霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-3. luku. SUOJATTI.

Maria tahtonutkaan mennä pois joululahjapöydän äärestä, sillä hän oli löytänyt jotakin, mitä kukaan ei vielä ollut huomannut. Kun Fritzin husaarit, jotka seisoivat paraadissa aivan kuusen vieressä, hyökkäsivät, tuli näet näkyviin oivallinen pieni mies, joka seisoi hiljaa ja vaatimattomasti paikallaan, ikäänkuin rauhallisesti odotellen vuoroaan. Hänen vartalossaan oli paljon muistuttamisen varaa, sillä lukuunottamatta sitä, että pitkänomainen, voimakas yläruumis ei oikein sopinut pieniin, hienoihin sääriin, näytti pääkin hiukan suurelta. Paljon auttoi kuitenkin siisti puku, joka osoitti, että hän oli aistikas ja sivistynyt mies. Hänellä oli näet hiukan sinipunervalle vivahtava husaarinuttu runsaine valkoisine nauhoineen ja nappeineen, samanväriset housut, ja kaikkein kauneimmat pienet saappaat, mitkä milloinkaan ovat olleet ylioppilaan, ehkäpä upseerinkaan jalassa. Ne olivat kuin valetut sieviin jalkoihin ja niin jäykät kuin ne olisivat olleet maalatut. Hullunkurista oli todellakin, että hän tähän univormuun oli liittänyt selkään kapean, epäonnistuneen viitan, joka oli aivan kuin puuta, ja päässä oli hänellä vuoristolaislakki. Mutta Maria arveli, että setä Drosselmeierinkin tapana oli ottaa ruma yönuttu ylleen ja panna kauhea hattu päähänsä, ja kuitenkin oli hän sangen rakastettava setä. Sitäpaitsi ajatteli Maria että setä Drosselmeier ei ollut läheskään niin kaunis kuin pikku mies, vaikka hän muutoin käyttäysikin yhtä hienosti.

Kuta enemmän Maria katseli koreaa miestä, johon hän heti ensi silmäyksellä oli rakastunut, sitä selvemmin huomasi hän, kuinka ystävälliset kasvot tällä oli. Vaaleanvihreistä, hiukan liian suurista ja ulkonevista silmistä loisti ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta. Miehelle sopi erinomaisesti hänen kaunis valkea pumpulipartansa, sillä se kohotti kirkkaanpunaisen suun lempeää hymyä.

"Voi", huudahti Maria vihdoin, "voi, rakas isä, kenen on tuo ihastuttava pieni mies tuolla kuusen luona?"

"Hänen", sanoi isä, "hänen tehtävänään on, rakas lapsi, työskennellä uutterasti teidän kaikkien puolesta. Hänen pitää ritarillisesti särkeä kaikki kovat pähkinät teille, ja hän on yhtä paljon sekä Louisan että sinun ja Fritzinkin."

Näin sanoen otti isä hänet varovaisesti pöydältä, ja kun puuviittaa nosti, niin avasi pikku mies kitansa ja näytti kaksi riviä valkeita teräviä hampaita. Maria pani hänen suuhunsa isän käskystä pähkinän, ja — ratsis — puraisi mies sen rikki, ja kuoret putosivat maahan, ja Maria sai makean pähkinänsydämen käteensä.

Nyt täytyy jokaisen käsittää — samoin kuin pikku Mariakin — että pikku mies polveutui pähkinänrusentajain suvusta ja harjoitti esi-isiensä ammattia. Maria huudahti ilosta, ja isä lausui:

"Koska sinä, rakas Maria, pidät niin paljon ystävästämme Pähkinänrusentajasta, niin saat erikoisesti suojella ja säilyttää häntä, vaikkakin, kuten olen sanonut, Louisalla ja Fritzillä on yhtä suuri oikeus käyttää häntä."

Maria otti hänet heti käsivarrelleen ja antoi sen särkeä pähkinöitä; kuitenkin valitsi hän kaikkein pienimmät, jotta pikku miehen ei tarvitsisi avata suutansa niin suureksi, sillä se ei oikeastaan juuri kaunistanut häntä. Louisa liittyi hänen seuraansa, ja hänellekin täytyi pähkinänrusentajan tehdä palveluksensa, ja sen tämä näkyikin mielellänsä tekevän, koska hän koko ajan hymyili yhtä ystävällisesti.

Fritz oli sillä välin kyllästynyt sotilaiden harjoituksiin ja ratsasteluun, ja kun hän kuuli särjettävän pähkinöitä sellaisella riemulla, meni hän siskoksien luo, ja nauroi sydämensä pohjasta pienelle hassunkuriselle ukolle, joka nyt, kun Fritzkin halusi syödä pähkinöitä, vaelsi kädestä käteen ja loppumattomasti aukoi ja sulki suutaan. Fritz pani sen suuhun aina kaikkein suurimmat ja kovimmat pähkinät, mutta yhtäkkiä kuului — ritsis — ratsis — ja kolme pientä hammasta putosi Pähkinänrusentajan suusta, ja koko hänen alaleukansa heilui ja tärisi.

"Voi, minun rakas Pähkinänrusentaja-parkani!" huusi Maria ja sieppasi sen Fritzin kädestä.

"Se on yksinkertainen, tuhma poika", sanoi Fritz, "yrittää olla pähkinänrusentaja, eikä sillä ole edes kunnollisia hampaita — tuskin osaa ollenkaan ammattiaan. Anna tänne se, Maria! Sen täytyy purra minulle pähkinöitä, vaikka se silloin kadottaisi viimeisetkin hampaansa, vaikkapa koko leukansakin; en minä sellaisesta tyhjäntoimittajasta piittaa!"

"Ei, ei", huusi Maria itkien, "sinä et saa rakasta Pähkinänrusentajaani! Katsoppas kuinka surumielisesti se katselee minuun ja näyttää haavoittunutta suuparkaansa! — Mutta sinä olet kovasydäminen ihminen — sinä lyöt hevosiasi ja annat ampua kuoliaiksi sotilaasi."

"Sellaista täytyy tehdä, vaikka sinä et sitä ymmärrä", huusi Fritz, "mutta pähkinänrusentaja on minun yhtä paljon kuin sinunkin. Annappa se tänne vaan."

Maria alkoi itkeä katkerasti ja kietaisi nopeasti sairaan

Pähkinänrusentajan pieneen nenäliinaansa. Vanhemmat ja setä

Drosselmeier tulivat apuun. Viimeksimainittu piti Marian kiusaksi

Fritzin puolta. Mutta isä sanoi:

"Minä olen nimenomaan uskonut Pähkinänrusentajan Marian suojaan. Ja koska hän, kuten näkyy, juuri nyt tarvitsee suojaa, on Marialla täysi oikeus huolehtia hänestä, kenenkään sekaantumatta asiaan. Sitäpaitsi ihmettelen, että Fritz vaatii työhön miestä, joka virantoimituksessa on sairastunut. Hyvänä sotilaana pitäisi hänen tietää, että haavoittuneita ei koskaan komenneta rintamalle."

Fritz oli häpeissään ja hiipi, välittämättä sen enempää Pähkinänrusentajasta, pöydän toiselle puolelle, mihin hänen husaarinsa olivat asettuneet yömajaan, järjestettyään ensin tarvittavat etuvartiot paikoilleen.

Maria keräsi Pähkinänrusentajan pudonneet hampaat; kipeän leuan ympärille hän sitoi kauniin valkean nauhan, jonka hän oli irroittanut puvustaan, ja sitten kietoi hän nenäliinaan vielä entistä huolellisemmin pienen raukan, joka näytti sangen kalpealta ja pelokkaalta. Sitten tuuditti hän tätä käsivarrellaan kuin pientä lasta ja katseli kuvia kuvakirjasta, joka oli muiden joululahjojen joukossa. Hän suuttui oikein kovasti — mikä ei muutoin kuulunut hänen tapoihinsa, — kun setä Drosselmeier nauroi ja kerran toisensa perästä kyseli, kuinka hän saattoi pitää niin hyvänä noin hirveän rumaa pikku miestä.

Maria tuli samassa taas verranneeksi sitä setä Drossehneieriin, kuten ensikerrallakin, kun hän näki pikku ukon, ja hän sanoi hyvin vakavasti:

"Kukapa tietää, rakas setä, mahtaisitko sinäkään näyttää yhtä kauniilta kuin Pähkinänrusentaja, vaikka pynttäisit itsesi yhtä komeaksi kuin hän on ja ottaisit yhtä kiiltävät saappaat jalkaasi!"

Maria ei ollenkaan ymmärtänyt miksi vanhemmat nauroivat niin äänekkäästi, ja miksi hovioikeudenneuvoksen nenä muuttui niin punaiseksi, ja miksi setä ei nauranut ollenkaan niin iloisesti kuin ennen. Siihen oli kai aivan erikoiset syyt.