Pirlipatin äiti oli kuninkaan rouva, siis kuningatar ja Pirlipat itse oli todellinen prinsessa jo samana hetkenä kuin syntyi. Kuningas iloitsi suuresti kauniista pienestä tyttärestään, joka makasi kehdossa, hän riemuitsi ääneen, tanssi ja kieppui yhdellä jalalla ja huusi kerran toisensa perästä:

"Heisan, onko koskaan nähty kauniimpaa lasta kuin pikku Pirlipat!"

Ja kaikki ministerit, kenraalit ja presidentit hyppelivät, samoin kuin maan isä, yhdellä jalalla ja huusivat:

"Ei ikinä!"

Eikä kukaan todellakaan voinut väittää, että koko avarassa maailmassa olisi nähty kauniimpaa lasta kuin juuri prinsessa Pirlipat. Hänen pienet kasvonsa olivat ikäänkuin kudotut hennoista liljanvalkeista ja ruusunpunaisista silkkikuiduista, pienet silmät olivat kuin iloisesti säteilevät lazurit, ja somat pienet suortuvat kähertyivät kuin loistavat kultalangat. Sitäpaitsi oli pikku Pirlipatilla syntyessään kaksi riviä pieniä helmihampaita, joilla hän kaksi tuntia syntymänsä jälkeen puri valtiokansleria sormeen, kun tämä tahtoi tutkia hänen kasvonpiirteitään, ja tämä huudahti:

"Oi, katalaa!"

Toiset väittivät, että hän huusi: "Haa!" Siitä ovat mielipiteet eriäviä vielä tänäkin päivänä.

Lyhyesti sanoen, pikku Pirlipat puri todellakin valtiokansleria sormeen, ja ihastunut maa tiesi nyt, että enkelinkaunis pikku Pirlipat oli nerokas, virkeä ja järkevä.

Kuten sanottu olivat kaikki tyytyväisiä, ainoastaan kuningatar oli sangen huolestunut ja levoton, vaikka kukaan ei tiennyt syytä siihen. Erikoisesti herätti huomiota se, että hän tahtoi että Pirlipatin kehtoa vartioitaisiin huolellisesti. Paitsi ovilla seisovia henkivartijoita täytyi, lukuunottamatta molempia kehdon ääressä istuvia hoitajattaria, vielä kuuden naisen istua siellä täällä huoneessa. Ja kaikkein merkillisintä oli se — eikä sitä kukaan voinut käsittää — että kullakin kuudella vartijattarella piti olla sylissään kissa, jota hänen täytyi silittää koko yö, jotta se koko ajan kehräisi. On mahdotonta, että te, rakkaat lapset, voisitte arvata minkätähden Pirlipatin äiti ryhtyi kaikkiin näihin varustuksiin. Mutta minä tiedän sen ja kerron siitä kohta.

Sattui niin, että Pirlipatin äidin hoviin keräytyi kerran joukko erinomaisia kuninkaita ja miellyttäviä prinssejä, ja silloin seurasivat komeat turnajaiset, pilanäytelmät ja hovitanssiaiset toisiaan. Kuningas tahtoi nyt kerran näyttää, ettei häneltä puuttunut kultaa eikä hopeaa, ja siksi teki hän suuren aukon valtion kassaan ja antoi rahaa mennä mielin määrin. Hän järjesti sentähden suuret makkarakekkerit, etenkin koska hän kaikessa salaisuudessa oli saanut kuulla ylihovikeittiömestarilta, että hovitähtitieteilijä oli ilmoittanut teurastusajan tulleen; hän heittäytyi vaunuihin ja tarjosi kuninkaille ja prinsseille — vain kauhallisen velliä, jotta yllätys olisi sitäkin suurempi.

Sitten lausui hän ystävällisesti kuningattarelle:

"Sinähän tiedät, rakkaani, kuinka paljon pidän makkarasta!"

Kuningatar ymmärsi heti mitä hän sillä tarkoitti. Se tarkoitti näet sitä, että kuningattaren piti itse, kuten usein ennenkin, ryhtyä makkaranvalmistamiseen.

Yliaarremestarin täytyi heti luovuttaa keittiöön suuri kultainen makkarakattila ja hopeakasarit. Suuri tuli sytytettiin santelipuusta, kuningatar sitoi vyölleen silkkiesiliinan, ja kohta höyrysi kattilasta makkaraliemen suloinen tuoksu.

Mieluisa tuoksu tunkeutui aivan oikeussaliin saakka, eikä kuningas voinut enää hillitä itseään.

"Teidän luvallanne, hyvät herrat!" huudahti hän, kiiruhti keittiöön, syleili kuningatarta, hämmensi kattilaa kultavaltikallaan ja palasi sitten rauhoittuneena oikeussaliin.

Sitten koitti se tärkeä hetki, jolloin silava oli leikattava kuutioihin ja käristettävä hopeahalstarilla. Hovinaiset poistuivat, koska kuningatar tahtoi uskollisesta rakkaudesta ja kunnioituksesta puolisoaan kohtaan yksinänsä suorittaa tämän tehtävän.

Mutta samassa kun silava alkoi piristä, kuului kuiskaava ääni:

"Antakaa minullekin paistia, sisko! — minäkin tahdon pitää kemut, minäkin olen kuningatar — antakaa minulle paistia!"

Kuningatar tiesi hyvin, että se oli rouva Hiireläisen ääni. Rouva Hiireläinen oli asunut jo useita vuosia kuninkaan palatsissa. Hän väitti olevansa sukua kuningasperheelle ja sanoi itse olevansa Hiiralian kuningatar. Sentähden olikin hänellä suuri hovi hellan alla. Kuningatar oli hyvä ja antelias rouva, ja vaikkei hän aivan tahtonutkaan tunnustaa rouva Hiireläistä kuningattareksi ja sisarekseen, niin soi hän tälle mielellänsä kekkerit tuona juhlapäivänä ja huusi:

"Tulkaa tänne vaan, rouva Hiireläinen, te saatte kyllä maistaa rasvaa."

Rouva Hiireläinen saapui silloin iloisesti hypähtäen hellalle ja tarttui somalla pienellä käpälällään silavapalaseen toisensa jälkeen, aina sitä mukaa kun kuningatar ojensi niitä hänelle. Mutta nyt saapuivat yhtäkkiä kaikki rouva Hiireläisen serkut ja sukulaiset, vieläpä kaikki hänen seitsemän poikaansakin, jotka olivat hyvin tottelemattomia viikareita. Ne hyökkäsivät kaikki silavan kimppuun, ja kauhistuneen kuningattaren oli aivan mahdoton estää niitä. onneksi saapui ylihovimestaritar paikalle ja ajoi tunkeilevat vieraat tiehensä, jotta edes hiukan silavaa jäi jälelle, mikä sitten hovilaskutaitajan opastuksella jaettiin sangen etevästi tasan kaikille makkaroille.

Patarummut ja torvet pärisivät, kaikki läsnäolevat mahtimiehet ja prinssit kulkivat loistavissa juhlapuvuissa, osa valkeilla ratsuilla, osa kristallisissa katevaunuissa makkarakemuihin. Kuningas otti heidät sydämellisesti ja armollisesti vastaan ja istahti sitten isännäksi kruunuineen ja valtikkoineen ensimäisenä pöytään.

Kuningas kalpeni jo maksamakkaran aikana ja nosti katseensa taivasta kohti — hänen rinnastaan nousi huokauksia — ankara tuska valtasi hänet! Mutta verimakkaran tullessa vaipui hän ääneen nyyhkyttäen ja huoaten nojatuoliinsa. Hän pani molemmat kädet kasvojensa eteen ja valitti ja läähätti.

Kaikki nousivat kauhistuneina pöydästä, henkilääkäri koetti turhaan tarttua kuninkaan valtimoon. Syvä, nimetön tuska raateli kuningasta. Viimein, viimein pitkien neuvottelujen perästä ja kaikellaisten voimakkaiden keinojen, kuten poltettujen höyhensulkien ja sellaisten vaikutuksesta, näytti kuningas tointuvan hiukan, ja hän änkytti tuskin kuuluvasti seuraavat sanat:

"Liian vähän silavaa."

Silloin heittäytyi kuningatar lohduttomana hänen jalkoihinsa ja nyyhkytti:

"Voi, onneton puoliso-parkani! Voi, mitä tuskia mahtanetkaan kärsiä! Tässä on rikoksentekijä jalkojesi juuressa — rankaise, rankaise häntä kovasti! — Voi, rouva Hiireläinen seitsemän poikansa, serkkujensa ja sukulaistensa kanssa on ahminut silavan ja —"

Näin sanoen kaatui kuningatar taaksepäin pyörtyneenä. Mutta kuningas nousi vihoissaan seisomaan ja huusi äänekkäästi:

"Ylihovimestaritar, miten se tapahtui?"

Ylihovimestaritar kertoi kaiken mitä hän tiesi, ja kuningas päätti kostaa rouva Hiireläiselle ja hänen perheelleen, joka oli siepannut silavan hänen makkaroistaan. Salainen sotaneuvosto kutsuttiin kokoon, päätettiin nostaa oikeusjuttu rouva Hiireläistä vastaan ja ottaa hänen omaisuutensa takavarikkoon. Mutta kun kuningas arveli, että rouva Hiireläinen voisi sillaikaa vielä näpistellä häneltä silavaa, päätettiin koko juttu uskoa hovikellosepän haltuun.

Tämä mies, joka kuten minä, oli nimeltään Christian Elias Drosselmeier, lupasi erikoisen valtioviisaalla hankkeella ajaa rouva Hiireläisen ja hänen perheensä pois palatsista ikiajoiksi. Hän keksi todellakin pieniä nerokkaita koneita, joihin sidottiin paistettua silavaa pienellä nuoralla, ja näitä asetteli Drosselmeier yltympäri rouva silavanhotkijan asuntoon.

Rouva Hiireläinen oli itse niin viisas, että hän huomasi Drosselmeierin viekkauden. Mutta kaikki hänen varoituksensa, kaikki hänen selityksensä olivat turhia. Suloisen silavantuoksun houkuttelemina astui rouva Hiireläisen kaikki seitsemän poikaa ja useita serkkuja ja sukulaisia Drosselmeierin koneisiin, ja juuri kun he aikoivat siepata silavaa itselleen, vangitsi heidät äkisti putoava ristikko, ja sitten mestattiin heidät häpeällisesti itse keittiössä.

Rouva Hiireläinen hylkäsi pienen joukkionsa kanssa tämän kauhun majan. Viha, epätoivo ja kostonhalu täyttivät hänen sielunsa. Hovi riemuitsi suuresti, mutta kuningatar oli huolissaan, sillä hän tunsi rouva Hiireläisen luonteen ja tiesi varmasti, ettei hän jättäisi kostamatta poikiensa ja sukulaistensa kuolemaa.

Aivan oikein, rouva Hiireläinen näyttäytyikin kerran kun kuningatar valmisti puolisolleen eräänlaista keuhkomuhennosta, josta tämä erikoisesti piti, ja sanoi:

"Minun poikani, minun serkkuni ja sukulaiseni ovat murhatut, pidä tarkkaa huolta, rouva kuningatar, ettei hiirikuningatar puraise pikku prinsessaasi kahtia — pidä tarkkaa huolta."

Näin sanoen katosi hän jälleen, eikä häntä näkynyt enää, mutta kuningatar kauhistui niin, että hän kaatoi keuhkomuhennoksen tuleen, ja siten pilasi rouva Hiireläinen jo toisen kerran kuninkaan mieliruuan, ja kuningas raivostui siitä kovin. —

"Mutta nyt riittää jo tältä päivältä. Toiste enemmän", lopetti hovioikeudenneuvos.

Vaikka Maria, jolla oli omat ajatuksensa kertomuksesta, kuinka olisi pyydellyt setä Drosselmeieriä jatkamaan, ei tämä kuitenkaan taipunut, vaan nousi ja sanoi:

"On epäterveellistä saada liian paljon yhdellä kertaa; loput huomenna."

Juuri kun hovioikeudenneuvos Drosselmeier oli pujahtamaisillaan ulos ovesta, kysyi Fritz:

"Mutta sanoppa, setä Drosselmeier, onko todellakin totta, että sinä olet keksinyt hiirenloukut?"

"Miten voit kysyä noin tyhmästi", huudahti äiti.

Mutta hovioikeudenneuvos hymyili perin merkillisesti ja lausui hiljaisella äänellä: