英语
日语
韩语
法语
德语
西班牙语
意大利语
阿拉伯语
葡萄牙语
越南语
俄语
泰语
丹麦语
对外汉语
Itsesi sinun puoleen nyt käännyn, rakas lukija tai kuulija — Fritz — Theodor — Ernst — tai mikä sinun nimesi mahtaneekaan olla —, ja pyydän, että muistuttelisit mieleesi viimejouluista, kauniisti koristettua lahjapöytääsi. Silloin ymmärrät myöskin, että lapset yhtäkkiä pysähtyivät sanattomina hämmästyksestä, silmät loistaen, ja että — tosin vasta hetken kuluttua — Maria huudahti syvään huoahtaen: "Oi niin kaunista, niin kaunista!" ja Fritz hypähteli korkealle ilmaan.
Mutta lapset olivat kai olleet koko vuoden erittäin kohteliaita ja kilttejä: he eivät koskaan ennen olleet saaneet niin paljon kauniita ja ihania tavaroita kuin tällä kertaa. Suuressa joulukuusessa keskilattialla oli kulta- ja hopeaomenoita, ja jokaisella oksalla oli sokurimantelia ja karamellejä kuin kukkasia ja nuppuja. Mutta kaikkein kauneimmat olivat tuossa ihmeellisessä kuusessa sadat pienet kynttilät, jotka loistivat oksilta kuin tähdet ja kehoittivat ystävällisesti lapsia poimimaan kukkia ja hedelmiä. Kuusen ympärillä kiilsi kaikellaista kirjavaa ja kaunista — mitä kaikkea kaunista siellä olikaan! — niin, kukapa osaisi sitä kaikkea kuvaillakaan!
Maria löysi somia nukkeja ja kaikellaisia pieniä sieviä talouskaluja. Ja kaikkein ihastuttavin oli pieni, kirjavin nauhoin somisteltu silkkipuku, joka riippui vaateripustimessa siten, että hän saattoi katsella sitä joka puolelta, ja sen hän tekikin ja huudahti:
"Oi miten kaunis, miten ihana — ihana pikku puku; ja sen saan minä — aivan varmasti — sen saan minä pukea ylleni!"
Fritz oli sillä aikaa ehtinyt ravaten ja laukaten ratsastaa jo kolme neljä kertaa pöydän ympäri uudella oriillaan, jonka hän oli löytänyt pöydän vierestä satuloituna. Kun hän hyppäsi alas sen selästä, ilmoitti hän, että "hevonen oli kovin villi, mutta ei siitä haittaa, hän kyllä kesyttäisi sen", ja sitten silmäili hän uutta husaariratsujoukkoaan, joka oli komeasti puettu punaiseen ja kultaan ja käytti vain hopeisia aseita ja ratsasti niin valkeilla hevosilla, että saattoi luulla niidenkin olevan puhdasta hopeaa.
Lapset aikoivat juuri, hiukan rauhoituttuaan, silmäillä kuvakirjoja, jotka olivat avonaisina pöydällä, jotta silmä heti saattaisi iloita kaikellaisista kukista ja kirjavista ihmisistä, niin, vieläpä somista leikkivistä lapsukaisistakin, jotka näyttivät niin luonnollisilta kuin ne todellakin olisivat eläneet ja puhuneet.
Niin, lapset aikoivat juuri silmäillä näitä ihmeellisiä kirjoja, kun kuului uusi soitto. He tiesivät, että silloin oli setä Drosselmeierin lahjojen vuoro, ja he juoksivat seinän viereiselle pöydälle. Nopeasti otettiin pois varjostin, jonka takana pöytä niin kauan oli ollut piilossa. Ja mitä he näkivätkään!
Vihreällä, kauneilla kukilla koristetulla nurmikentällä oli ihana linna peili-ikkunoineen ja kultaisine torneineen. Kuului kellojensoittoa, ovet ja ikkunat avautuivat, ja pienet herrat ja naiset töyhtöhattuineen ja pitkine laahustimineen käyskentelivät ympäri saleja. Keskisalissa, joka näytti olevan täydessä liekissä — niin paljon pieniä kynttilöitä paloi hopeakruunussa — tanssivat pienet lapset lyhyissä nutuissa ja hameissa kellonsoiton tahdissa. Eräs herra, jolla oli smaragdinvihreä puku, katseli useasti ikkunasta, vilkutti sieltä ulos ja katosi jälleen, ja setä Drosselmeier itse näyttäytyi silloin tällöin linnanportilla, ollen tuskin isän peukaloa pitempi.
Kyynärpäät pöydänsyrjällä katseli Fritz kaunista linnaa, tanssivia ja käveleviä ihmisiä ja huudahteli sitten:
"Setä Drosselmeier! Anna minunkin käväistä linnassa!"
Hovioikeudenneuvos selitti, ettei se laisinkaan käynyt päinsä. Hän olikin oikeassa, sillä oli aivan hullua, että Fritz tahtoi mennä linnaan, joka kultaisine torneineen ei ollut edes Fritzinkään korkuinen. Fritz ymmärsi sen itsekin. Hetken kuluttua, kun herrat ja naiset yhä samalla tavoin kävelivät edestakaisin, lapset tanssivat, smaragdiukko katseli ikkunastaan ja setä Drosselmeier astui ulos ovelle, huudahti Fritz kärsimättömästi:
"Setä Drosselmeier, tule nyt kerran ulos toisestakin ovesta!"
"Se ei käy päinsä, rakas Fritz", vastasi hovioikeudenneuvos.
"No anna sitten", jatkoi Fritz, "no anna sitten tuon vihreän ukon, joka niin usein katselee ikkunasta, käyskennellä muiden kanssa".
"Sekään ei käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos uudelleen.
"Sitten pitää lasten tulla alas", huudahti Fritz, "minä tahdon tarkastella niitä lähemmin".
"Ei, ei se ollenkaan käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos tylysti, "kaiken pitää käydä, niinkuin koneisto kerran on järjestetty".
"Nii-iinkö?" kysyi Fritz pitkään, "eikö mikään sellainen käy päinsä? Kuuleppas, setä Drosselmeier, elleivät sinun pienet sievät kapineesi osaa mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa, eivät ne kelpaa mihinkään, enkä minä piittaa niistä rahtuistakaan. Ei, minun husaarini osaavat kulkea eteen- ja taaksepäin, aivan niinkuin minäkin, eivätkä ne ole teljetyt huoneeseen."
Näin sanoen hypähti hän joululahjapöydän luo ja pani ratsujoukkonsa ravaamaan ja laukkaamaan hopeahevosillaan, hyökkäämään ja ampumaan koko sydämensä pohjasta. Mariakin hiipi hiljaa pois, sillä hän kyllästyi pian nukkein alituiseen kävelyyn ja tanssiin, vaikkakin hän, koettaen olla kohteliaampi, ei tahtonut sitä niin selvästi näyttää kuin Fritz veikko.
Hovioikeudenneuvos Drosselmeier puheli vanhemmille melkein loukkaantuneena:
"Ymmärtämättömille lapsille ei tuollainen taideteos sovellu, minä vien sen mukanani pois."
Mutta äiti astui esiin ja pyysi saada nähdä linnan sisäistä rakennetta ja niitä ihmeellisiä taidokkaita rattaita, jotka panivat nuket liikkeelle. Hovioikeudenneuvos purki kaiken ja pani jälleen takaisin kokoon. Silloin tuli hän taaskin hyvälle tuulelle ja lahjoitti lapsille päälle päätteeksi ruskeita ukkoja ja akkoja, joilla oli kullatut kasvot, kädet ja jalat. Ne oli hän tuonut muassaan kaupungista, ja ne tuoksuivat makeilta ja ihanilta kuin piparkakut, ja Fritz ja Maria iloitsivat suuresti. Louisa sisko oli pukeutunut saamaansa kauniiseen pukuun ja näytti kovin sievältä. Mutta kun Marian piti ottaa uusi puku yllensä, tahtoi hän mielemmin ensin katsella sitä hiukan. Ja sen hän saikin mielellään tehdä.