Nyt, pienokaiset, tiedätte varmaankin — näin jatkoi hovioikeudenneuvos Drosselmeier seuraavana iltana — nyt tiedätte varmaankin, minkätähden kuningatar käski niin tarkasti vartioida prinsessa Pirlipatia. Hän pelkäsi tietenkin, että rouva Hiireläinen täyttäisi uhkauksensa ja tulisi takaisin ja puraisisi prinsessan kuoliaaksi. Drosselmeierin koneet eivät auttaneet mitään viisasta ja ovelaa rouva Hiireläistä vastaan. Ainoastaan hovin tähtitieteilijä, joka oli salainen sekä taivaanmerkkien että tähtien selittäjä, arveli tietävänsä, että kissaperhe Hyrrä voisi pitää rouva Hiireläisen loitolla kehdosta. Siitä johtui määräys, että kunkin vartijattaren täytyisi pitää Hyrrän poikaa sylissään, mitkä muutoin kaikki olivat sala-lähetystöneuvoksia, ja heidän vaivalloista valtionvirkaansa koetettiin sulostuttaa asiaankuuluvalla silityksellä.

Kerran keskiyön aikaan sattui, että molemmat ylihoitajattaret, jotka istuivat kehdon ääressä, havahtuivat ikäänkuin raskaasta unesta. Ympärillä olivat kaikki vajonneet uneen — ei kuulunut kehräystä — vallitsi kuolemanhiljaisuus, sen katkaisi vain puuntoukan naputus. Mutta miten ylihoitajatar kauhistuikaan, kun hän huomasi aivan edessään suuren ruman hiiren, joka seisoi takajaloillaan ja nojasi inhottavan päänsä prinsessan kasvoja vasten. Hän hypähti seisoalleen kauhusta huudahtaen. Mutta samassa livahti rouva Hiireläinen (sillä häiritsijä Pirlipatin kehdon ääressä oli juuri hän) nopeasti huoneen nurkkaan. Lähetystöneuvos syöksyi hänen peräänsä, mutta liian myöhään —, hän katosi lattianraosta. Pikku Pirlipat heräsi meluun ja itki katkerasti.

"Taivas olkoon kiitetty", huusivat vartijattaret, "hän elää!"

Mutta kylläpä he kauhistuivat, kun he katsahtivat pikku Pirlipatiin ja näkivät millaiseksi kaunis pikku lapsi oli muuttunut. Kultakiharaisen, valkopunaisen enkelinpään sijalla oli muodoton paksupää, joka kuului surkeaan pieneen koukkuiseen ruumiiseen; taivaansiniset silmät olivat muuttuneet ulkoneviksi tylsiksi lehmänsilmiksi, ja pikku suu ulettui toisesta korvasta toiseen.

Kuningatar oli nääntyä valituksiin ja voivotuksiin, ja kuninkaan työhuone täytyi verhota pumpulilla vuoratuilla seinäpapereilla, sillä hän löi päänsä vähän väliä seinään ja huudahti ääneen valittaen:

"Voi minua onnetonta kuningasta!"

Hän olisi tosin nyt voinut havaita, että olisi ollut parasta syödä makkarat ilman silavaa ja jättää rouva Hiireläinen omaisineen rauhaan hellan alle. Mutta sellainen ajatus ei pälkähtänytkään pikku Pirlipatin isän päähän, vaan hän syyti kerta kaikkiaan koko syyn nürnbergiläisen hovikellosepän, Christian Elias Drosselmeierin niskoille. Sentähden antoi hän sellaisen viisaan käskyn, että Drosselmeierin täytyisi neljän viikon kuluessa parantaa prinsessa Pirlipat entiselleen tai ainakin keksiä varma ja pettämätön keino asian järjestämiseksi; muussa tapauksessa kohtaisi häntä häpeällinen kuolema telottajan kirveen kautta.

Drosselmeier kauhistui aika lailla. Kuitenkin alkoi hän taas pian luottaa kykyynsä ja onneensa ja ryhtyi heti kaikkein välttämättömimpiin valmisteluihin. Hän hajoitti taitavasti pikku Pirlipatin alkutekijöihinsä, kiersi hänen käsivartensa ja jalkansa irralleen ja tutki hänen sisäistä rakennettaan. Mutta surukseen huomasi hän, että prinsessa muuttuisi yhä epämuodostuneemmaksi sitä mukaa kun hän kasvaisi, eikä Drosselmeier keksinyt mitään neuvoa eikä apua tähän vaikeaan tilanteeseen. Hän pani prinsessan jälleen varovaisesti kokoon ja vaipui raskasmielisenä kehdon ääreen, jonka luota hän ei koskaan saanut lähteä.

Neljäs viikko oli jo alkanut — niin, keskiviikko oli jo menossa —, kun kuningas käväisi häntä katsomassa ja huudahti vihasta säihkyvin silmin ja uhkaillen valtikallaan:

"Christian Elias Drosselmeier, paranna prinsessa, muutoin täytyy sinun kuolla!"

Drosselmeier alkoi itkeä katkerasti, mutta pikku prinsessa Pirlipat makasi aivan tyytyväisenä ja särki pähkinöitä.

Ensi kerran kiinnitti hovikelloseppä nyt huomiota prinsessan erikoiseen pähkinänsyöntihaluun ja siihen asianhaaraan, että tytöllä oli jo syntyessään hampaat. Toden totta olikin hän maailmaan tultuaan huutanut siksi kunnes hän sattumalta sai käsiinsä pähkinän. Hän särki sen heti, söi sen sydämen ja rauhoittui samassa. Siitä alkaen piti vartijattarien alinomaa antaa hänelle pähkinöitä.

"Oi, luonnon ihana vaisto, kaikkien olentojen ikuisesti selittämätön tunneyhteisyys", huudahti Christian Elias Drosselmeier, "sinä osoitat minulle salaisuuden oven, minä kolkutan sitä ja se avautuu".

Hän pyysi heti lupaa saada puhutella hovitähtitieteilijää, ja hänet vietiin hänen luokseen tarkasti vartioituna. Molemmat herrat syleilivät toisiaan kyynelsilmin, koska he olivat hyvät ystävät, vetäytyivät sitten salakammioon ja avasivat joukon kirjoja, joissa puhuttiin vaistosta, tunneyhteisyydestä ja vastatunteisuudesta ja muista salaperäisistä asioista. Yö teki tuloaan, hovitähtitieteilijä tarkasti tähtiä ja asetti näihinkin asioihin perehtyneen Drosselmeierin avulla prinsessa Pirlipatin horoskoopin. Siitä oli aikamoinen vaiva, sillä viivat sotkeutuivat vallan sekaisin, mutta viimein — mikä ilo! viimeinkin selvisi heille, että prinsessa Pirlipatin täytyi syödä Krakatuk pähkinän sydän, jotta hän pääsisi siitä lumouksesta, joka oli rumentanut hänet, ja jotta hän tulisi jälleen yhtä kauniiksi kuin ennen.

Krakatuk pähkinän kuori oli niin kova, että neljäkymmentä kahdeksan puutaa painava tykki saattoi ajaa sen yli särkemättä sitä. Sellaisen miehen, jonka partaa ei koskaan ollut ajettu ja jolla ei ollut koskaan ollut saappaita jalassa, täytyi särkeä tämä pähkinä prinsessan silmien edessä ja hänen täytyi ojentaa pähkinänsydän prinsessalle silmät ummessa. Vasta sitten kun nuorukainen olisi kulkenut seitsemän askelta taaksepäin lankeamatta, saisi hän uudelleen avata silmänsä.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Drosselmeier herkeämättä työskennellyt tähtitieteilijän kanssa, ja kuningas istui lauvantaina paraikaa päivällispöydässä, kun Drosselmeier, joka varhain sunnuntaiaamuna piti teloitettaman, syöksyi sisään iloisena ja ilmoitti keinon prinsessa Pirlipatin kadotetun kauneuden takaisin saamiseksi. Kuningas syleili häntä myrskyisen suosiollisesti ja lupasi hänelle timanttisapelin, neljä kunniamerkkiä ja kaksi uutta pyhätakkia.

"Heti syötyämme", sanoi hän ystävällisesti, "ryhdymme työhön. Pidä siis huolta, kallis hovikelloseppä, että nuori parraton mies saapuu matalissa kengissä, muassaan Krakatuk pähkinä, äläkä anna hänen sitä ennen maistaa viiniä, jotta hän ei kompastuisi, kun hän astuu taaksepäin seitsemän askeltansa kuin krapu. Jälestäpäin saa hän juoda niin paljon kuin häntä ikinä huvittaa!"

Drosselmeier joutui ymmälle kuninkaan sanoista, ja vavisten ja peloissaan sai hän vihdoin änkytetyksi, että keino oli keksitty, mutta että Krakatuk pähkinä sekä nuorukainen, joka sen särkisi, oli etsittävä, ja että samalla oli sangen epätietoista voitaisiinko pähkinää ja pähkinänsärkijää koskaan löytää. Kuningas heilutti raivoissaan valtikkaa kruunatun päänsä yläpuolella ja jylisi jalopeuran äänellä:

"Siis mestauslavalle!"

Oli onneksi hätään ja pulaan joutuneelle Drosselmeierille, että ruoka juuri sinä päivänä maistui aivan erikoisen hyvältä kuninkaan mielestä ja että hän siitä syystä oli hyvällä tuulella ja suostui kuuntelemaan järkeviä sanoja, joita jalomielinen ja Drosselmeieriä säälivä kuningatar säästämättä saneli. Drosselmeier rohkaisi mielensä ja huomautti, että hän oikeastaan oli tehnyt tehtävänsä keksimällä keinon, jonka avulla prinsessa voisi parantua, ja siten siis ansainnut elämisoikeutensa. Kuningas sanoi sitä turhiksi verukkeiksi ja tyhmäksi roskaksi, mutta päätti kuitenkin nautittuaan lasillisen vatsalikööriä, että molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä, saisivat lähteä maailmalle, eivätkä he saisi palata, ennenkuin heillä olisi Krakatuk pähkinä taskussaan. Mies, joka särkisi pähkinän, hankittaisiin — niin lausui kuningatar — kuuluttamalla sekä koti- että ulkomaisissa sanomalehdissä. —