霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-Esipuhe

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann syntyi vuonna 1776 Königsbergissä, itäisimmässä Preussin sopukassa. Hän kuoli neljänkymmenenkuuden ikäisenä, ja hänen tomunsa on kätketty Berlinin Jerusalem-kirkkomaalle alati vihreiden pensaiden ja villien kukkien alle. Koko hänen elämänsä oli kuin yhtä ainoata seikkailua. Hänen olemuksessaan oli jotakin epätodellista ja merkillistä. Hän oli kuin ruumiiton olento, kuin tumma lintu, yksinäinen ja rauhaton sielu, joka kodittomana asusti pienessä raihnaisessa ruumiissa. Häntä on myöskin verrattu muinaislatinalaiseen Janus-jumalaan, jolla oli kahdet kasvot. Toisissa kasvoissa oli suljetut ja toisissa avonaiset silmät. Toiset Kasvot olivat jäykän preussilaisen virkamiehen, joka päivisin istui synkkänä oikeudessa ja tuomitsi riitajuttuja. Toiset kasvot olivat haaveilijan, taiteilijan, joka hämärän tullen istui viinilasin ja tupakan ääressä, milloin soitti klaveeria, milloin piirsi ukkoja ja milloin sepitti kertomuksia, siirtyen kaukaiseen ihmemaahan, missä on kaksi torstaita viikossa ja viinirypäleet kypsyvät ohdakkeen varsilla. Hoffmann oli suuri lasten ystävä, ja itsekin hän pysyi koko elämänsä lapsena, monista kovista koettelemuksista huolimatta, joita hänen osakseen tuli elämän varrella. Usein istahti hän lasten pariin ja antoi mielikuvituksensa liidellä salaperäisen mystiikan maille. Hän oli hyvin teräväjärkinen ja samalla taitava huomaamaan ihmisten heikkoudet ja naurettavat puolet. Hän ymmärsi lasten mielet ja näki siinä ihanteensa, mitä hän turhaan haki muualta: runouden ja elämän yhdistyneinä. Hänen kertomuksensa eivät olleet mitään kuninkaallisia seikkailuja, kuten persialaiset ja arabialaiset tarut, eivät myöskään luonnonleikkejä, kuten kansansadut, joissa metsät ja vuoret, ilma ja vesi tanssivat, vaan satuja arkielämästä — kuten H. C. Andersenin sadut — joissa mielikuvitus on virkeä, mutta joissa samalla arkielämän ilot ja surut esiintyvät, höystettyinä hienon hienolla ivalla. Ne eivät ole millään tavoin opettavaisia, tapahtumat seuraavat toisiaan suruttomassa tahdissa, ja niistä saattaa itsekukin oppia ja muodostaa oman käsityksensä. Oikeastaan eivät hänen satunsa ehkä olekaan etupäässä lapsia varten, vaan pikemmin lapsista kirjoitetut. Ne ovat lasten silmillä katsotut, ne kuvaavat lasten voimakasta, monivivahteista mielikuvitusta. Tämänkaltainen satu on myöskin "Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas". Sitä on aina pidetty mestarillisena, ja se on ilmestynyt käännettynä monelle eri kielelle. Tosin useita ajankuvauksia ja erinäisiä paikallisvärityksiä on vaikea täysin käsittää, ellei ole tarkalleen perehtynyt silloisiin preussilaisiin oloihin. Sadussa esiintyvät taistelut nukkearmeijan ja hiirijoukon välillä symbolisoivat Saksan sotaa Napoleonia vastaan ja osoittavat tekijän paljon ihailua herättänyttä, tarkkaa sotataidon tuntemusta. Mutta vaikka tämä kuvannollinen puoli menisikin lukijalta suureksi osaksi hukkaan, lahjoittaa kertomus hänelle kuitenkin eheän vanhanaikuisen tunnelmapalasen ja vie hänet hetkeksi kauas pois arkielämän yksitoikkoisuudesta ja saattaa hänet mystilliseen satumaailmaan, jota jokainen ymmärtää, jos vain tahtoo avata silmänsä sitä käsittämään. Mutta kertomus puhuu paraiten itse puolestansa.

Suomentaja.