CHAPTER XXXII

 Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden tilassa, missä 'me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä. Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen, joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen, mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut, turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa, aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim. teoksessa Sota ja rauha, l'Education sentimentale y.m.).

 

Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala, omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön, epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä merkityksessä, vaikk'ei se selitä mitään ja vaikk'ei se ole muuta kuin saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua, vaieta.