36. SUURI PÄIVÄ.

 Sinä aamuna, jolloin kokeitten lopputulos piti naulattaman nähtäväksi seminaarin mustalle ilmoitustaululle, vaelsivat Anna ja Jane yhdessä katua eteenpäin. Jane oli hymyilevä ja onnellinen; tutkinto oli ohi, ja hän oli varma siitä, että oli päässyt luokaltaan; pitemmälle hänen kunnianhimonsa ei ulottunut. Anna oli kalpea ja levollinen; seuraavan kymmenen minutin kuluttua hän saisi tietää, kuka oli voittanut mitalin ja kuka oli voittanut stipendin.

 

— On selvää, että sinä saat jommankumman, sanoi Jane, joka ei voinut saada päähänsä, että opettajakunta voisi tehdä niin huutavaa vääryyttä, että järjestäisi asian toisin.

 

— Stipendiä en toivo, sanoi Anna. — Jokainen sanoo, että Emily Clay saa sen. Ja minä en aio mennä ilmoitustaulun ääreen sitä katsomaan kaikkien ihmisten nähden. Sitä siveellistä rohkeutta minulla ei ole. Minä menen saman tien tyttöjen pukuhuoneeseen. Sinä saat mennä lukemaan ilmoitukset ja sitten tulla kertomaan siitä minulle, Jane. Ja vanhan ystävyytemme nimessä rukoilen sinua tekemään sen niin pian kuin suinkin. Ellei se ole tullut minun osalleni, niin sano se aivan suoraan ilman mitään kiertelyjä. Ja mitä tahansa teetkin, älä sääli minua, älä surkuttele minua! Lupaa se minulle, Jane!

 

Jane lupasi juhlallisesti, mutta osoittautui pian, että lupaus oli tarpeeton. Kun he menivät ylös seminaarin leveitä ulkorappusia, tapasivat he eteisen täynnä poikia, jotka kantoivat Gilbert Blytheä ympäri olkapäillään ja huusivat keuhkojensa koko voimalla:

 

— Eläköön Blythe, joka on vienyt kultamitalin!

 

Silmänräpäyksen ajan tunsi Anna terävän pistoksen,

 

minkä hämmästys ja pettymys aiheuttivat. Hän oli siis kärsinyt tappion, ja Gilbert oli voittanut. Niin, Matthew tulisi pahoille mielin — hän oli varmaan odottanut Annasta liikoja…

 

Mutta mitä sitten tapahtui? Joku huusi kaikuvin äänin:

 

— Kolminkertainen eläköönhuuto neiti Shirleylle, joka on voittanut

Avery-stipendin!

— Oi, Anna! läähätti Jane, kun he äänekkäitten eläköönhuutojen kaikuessa pakenivat tyttöjen pukuhuoneeseen. — Oi, Anna, kuinka ylpeä olen! Eikö se olekin äärettömän hauskaa!

 

Ja sitten kaikki tytöt syöksyivät sisään, ja Anna tuli nauravan ja onnittelevan joukon keskipisteeksi. Häntä taputettiin selkään ja vähällä oltiin kiskoa käsivarret irti nivelistään. Häntä syleiltiin ja suudeltiin ja taputettiin, ja hädin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata Janelle:

 

— Oi, kuinka hyville mielin Matthew ja Marilla tulevat! Minun täytyy heti kirjoittaa kotiin ja kertoa heille tämä.

 

Aikanaan tapahtuivat sitten juhlalliset päättäjäiset.

 

Ne pidettiin seminaarin suuressa juhlasalissa. Silloin luettiin ääneen parhaat aineet, lauluja laulettiin, ja viimeksi tapahtui yleinen todistusten, palkintojen ja mitalien jako.

 

Matthew ja Marilla olivat siellä, silmät ja korvat kiintyneinä vain yhteen ainoaan oppilaaseen korokkeella — pitkään tyttöön vaaleanvihreässä hameessa, keveä puna poskilla ja silmät lempeät kuin tähdet. Hän luki ääneen parhaan aineen, ja alhaalla salissa kuiskattiin, että hän se juuri oli voittanut Avery-stipendin.

 

— Olethan nyt sentään toki iloinen, että pidimme hänet, Marilla? kuiskasi Matthew, kun Anna oli lopettanut aineensa esityksen. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän aukaisi suunsa heidän juhlasaliin tulonsa jälkeen.

 

— Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä iloitsen, vastasi Marilla. — Sinä olet kun oletkin välistä hieman hidashuomioinen, Matthew veikko.

 

Josephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja takoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.

 

— Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.

 

Samana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan kanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi, ettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa… Omenankukat olivat puhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa Vihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka ikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja, katseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.

 

— Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä hiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän vaaleanpunaista taivasta vasten — ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja vanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka hauska on jälleen nähdä sinut, Diana!

 

— Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta, sanoi Diana moittivasti. — Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi, että sinä olit suorastaan rakastunut häneen.

 

Anna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.

 

— Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata lukuunottamatta — ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. — Pidän sinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein hauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän väsynyt… Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa omenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.

 

— Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään paikkaa, kun olet voittanut stipendin?

 

— En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu melkein satumaiselta?… Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman jälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.

 

— Newbridgen kouluneuvosto on jo tarjonnut Janelle opettajanpaikkaa siellä, sanoi Diana. — Myöskin Gilbert Blythe aikoo hakea paikkaa. Se hänen on pakko tehdä. Hänen isällään ei ole varaa antaa hänen jatkaa opinnoitaan, niin että hän aikoo heti alkaa huolehtia itsestään. Hän saa varmaankin paikan täällä Avonleassa, jos neiti Anne luopuu siitä.

 

Anna tunsi sisässään pistoksen hämmästyksestä ja mielipahasta. Ei voimakasta, mutta kuitenkin… Tätä hän ei ollut tietänyt; hän oli luullut, että myöskin Gilbert tulisi opiskelemaan Redmond Collegessa. Eivätkö he enää saisi kilpailla keskenään? Varmaan tulisi tuntumaan hyvin tyhjältä… Kunpa hän vain saisi työhönsä oikean vauhdin!… Mutta tässähän oli kysymyksessä suuri ja juhlallinen tutkinto, korkeakoulututkintoon verrattava, joka kangasti noiden neljän vuoden lopussa…

 

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä Anna huomasi äkkiä, että Matthew ei näyttänyt pirteältä. Ja kuinka harmaaksi hän oli tullut vain viime vuoden aikana!

 

— Marilla, sanoi hän epäröiden, kun Matthew oli mennyt ulos, onko

Matthew aivan terve?

— Ei, ikävä kyllä, sanoi Marilla huolestuneena, ei hän ole. Nuo sydämentykytys- ja hengenahdistuskohtaukset ovat olleet hyvin vaikeita useita kertoja kevään kuluessa, ja kuitenkaan hän ei tahdo säästää itseään. Olen ollut niin pahoillani hänen tähtensä, voit uskoa, mutta nyt hän on taas hieman parempi, ja me olemme ottaneet kunnollisen rengin, niin että hän toivottavasti suo itselleen enemmän lepoa. Ehkä hän nyt suostuu siihen, kun sinä olet tullut kotiin. Ja sinulla on aina sellainen kyky reipastuttaa häntä.

 

Anna kumartui pöydän yli ja otti Marillan kasvot käsiensä väliin.

 

— Te itsekään ette näytä niin pirteältä kuin toivoisin, Marilla. Näytätte väsyneeltä. Pelkään, että teillä on ollut liiaksi raskasta työtä. Nyt teidän täytyy levätä, niin kauan kuin minä olen kotona. Tämän ainoan päivän käytän tervehtiäkseni kaikkia vanhoja rakkaita paikkoja ja elvyttääkseni vanhoja muistoja jälleen eloon, mutta sitten tulee teidän vuoronne laiskotella, kun minä teen työtä.

 

Marilla hymyili hellästi tytölleen.

 

— Se ei johdu työstä — se johtuu päästä. Minulla on niin ilkeä tunne nykyään — silmien takana. Tohtori Spencer on antanut minun vaihtaa silmälaseja pari kertaa, mutta siitä ei ole ollut juuri mitään hyötyä… Mutta kesäkuun viimeisenä päivänä tulee tänne saarelle eräs kuuluisa silmälääkäri, ja tohtori sanoo, että minun on puhuttava hänen kanssaan. Minun täytyy kai se tehdä. Minua rasittaa nykyään sekä lukeminen että ompeleminen. — Niin, Anna kulta, on hyvin hauskaa, että olemme saaneet nähdä sinun pääsevän niin pitkälle. Päästötodistus ja stipendi ja kaikkea mahdollista! Rouva Lynde sanoo tietysti, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ettei hän ensinkään pidä sopivana antaa naisille korkeakoulusivistystä; he laiminlyövät oman kutsumuksensa, sanoo hän… Hölynpölyä Kuulehan, Anna, sinä kun tulet kaupungista, oletko kuullut viime aikoina mitään Abbey-pankista?

 

— Olen kuullut, ettei se seisoisi oikein varmoilla jaloilla, vastasi

Anna. — Mitä sitten?

— Rakel Lynde sanoi juuri samaa sinä päivänä, kun hän pistäytyi tuokioksi tänne, ja se pahoitti Matthew'n mieltä. Kaikki meidän säästömme ovat siinä pankissa — joka sentti. Tahdoin, että Matthew mieluummin sijoittaisi ne Säästöpankkiin, mutta vanha herra Abbey oli isän hyvä ystävä, ja me olemme aina säilyttäneet rahojamme hänen luonaan. Matthew on sanonut, että se pankki, jonka johtajana hän on, kestää kaikki säät.

 

— Hän lienee viime vuosina ollut vain nimellisesti johtaja, sanoi Anna. — Hänhän on nykyään hyvin vanha; liikettä hoitavat kaiketi hänen veljenpoikansa.

 

— Niin, kuten sanottu, kun Rakel näin meitä säikäytti, tahdoin minä, että Matthew heti ottaisi ulos sen, mitä meillä oli sijoitettuna, ja hän sanoi ajattelevansa asiaa. Mutta herra Russel sanoi hänelle sitten, ettei pankilla varmaankaan ollut mitään hätää…

 

Annalla oli ihana päivä, jonka hän omisti yksinomaan luonnon helmassa oleville lempipaikoilleen. Hän ei koskaan unohtanut tätä päivää; se oli niin kirkas ja pilvetön, niin rikas auringonpaisteesta ja kukkien loistosta. Anna vietti muutamia mitä suloisimpia hetkiä hedelmäpuutarhassa; sitten hän meni Metsänymfin lähteelle, Satakielenpesälle ja Orvokkien laaksoon. Hän käväisi pappilassa ja vietti hauskan pakinoimishetken rouva Allanin kanssa, ja lopuksi illalla meni hän Matthew'n kanssa hakaan lehmiä noutamaan. Metsä oli yltyleensä auringonlaskun lämpöisen loisteen valaisema, mutta harjujen varjot laskeutuivat tummina. Matthew kulki hitaasti, pää painuksissa, ja Anna, pitkänä ja joustavana, sovitti liian reippaita askeliaan hänen tahtiinsa.

 

— Tänään olette liiaksi raatanut, Matthew, sanoi hän hellän moittivalla äänensävyllä. — Älkää ottako niskoillenne enempää kuin jaksatte tehdä — teillähän on renki apuna.

 

— Tänään ei ole ollut kovinkaan paljon työtä, sanoi Matthew avaten pihaveräjän päästääkseen lehmät siitä sisään. — Mutta ukko tulee vanhaksi, Annaseni, ja voi sattua, että se unohtuu… Mutta olen aina pitänyt työnteosta, ja sinä päivänä, jolloin en enää jaksa…

 

— Jos minä olisin ollut tuo poika, jonka te tilasitte lastenkodista, sanoi Anna surullisena, niin olisin voinut helpottaa vaivojanne tuhansin tavoin. Vain sen vuoksi toivoisin sitä…

 

— Tahdon sentään pitää sinut ennemmin kuin tusinan poikia, sanoi Matthew ja taputti hänen kättään. — Kuuletko, mieluummin kuin tusinan poikia. Saiko ehkä joku poika suuren stipendin? Oh ei — se oli kun olikin tyttö — minun tyttöni — minun oma tyttöseni, josta olen ylpeä.

 

Hän hymyili hyvää, vaatimatonta hymyään ja meni talliin eläintensä luo.

 

Anna vei muassaan muiston siitä, kun hän sinä iltana meni ylös huoneeseensa ja hyvän aikaa istui avoimen ikkunan ääressä, ajatellen menneisyyttä ja haaveillen tulevaisuudesta. Ulkopuolella seisoi Lumikuningatar keveässä valkeassa puvussaan kuutamossa; sammakkojen sointuisa kuoro kuului lammikosta Tumman, päilyvän aallokon luota. Anna muisti aina tämän illan hopeankirkkaan, rauhaisan kauneuden ja tuoksuvan hiljaisuuden. Se oli viimeinen ilta, ennenkuin suru kosketti hänen elämäänsä, eikä mikään elämä tule enää koskaan täysin entisensä kaltaiseksi senjälkeen kun tämä viileä, pyhä kosketus on sitä hipaissut.