotka hän näki sinä yönä, kun Pähkinänrusentaja hävisi taistelussa rottia vastaan, ja hän huusi tahtomattaan hovioikeudenneuvokselle:

"Voi, setä Drosselmeier, sinä olet ollut oikein inhottava. Minä näin kyllä, miten sinä istuit seinäkellolla ja peitit sen siivilläsi, niin että se ei voinut lyödä, koska se muutoin olisi pelästyttänyt hiiret tiehensä. Minä kuulin kyllä, miten sinä kutsuit Hiirikuningasta! Miksi et sinä auttanut Pähkinänrusentajaa etkä minua, sinä inhottava setä Drosselmeier! Eikö olekin yksinomaan sinun syysi, että minun täytyy maata vuoteessa sairaana ja haavoittuneena?"

Äiti kysyi aivan kauhistuneena:

"Mikä sinua vaivaakaan, rakas Maria?"

Mutta setä Drosselmeier irvisti omituisesti ja korahutti yksitoikkoisella äänellä:

"Seinäkellon täytyi käydä — hurista — eipä ollut surista — kello — kello — seinäkellon täytyi käydä — hiljaa käydä — kellot lyövät kling ja klang — pling ja plong ja plung ja plang — älä pelkää, nukke, hoi — kello lyö ja lyö ja soi, hiiriherra ajetaan pois — senhän pöllö kyllä vois — hei ja hai ja hai ja hoi — kello pum pum — kello pim pim — seinäkellon täytyi käydä — hurista, eipä ollut surista — sur ja hur ja pir ja pur!"

Maria tuijotti silmät suurina setä Drosselmeieriin, sillä tämä oli aivan muuttunut ja paljon rumempi kuin tavallisesti ja huitoi sinne tänne oikealla käsivarrellaan kuin mikäkin marionetti. Maria olisi oikein todenteolla saattanut pelätä setää, ellei äiti olisi ollut läsnä, ja ellei Fritz, joka sillä aikaa oli hiipinyt sisään, olisi viimeinkin keskeyttänyt häntä äänekkäällä naurulla.

"Ohhoh, setä Drosselmeier", huudahti Fritz, "tänään olet sinä taaskin hassunkurinen, sinä olet aivan kuin minun hyppyukkoni, jonka jo kauan sitten heitin uunin taakse".

Äiti oli hyvin vakava ja sanoi:

"Rakas herra hovioikeudenneuvos, tuo on kovin omituista pilaa, mitä te oikeastaan tarkoitatte?"

"Voi taivas!" vastasi Drosselmeier nauraen, "ettekö enää muista minun pientä kaunista kellosepänlauluani? Sitä on minun tapani aina laulaa sellaisille potilaille kuin Maria on."

Näin sanoen istahti hän aivan Marian sängyn viereen ja sanoi:

"Älä ole vihainen, vaikka en heti puhkaissutkaan Hiirikuninkaan neljäätoista silmää, mutta se ei olisi käynyt päinsä, ja sen sijaan aion tuottaa sinulle suuren ilon."

Hovioikeudenneuvos pisti samassa käden taskuunsa ja veti hiljaa, hiljaa esiin — Pähkinänrusentajan, jonka hampaat hän oli taitavasti asettanut paikoilleen ja vetänyt leuan sijoilleen.

Maria riemuitsi, mutta äiti sanoi hymyillen:

"Näetkös nyt, että setä Drosselmeier tahtoo hyvää

Pähkinänrusentajalle?"

"Mutta sinun täytyy toki myöntää, Maria", keskeytti hovioikeudenneuvos lääkintäneuvoksettaren, "sinun täytyy toki myöntää, ettei Pähkinänrusentaja ole oikein kaunisvartaloinen, ettei hänen kasvojaan voi sanoa juuri pulskiksi. Jos haluat kuulla, niin kerron sinulle, miten hänen sukunsa on tullut sellaiseksi ja jättänyt sen perinnöksi jälkeläisilleen. Tai ehkäpä olet jo kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista, Hiireläis-noidasta ja taiteellisesta kellosepästä?"

"Kuules nyt", keskeytti Fritz hänen puheensa, "kuules nyt, setä Drosselmeier, sinä olet asettanut Pähkinänrusentajan hampaat paikoilleen, eivätkä leukaluutkaan tutise enää, mutta miksi et ole vyöttänyt hänelle miekkaa?"

"Äs", sanoi hovioikeudenneuvos loukkaantuneena, "sinun sitten pitää moittia ja haukkua kaikkea, poika! Mitäs minua Pähkinänrusentajan miekka liikuttaa, minä olen parantanut hänen ruumiinsa, hankkikoon hän itse itsellensä miekan niin hyvin kuin taitaa."

"onhan totta", huudahti Fritz, "että jos hän on aika mies, niin kyllä hän osaa hankkia aseen itsellensä!"

"No niin, Maria", jatkoi hovioikeudenneuvos, "sanoppas minulle, oletko kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista?"

"Voi, en", vastasi Maria, "kerro, setä Drosselmeier, kerro".

"Minä toivon", sanoi lääkintäneuvoksetar, "minä toivon, rakas hovioikeudenneuvos Drosselmeier, että kertomuksenne ei ole yhtä julma kuin ne tavallisesti ovat".

"Eihän toki, kallis rouva lääkintäneuvoksetar, päinvastoin on se sangen huvittava."

"Kerro, kerro, rakas setä", huusivat lapset, ja hovioikeudenneuvos

Drosselmeier alotti siis.