霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-1. luku. JOULUAATTO.

Aattona, joulukuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä, eivät lääkintäneuvos Stahlbaumin lapset ollenkaan saaneet käydä välihuoneessa enemmän kuin vieressä olevassa salissakaan. Fritz ja Maria istua kyyröttivät pihakamarin nurkassa. Syvä iltahämärä oli laskeutunut, ja heistä tuntui aika kaamottavalta, koska ei valoa, kuten sinä päivänä oli tapana, ollut sytytetty. Fritz uskoi kaikessa salaisuudessa nuoremmalle sisarelleen (tämä oli juuri täyttänyt seitsemän vuotta), että hän jo varhaisesta aamusta alkaen oli kuullut ritinää ja ratinaa ja hiljaisia vasaran iskuja suljetuista huoneista. Sitäpaitsi oli pieni musta mies aivan äskettäin hiipinyt eteisen läpi laatikko kainalossa, ja hän tiesi varmasti, ettei se voinut olla kukaan muu kuin setä Drosselmeier. Silloin löi Maria pienet kätösensä yhteen ilosta ja huudahti: "Voi, mitähän hauskaa setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä meille." Hovioikeudenneuvos Drosselmeier ei ollut kaunis mies, vaan pieni ja laiha, ja hänen kasvonsa olivat kurttuiset, ja oikean silmän asemesta oli hänellä musta laastari, eikä hänellä ollut lainkaan tukkaa, jonka tähden hän käytti varsin kaunista valkeata tekotukkaa; tämä oli tehty lasista sangen taidokkaasti. Sitäpaitsi oli setä itsekin peräti taitava mies, käsitti kellojenkin rakenteen, ja osasipa hän myös valmistaa niitä. Sentähden aina kun joku Stahlbaumin kauniista kelloista tuli sairaaksi eikä enää osannut laulaa, saapui setä Drosselmeier, otti pois lasitukkansa, kiskoi keltaisen nutun yltään, sitoi sinisen esiliinan vyölleen ja pisti terävillä aseillaan kelloon, niin että pikku Mariaankin aivan koski. Mutta se ei vahingoittanut kelloa ollenkaan, vaan kello heräsi uudelleen eloon ja alkoi samassa surista, laulaa ja lyödä, ja se tuotti kaikille suurta iloa.

Aina toi hän tullessaan taskussaan lapsille jotakin pikkuista hauskuutta, milloin pienen ukon, joka pyöritti silmiään ja teki konsteja, milloin rasian, josta lintu pyrähti, milloin mitäkin. Mutta jouluksi valmisti hän aina kauniin taiteellisen esineen, joka tuotti hänelle paljon vaivaa, ja sentähden vanhemmat, kun se ensin oli lahjoitettu, panivat sen aina hyvään talteen.

"Voi, mitähän hauskaa setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä meille", huudahti Maria nyt; mutta Fritz arveli, että se tällä kertaa varmastikin olisi linnoitus, jossa kaikellaiset sotamiehet marssisivat ja harjoittelisivat, ja sitten tulisi toisia sotamiehiä, jotka yrittäisivät mennä linnaan, mutta silloin ampuisi linnoitusväki tykeillään, niin että jymisisi ja jyrisisi.

"Ei, ei", keskeytti Maria hänet, "setä Drosselmeier on kertonut minulle kauniista puutarhasta, jossa on suuri järvi, missä ihanat joutsenet uiskentelevat kultaiset nauhat kaulassa ja laulavat kauniita lauluja. Sitten tulee pieni tyttö puutarhasta järven rannalle, kutsuu joutsenia ja syöttää niitä makealla mantelisokurilla."

"Eivät joutsenet syö mantelisokuria", pisti Fritz varmana väliin, "eikä setä Drosselmeier voi laittaa kokonaista puutarhaa. Oikeastaan on meillä hyvin vähän iloa hänen leikkikaluistaan, sillä ne otetaan meiltä heti pois. Minä pidän paljon enemmän isän ja äidin lahjoista, sillä ne saamme pitää itse, ja saamme tehdä niille mitä tahdomme." Lapset arvailivat sinne tänne, ihmetellen mitähän he tällä kertaa mahtaisivat saada. Maria arveli, että mamsseli Gertrud (hänen suuri nukkensa) oli muuttunut paljon, sillä hän putoili lattialle kömpelömmin kuin koskaan ennen ja sai kasvoihinsa rumia merkkejä, eikä vaatteiden siisteydestä ollut enää puhettakaan. Ankaratkaan nuhteet eivät auttaneet mitään. Äitikin oli nauranut, kun hän niin suuresti riemuitsi Gertrudin uudesta päivänvarjosta. Fritz sitä vastoin vakuutteli, että komea ori oli välttämätön hänen talliinsa, ja hänen sotajoukostaan puuttui ratsuväki; sen kyllä isäkin tiesi. Lapset tiesivät kyllä, että vanhemmat olivat ostaneet heille kaikellaisia ihania lahjoja, joita he parastaikaa järjestelivät, mutta he käsittivät myöskin, että Jeesus loisti kodissa ystävällisine lapsensilmineen, ja että jokainen lahja, ikäänkuin hyvän käden siunaamana, levitti iloa ympärilleen. Vanhempi sisko Louisa muistutti tätä kaikkea lapsille, jotka yhä vain kuiskailivat keskenään, ja hän lisäsi vielä, että Jeesus antoi heille aina vanhempien käsien kautta sellaisia lahjoja, mitkä tuottivat todellista iloa ja riemua, sillä Jeesuslapsi ymmärsi sen paljon paremmin kuin lapset itse. Siksi ei heidän pitäisi toivoa ja haluta kaikellaista, vaan hartaasti ja hiljaa odottaa, mitä heille annettaisiin. Pikku Maria kävi aivan ajattelevaiseksi, mutta Fritz mutisi itsekseen: "Oriin ja husaarin tahtoisin kuitenkin kovin mielelläni."

Oli jo tullut aivan pimeä. Fritz ja Maria painautuivat lähelle toisiaan, uskaltamatta sanoa enää sanaakaan. Heistä tuntui ikäänkuin pehmeät siivet olisivat suhisseet heidän yläpuolellaan, ja kuin kaukaa kuuluisi hiljaista soittoa. Kirkas valojuova loisti seinällä. Silloin tiesivät lapset, että Jeesuslapsi oli lentänyt pois kirkkaita pilviä pitkin toisten onnellisten lasten luokse. Samassa kuului hopeanheleä ääni: klinling, lingling, ovet avautuivat, ja suuresta huoneesta virtasi sellainen valomeri, että lapset huudahtivat ääneen: "oi, voi!" ja jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ovensuuhun. Mutta isä ja äiti tulivat ovelle, ottivat lapsia kädestä ja sanoivat: "Tulkaa toki sisälle, tulkaa toki sisälle, rakkaat lapsukaiset, niin saatte nähdä mitä pyhä Jeesus on teille antanut."