16. MUUAN TEEKUTSU JA SEN SEURAUKSET.

 Lokakuu oli ihana kuukausi Vihervaaralla. Koivut alhaalla laaksossa tulivat kullankeltaisiksi kuin itse auringonpaiste, ja vaahterat hedelmäpuutarhan takana vivahtivat kirkkaimpaan purppuranpunaan; metsäkirsikkapuut oikotien varrella pukeutuivat mitä kauneimpiin tummanpunaisiin ja pronssinvihreihin värisointuihin, kun taas vehmas, uusi vihreys peitti pellot ja niityt.

 

Anna hekumoi ympärillään olevassa väri-ilossa.

 

— Oi, Marilla, huudahti hän eräänä lauantai-iltana, tullessaan tanssien sisään syli täynnä upeita oksia; kuinka iloinen olen saadessani elää maa ilmassa, jossa on lokakuu! Ajatelkaahan, jos syyskuusta harpattaisiin suoraa päätä marraskuuhun, sehän olisi hirveätä! Katsokaahan näitä vaahteranoksia! Eivätkö ne olekin niin kauniita, että ihan karmii… Nyt koristan huoneeni niillä.

 

— Roskaksi minä niitä sanon, sanoi Marilla, jonka kauneusaisti ei ollut mainittavassa määrässä kehittynyt. — Sinä laahaat aivan liiaksi tilaa ottavaa tavaraa metsästä ja kedoilta huoneeseesi, Anna. Makuuhuoneessa on tarkoitus nukkua.

 

— Niin kyllä, — ja uneksia, Marilla. Mutta voi uneksia paljon helpommin huoneessa, jossa on kauniita esineitä. Nämä oksat minä asetan siniseen mukiin ja panen ne pöydälleni.

 

— Älä vain sirottele lehtiä jälkeesi koko rappusille! Minä menen Suojelusyhdistyksen kokoukseen Carmody'yn tänä iltana, Anna, enkä ennätä kaiketi kotiin ennen pimeää. Sinä saat kattaa illallispöydän Matthew'lle ja Jerrylle ja muistakin, ettet unohda panna teetä kannuun, ennenkuin kaadat kuumaa vettä, kuten teit tässä taannoin.

 

— Niin, oli hirveätä, että voin sen unohtaa, sanoi Anna anteeksipyytävällä äänellä. — Mutta sehän sattui juuri samana iltana, kun koetin keksiä nimeä Orvokkien laaksolle, ja se esti minun ajattelemasta muuta. Matthew oli niin kauhean kiltti. Hän ei ensinkään torunut. Hän pani itse teen kannuun ja sanoi, ettei minun tarvinnut keittää uutta vettä… Kerroin hänelle kauniin haltiatarsadun, sillä välin kuin se hautui, ja hänen mielestään ei ensinkään tuntunut pitkältä odottaa. Se oli tavattoman kaunis haltiatar satu, Marilla. Olin unohtanut sen lopun, niin että keksin lopun itse, ja Matthew sanoi, ettei hän ensinkään huomannut, missä liitekohta oli.

 

— Matthew'n mielestä kaikki olisi aivan kuin ollakin pitää, jos sinulle pälkähtäisi päähän nousta ylös ja pyytää päivällistä keskellä yötä. Mutta pidä nyt ajatuksesi kurissa, niin olet kiltti! Ja — niin, en todellakaan tiedä, teenkö oikein, tulet kai vielä huimapäisemmäksi kuin tavallisesti — mutta sinä saisit pyytää Dianan tulemaan tänne luoksesi kanssasi.

 

— Oi, Marilla! — Anna risti kätensä. — Niin äärettömän hauskaa! Kuinka omituista, että te olette osannut lukea ajatukseni, niin että olette ymmärtänyt, kuinka olen halannut juuri tätä… Hän tulee juomaan teetä luokseni — aivan kuin aikaihmiset! En varmastikaan unohda panna kannuun teelehtiä, kun minulla on vieraita… Sanokaa, Marilla, saanko ottaa teekaluston, jota koristavat ruusunnuput?

 

— Oletko pähkähullu? Ruusunnuppukaluston? Ei, kiitoksia! Tiedäthän, etten koskaan käytä sitä muulloin paitsi kun pastori tai Suojelus yhdistys on täällä. Teille kelpaavat vallan hyvin vanhat ruskeat kupit. Mutta saat aukaista pienen keltaisen kirsikkahilloastian. On parasta syödä se pois — luulen sen alkavan käydä… Sitten saat leikata vähän sokerikaakkua ja ottaa muutamia piparkakkuja ja ässiä.

 

— Näen aivan silmieni edessä, kuinka istuudun pöydän päähän ja tarjoilen teetä, sanoi Anna ja ummisti silmänsä ihastuksesta. — Ja sitten kysyn Dianalta, ottaako hän kermaa teehensä… Tiedän, että hän ottaa, mutta en ole tietävinäni siitä. Ja sitten tyrkytän hänelle vielä palan sokerikakkua ja vähän enemmän hilloa lautaselle… Oi, Marilla, miten ihmeelliseltä tuntuu ajatella sitä! Saanko ottaa hänet mukaani vierashuoneeseen ja antaa hänen jättää hattunsa sinne, kun hän tulee? Ja saanko pyytää häntä saliin?

 

— Oh ei, sitä ei tarvita… Arkihuone kelpaa kyllä sinulle ja vieraallesi. Mutta minulla on puolitäysi pullo vadelmamehua, joka jäi jälelle Uskonnollisen seuran kokouksesta täällä viime viikolla. Se on toisella hyllyllä arkihuoneen nurkkakaapissa, ja siitä voitte sinä ja Diana ottaa tilkkasen, jos haluatte, ja pari pursoleivosta panen teille, että saatte syödä iltapäivällä, sillä luulisin, että Matthew tulee myöhään kotiin illalliselle, koska hän ajaa perunoita laivalle.

 

Anna lensi alas laakson notkelmaan, ohi Metsänymfin lähteen ja ylös pihkantuoksuista polkua Mäntymäelle kutsumaan Dianaa teelle.

 

Niinmuodoin siis, heti kun Marilla oli lähtenyt ajamaan Carmody'yn, ilmestyi Diana, sunnuntaiesiliinansa edessään, ja kasvoilla juuri sellainen ilme, joka kuuluu asiaan, kun on saanut kutsun teelle. Muulloin hänellä oli tapana juosta koputtamatta keittiöön, mutta nyt hän koputti oikein sievästi suurelle eteisenovelle. Ja sitten kun Anna, joka hänkin oli muuttanut pukua, hyvin kohteliaasti oli avannut oven, ottivat molemmat pikku tytöt toisiaan kädestä niin vakavasti ja sievistelevästi, ikäänkuin he eivät koskaan ennen olisi tavanneet toisiaan. Tätä luonnottoman juhlallista mielialaa kesti edelleen, kun Diana saatettiin idänpuoliseen vinttikamariin riisumaan hattunsa ja heidän istuessaan ja keskustellessaan kymmenen minutin ajan arkihuoneen tuoleilla, varpaat säädyllisesti ulospäinkäännettyinä.

 

— Kuinka äitisi voi? kysyi Anna kohteliaasti — ikäänkuin hän ei samana aamuna olisi nähnyt rouva Barryn juhlallisen hyvinvoivana ja mitä parhaimmalla tuulella poimimassa omenia.

 

— Kiitos, hän voi hyvin hyvästi. Herra Cuthbert

 

on kai parhaillaan ajamassa perunoita "Lily Sands'iin" nyt iltapäivällä? sanoi Diana, joka muutama tunti sitten oli tavannut ajajan maantiellä ja saanut ajaa kappaleen matkaa hänen kanssaan.

 

— Niinpä niin, siellä hän on. Meidän perunasatomme on sangen runsas tänä vuonna. Toivottavasti sinunkin isäsi on saanut runsaasti perunoita?

 

— On toki, kiitos kysymästä. Oletteko poiminut jo paljon omenianne alas?

 

— Oh, kauhean paljon, sanoi Anna, unohti arvokkuutensa ja hypähti ylös kuin kissanpoika. — Mennäänpä puutarhaan ja poimitaan vähän punaisia syysomenia, Diana; Marilla on sanonut, että saamme kaikki ne, jotka ovat jääneet puuhun. Marillalla on hyvin hyvä sydän. Hän sanoi, että me saisimme sokerikakkua ja kirsikkahilloa. Mutta ei ole hienoa kertoa vierailleen, mitä aikoo tarjota, jonka vuoksi en sanokaan, mitä hän lupasi meille juotavaksi. Saat vain tietää, että se alkaa m:llä ja loppuu u:hun ja keskellä on h ja että sillä on hyvin kaunis punainen väri. Minä juon mielelläni sellaista, joka on kauniin punaista — etkö siinäkin? Sellainen maistuu puolta paremmalta kuin minkään muun värinen.

 

Hedelmäpuutarha omenien ja päärynien painosta notkuvine oksineen oli niin ihana olinpaikka, että pikku tytöt jäivät sinne melkein koko iltapäiväksi. He heittäytyivät maahan erääseen nurmikon peittämään kolkkaan, jossa pakkanen vielä oli säästänyt vihantaa ja haalea syysaurinko viivähti, ja täällä he syödä matustelivat reippaasti omenia ja lörpöttelivät minkä kerkisivät.

 

Dianalla oli Annalle paljon kerrottavaa siitä, minkälaista oli koulussa. Hänen täytyi istua Gertie Pye'n vieressä ja siitä hän oli niin harmissaan — Gertie antoi rihvelinsä "vinkua" taululla, ja se aivan pöyristytti koko ruumista… Ruby Gillis oli loihtinut pois kaikki käsnänsä (niinpä niin, ihan todella!) ihmeitätekevällä piikivellä, jonka hän oli saanut vanhalta Mare Joelta. Pitää vain hieroa käsniä kivellä ja sitten viskata se pois vasemman olkapään yli illalla uudenkuun aikana, niin katoavat käsnät tuossa tuokiossa…

 

Charlie Sloanen nimi oli kirjoitettu eteisen seinälle yhdessä Emily Whiten kanssa, ja Emily oli niin suutuksissa. Sam Boulter oli tehnyt herra Phillipsille ukon luokassa, ja herra Phillips antoi hänelle korvapuustin, ja Samin isä tuli kouluun ja sanoi: uskaltakaapas vain koskea minun lapsiini toiste… Ja Mattie Andrewsilla oli uusi punainen myssy ja sininen, tupsuilla koristettu villaliivi ja hän kulki ympäri ja keikaili, niin että siitä voi tulla ihan sairaaksi. Ja Lizzie Wright ei puhunut Mamie Wilsonille, sillä Mamie Wilsonin iso sisar oli tunkeutunut Lizzie Wrightin ison sisaren ja sen herran väliin, joka hakkaili häntä… Ja kaikki kaipasivat Annaa niin ja toivoivat, että hän tulisi takaisin kouluun, ja Gilbert Blythe —

 

Mutta Anna ei halunnut kuulla puhuttavan Gilbert Blytheistä. Hän hypähti ylös ruohomättäältään ja sanoi, että heidän täytyi mennä sisään maistamaan vattuhilloa.

 

Anna kurkisti arkihuoneen seinäkaapin toiselle hyllylle, mutta siellä ei ollut mitään mehupulloa. Kun hän haeskeli tarkemmin, löysi hän pullon kaikkein ylimmältä hyllyltä. Hän pani sen tarjottimelle pöydälle ja otti esiin suuren lasin.

 

— Ole nyt niin hyvä ja käy käsiksi, Diana, sanoi hän kohteliaasti. — En luule, että välitän itse ottaa juuri tällä hetkellä — en jaksa syödä mitään puutarhan monien omenien jälkeen.

 

Diana kaatoi itselleen suuren lasin, katseli ihaillen sen kirkasta punaista väriä ja alkoi sitten tyytyväisenä särpiä juomaa.

 

— Tämähän on kauhean hyvää vattumehua, Anna, hän Sanoi. — En ole koskaan luullut vattumehun voivan maistua niin hyvältä.

 

On hauskaa, että pidät siitä. Ota niin paljon kuin haluat. Minä pistäydyn hetkiseksi katsomaan keittiötakan tulta. On hirveän paljon huolta, kun johtaa taloutta, sen sanon sinulle…

 

Kun Anna tuli takaisin keittiöstä, istui Diana juomassa toista mehulasiaan, ja kun Anna hetkisen kuluttua uudelleen "persvedeerasi" hänelle, ei hän tarvinnut monta käskyä, ennenkuin hän kaatoi itselleen kolmannen lasin. Lasit olivat kunnollisesti täytetyt, ja vattumehu oli todellakin erinomaisen hyvää.

 

— Parasta mitä koskaan olen juonut, sanoi Diana. — Se on koko joukon parempaa kuin rouva Lynden mehu, vaikka hän niin paljon kerskailee siitä. Se ei maistu rahtustakaan samanlaiselta kuin hänen.

 

— Voin kyllä arvata, että Marillan mehu on parempaa kuin rouva Lynden, sanoi Anna hyvin vakuuttavasti. — Marilla on potra emäntä, sen saat uskoa. Nyt hän koettaa opettaa minua laittamaan ruokaa, mutta siitä tulee hänelle kyllä paljon vaivaa, pelkään minä. Ruuan laittamisessa on niin sidottu, täytyy tarkoin noudattaa keittokirjan sääntöjä, ja minulle on mieluisinta kuvitella omin päin… Viime kerralla kun laitoin vanukasta, unohdin panna jauhoja. Mutta se johtui siitä, että juuri panin kokoon mitä kauneinta juttua sinusta ja itsestäni Diana.

 

Kuvittelin, että sinä olit kauhean huonona sairaana isossarokossa, ja kaikki hylkäsivät sinut, mutta minä en pelännyt, vaan olin menevinäni sinun luoksesi sairashuoneeseesi ja hoidin sinua, niin että virkistyit taas eloon. Mutta sitten sain itse isonrokon ja kuolin ja minut haudattiin poppelien alle hautausmaahan, ja sinä istutit ruusupensaan haudalleni ja kastelit sitä kyynelilläsi, etkä koskaan, koskaan unohtanut nuoruudenystävääsi, joka uhrasi henkensä puolestasi… Oi, se oli niin liikuttavaa ja kaunista, Diana! Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani hämmentäessäni sokeria ja munankeltuaisia vanukkaaseen. Mutta unohdin jauhot, ja vanukkaasta tuli hieman omituista. Jauhot ovat tärkeä seikka vanukkaassa, sen saat uskoa. Marilla suuttui niin kovin, enkä sitä ihmettelekään. Hänellä on minusta kauheasti harmia.

 

Tiedätkös, viime viikolla oli kauhea elämä vaniljakastikkeen vuoksi… Meillä oli tiistaina päivälliseksi omenakakkua, ja puoli kakkua jäi jälelle ja oikein paljon kastiketta kastikevatiin. Marilla sanoi, että se riittäisi vielä kerran päivälliseksi ja pyysi minua panemaan sen säiliön hyllylle ja peittämään sen. Aioin tietysti peittää sen niin hyvin kuin voin, Diana, mutta vatia kantaessani kuvittelin olevani nunna — katolilainen nunna, joka oli pukeutunut huntuun haudatakseen luostarin yksinäisyyteen murtuneen sydämensä — ja niin unohdin kerrassaan vaniljakastikkeen.

 

Seuraavana aamuna muistin asian ja juoksin säiliöön. Diana, kuvittelehan, jos voit, minun kamalaa kauhuani, kun löysin hiiren, pienen harmaan hiiren, joka oli hukkunut vanukkaan kastikkeeseen!… Otin sen ylös lusikalla ja viskasin aidan yli, ja sitten pesin lusikan kolmessa vedessä. Marilla oli ulkona lypsämässä, ja tarkoitukseni oli kysyä häneltä, saisivatko porsaat vaniljakastikkeen, mutta kun hän tuli sisään, niin leikin mielikuvituksessani, että olin pakkasen hengetär, joka syksyllä leijaili läpi metsien ja teki puut punaisiksi ja keltaisiksi, kummaksi he vain itse halusivat, ja niin unohdin kokonaan vaniljakastikkeen, ja Marilla lähetti minut ulos poimimaan omenia.

 

Sitten samana päivänä tulivat herra ja rouva Ross Spencervalesta meitä tervehtimään. He ovat kauhean hienoa väkeä, varsinkin rouva. Kun Marilla huusi minua päivälliselle, oli kaikki valmiina, ja he istuivat jo pöydässä. Koetin olla niin kohtelias ja hienokäytöksinen kuin mahdollista, sillä tahdoin näyttää rouva Rossille, että seurustelutaitoa voi kyllä olla sellaisellakin, joka ei ole minkään näköinen… No niin, kaikki luisti mainiosti, kunnes näin Marillan tulevan kantaen toisessa kädessä omenakakkua ja toisessa vaniljakastikevatia, lämmitettynä… Diana, se oli kauhea silmänräpäys. Kaikki tyyni selvisi minulle taas yhtäkkiä, ja minä nousin ylös paikaltani ja huusin: "Marilla, tuo vaniljakastike ei kelpaa! Hiiri on hukkunut siihen, vaikka olen unohtanut puhua siitä." Oi, Diana, tuota kamalaa hetkeä en unohda ikänä, vaikka tulisin sadan vuoden vanhaksi. Rouva Ross katsoi vain minuun, ja luulin vajoavani lattian alle, niin kovasti häpesin. Hänellä itsellään on kaikki niin erinomaista ja täydellistä, ja mitä hän ajattelisi meistä! Marilla tuli punaiseksi kuin piooni, mutta ei sanonut mitään — silloin. Hän kantoi kakun ja kastikkeen pois ja tuli takaisin mukanaan mantelileivoksia ja mansikkahilloa sen sijasta. Vieläpä hän tarjosi minullekin, mutta en voinut saada alas palastakaan. Olihan pääparkani päällä ikäänkuin hehkuvia hiiliä. Mutta kun Rossin herrasväki oli mennyt tiehensä, torui hän minua hirveästi. Hyvänen aika, Diana, mikä sinua vaivaa?

 

Diana oli noussut ylös hyvin epävarmoin jaloin. Sitten hän istuutui taas ja vei kädet päähänsä.

 

— Minä — minä voin niin kauhean huonosti, sanoi hän itkuisella äänellä. — Minun — minun täytyy varmaankin lähteä kotiin nyt heti.

 

— Oi, kuinka voit ajatella, että saisit mennä kotiin ilman teetä, huudahti Anna hyvin alakuloisena. — Sen laitan kuntoon tuossa tuokiossa — menen panemaan veden kuumenemaan heti paikalla.

 

— Minun täytyy mennä koviin, sanoi Diana raukeasti, mutta hyvin varmalla äänellä.

 

— Vähän ruokaa sinun täytyy ottaa, rukoili Anna. — Enkö saa antaa sinulle palan sokerikakkua ja hiukan kirsikkahilloa? Mene sohvalle pitkäksesi hetkiseksi, niin tulet kyllä paremmaksi. Mistä siinä olet sairas?

 

— Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Diana, ja se oli kaikki, minkä hänestä sai irti.

 

Turhaan Anna pyysi ja rukoili.

 

— En koskaan ole kuullut puhuttavan, että vieraat lähtevät tiehensä juomatta teetä, valitti hän. — Oi, Diana, luuletko olevan mahdollista, että todellakin olet saanut isonrokon? Jos tämä on sitä, niin seuraan minä sinua ja hoidan sinua, siihen voit luottaa. En koskaan hylkää sinua, Jospa sinä sentään jäisit tänne ja joisit teetä! Missä tienoin sinusta tuntuu pahalta?

 

— Päätäni huimaa niin kauheasti, sanoi Diana. — Ja sitten minua ylenannattaa.

 

Hän käveli todellakin hyvin epävarmoin liikkein.

 

Pettymyksen kyyneleet silmissään Anna haki Dianan hatun ja saartoi häntä aina häntä omalle piha-aidalleen asti. Sitten hän itki koko tien Vihervaaralle asti, jossa hän apein mielin pani vattumehujäännöksen seinäkaappiin ja laittoi teen kuntoon Matthew'lle ja Jerrylle. Mutta kaikki ilo, jota hän oli toivonut sen yhteydessä, oli poissa.

 

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kun sade valui virtanaan aamusta iltaan, ei Anna astunut jalallaan Vihervaaran ulkopuolelle. Maanantain iltapäivällä Marilla lähetti hänet rouva Lynden luo asialle. Aivan lyhyen ajan kuluttua Anna hyökkäsi takaisin pitkin oikotietä, kyyneleet valuen pitkin poskia. Hän syöksyi sisään keittiöön ja heittäytyi epätoivon valtaamana sohvalle.

 

— Mikä nyt on hullusti, Anna kulta? kysyi Marilla ihmettelen ja pahoilla mielin. — Toivottavasti et ole taas ollut nenäkäs rouva Lyndelle?

 

Ei muuta vastausta kuin uusi kyyneltulva ja vielä kiihkeämmät nyyhkytykset.

 

— Anna, kun teen sinulle kysymyksen, niin haluan saada vastauksen. Nouse istumaan kuten ainakin oikea ihminen ja sano minulle, minkätähden itket.

 

Anna nousi istumaan lohduttoman tuskan kuvana.

 

— Rouva Lynde oli rouva Barrya tervehtimässä tänään, ja rouva Barry oli ollut niin kauhean vihainen, uikutti hän. — Hän sanoo, että juotin Dianan humalaan lauantaina, niin että hän kotiin tultuaan käyttäytyi niin huonosti… Ja hän sanoo, että minun täytyy olla perinpohjin turmeltunut ja paha tyttö, eikä koskaan, koskaan hän anna enää Dianan leikkiä minun kanssani. Oh, Marilla, olen niin pahoillani, että luulen menehtyväni…

 

Marilla tuijotti, mitä suurimmassa määrin ällistyneenä.

 

— Juottanut Dianan humalaan? sanoi hän, saatuaan takaisin puhekykynsä. — Anna, oletko sinä vai rouva Barry päästä pyörällä? Mitä ihmeessä sinä hänelle tarjosit?

 

— En tilkkaakaan muuta kuin vattumehua, nyyhkytti Anna. Enhän luullut vattumehusta voivan tulla humalaan, Marilla, — en edes sittenkään, vaikka joisi kolme suurta lasin täyttä, kuten Diana. Oi, se tuntuu niin kauhealta — tulen ajatelleeksi rouva Thomasin miesrenttua… Mutta ei ikipäivinä ollut tarkoitukseni saada aikaan mitään sellaista.

 

— Humalaan! Mitä tuo ihminen puhuu? sanoi Marilla ja meni suoraa päätä arkihuoneen seinäkaapille.

 

Siellä hyllyllä oli aivan oikein pullo — jonka hän heti havaitsi sisältävän jäännöksen hänen vanhasta kotitekoisesta rypäleviinistään, josta hän oli kuuluisa Avonleassa, vaikka eräät ihmiset, joilla oli ankarampi katsantokanta, muiden muassa rouva Barry, ankarasti paheksuivat sitä. Ja samassa sekunnissa Marilla muisti, että hän oli pannut vattumehupullon kellariin eikä kaappiin, kuten hän oli sanonut Annalle. Hän palasi keittiöön viinipullo kädessä. Hänen oli, kaikesta huolimatta, vaikea pidättää nauruaan.

 

— Anna, sinulla on todellakin merkillinen kyky joutua kommelluksiin! Sinä annoit Dianalle rypäleviiniä vattumehun asemasta. Etkö itse tuntenut eroa?

 

— En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen omenista… Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein… hienokäytöksiseksi — ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja uudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli pakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle, että hän oli humalainen kuin — kuin naakka… Hän vain nauroi tolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten hän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi hänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia… Ja koko eilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on niin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä tein sen tahallani.

 

— Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo nuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista, oli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. — Kolme tuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka se olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit vettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä, että laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen, aina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon pullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän vatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata, että sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin ikävästi.

 

— Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. — Sydämeni on murtunut. Kohtaloni tähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi… Diana ja minä olemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun silloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset…

 

— Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa valossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään. Luullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi huonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja selittää, kuinka asian laita on.

 

— Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. — Jospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta kuin minulla… Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.

 

— Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli tuuminut hetkisen. — Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.

 

Marillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä menojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna oli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.

 

— Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän surullisena. — Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?

 

— Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla. — Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä voinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain hyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin sanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään ihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli tarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta suuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii niin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.

 

Marilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen jäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin ulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo kuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean pienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella lännessä.

 

Rouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi häin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa kalpein huulin ja silmät suurina.

 

Hänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla oli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa oli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa. Tehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi todellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä ilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään kaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.

 

— Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.

 

Anna risti kätensä.

 

— Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei ollut tarkoitukseni saattaa — saattaa — Dianaa humalaan!… Kuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte pieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen, ja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa? Luuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja tekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua — olin täydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä rouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos sen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!

 

Tällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva Lynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän ärsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja omituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan. Hän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:

 

— En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani sopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.

 

Annan huulet vapisivat.

 

— Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni hänelle jäähyväiset? rukoili hän.

 

— Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni sisään ja sulki ovein jälkeensä.

 

Anna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.

 

— Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. — Olen itse ollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti. Marilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen… Nyt minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko itse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen ihmiseen kuin rouva Barryyn.

 

— Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen pakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan pääsemäisillään valloilleen.

 

Ja kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle, nauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.

 

Mutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti itäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä nukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.

 

— Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön vielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli päänalusella olevaa kuumaa poskea.