CHAPTER III

 Mitä muutoin tulee ihmisen suhteeseen aineeseen, niin todetaan hämmästyneenä, ettei tähän saakka ole niin sanoaksemme selvitetty eikä järjestetty mitään. Tämä suhde on kuitenkin järkähtämätön ja oleellinen, mutta vanhimmista ajoista asti huomaamme ihmiskunnan häilyvän mitä vaarallisimman luottamuksen ja mitä järjestelmällisimmän epäluottamuksen, jumaloinnin ja inhon välillä, siirtyvän asketismista ja täydellisestä kieltäymyksestä päinvastaiseen liioitteluun. Tässä ei ole tarkoitus vielä kerran saarnata ja harjoittaa ajattelematonta ja turhaa pidättyväisyyttä. Se on usein yhtä turmiollista kuin niin tavallinen kohtuuttomuus. Meillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä voi edistää ja ylläpitää ruumiimme täydellistä kehittymistä. Mutta välttämätöntä olisi määrätä niin tarkalleen kuin mahdollista tuon oikeuden rajat, sillä kaikki se, mikä menee niiden yli, vahingoittaa olemuksemme toisen osan kehkeytymistä, tuon osan, mikä on kuin kukka, jota lehdet ravitsevat tai tukahduttavat. Mutta ihmiskunta, jolle jo niin kauan aikaa sen kukan hienoimmat ja hennoimmat värivivahdukset ja tuoksut ovat antaneet askartelua, jättää kuitenkin useimmiten luonteenlaadun, hetken tai sattuman varaan ne itsetiedottomat voimat, jotka edustavat joko ravitsevia, herkkätuntoisia ja työteliäitä tai rehentelevän itsekkäitä anastushaluisia ja tuhoatuottavia lehtiä. Tämä on ehkä tähän saakka tapahtunut jokseenkin rankaisematta, sillä ihmisyyden ihanne, joka aluksi kohdistui yksinomaan ruumiiseen, epäröi kauan aikaa aineen ja hengen välillä. Mutta nyt se vakaantuu yhä järkähtämättömämmän varmasti älyn ja ymmärryksen ympärille. Me emme enää ajattelekaan kilpailla voimassa tai vikkelyydessä leijonan, pantterin tai suuren ihmisenmuotoisen apinan kanssa, emmekä kauneudessa kukan tai tähtien välkkeen kanssa valtamerellä. Kaiken itsetiedottoman voiman käyttö älyn avulla, aineen asteittainen alistaminen ja sen arvoituksen etsiminen — se on tällä hetkellä sukumme todennäköisin tarkoitus ja tehtävä. Ennen vanhaan, kun epäilyksestä ei oltu vielä päästy, oli kaikki halujen tyydyttäminen, jopa liiallisuuksiinkin meneminen anteeksiannettavaa ja siveellistä, kunhan siitä ei vain seurannut korvaamaton voimainmenetys tai jotakin, mikä vahingoitti elimistöä. Nyt, kun lajin tehtävä saa määritellymmän muodon, meidän tehtävämme on poistaa kaikki se, mikä ei suoranaisesti edistä olentomme henkisen puolen kehitystä. Synti henkeä vastaan, mikä on juuri synti tervettä järkeä vastaan, joka Jesuksella varmaankin oli mielessä ja jonka hän kirosi ennenkuulumattoman ankarasti, tulee anteeksiantamattomaksi. Vähitellen täytyy uhrata kaikki se, mikä tuottaa ruumiille vain hyödytöntä mielihyvää, se on, mikä ei ilmaannu ajatuksen suuremmassa ja kestävämmässä tarmossa, kaikki nuo pienet, n.k. viattomat nautinnonhalun tyydyttämiset, jotka, niin vaarattomia kuin ne itsessään ovatkin, tottumuksen ja esimerkin kautta ylläpitävät kuitenkin yleisesti omaksuttua käsitystä alhaisista nautinnoista ja väkivaltaisesti anastavat paikan, mikä kuuluisi älyn tyydyttämisille. Mutta nämä eivät ole kuten ruumiinhalujen tyydyttämiset, joista toiset voivat olla hyödyllisiä, toiset vahingollisia tämän kehkeytymiselle. Ajatuksen elysion-kentillä jokainen tyydytys vastaa nuortumista ja kehitystä, eikä mikään ole terveellisempää mielelle kuin tiedonhalun, käsityskyvyn ja ihailun huumaukset ja mässäykset.