CHAPTER XVII

 Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.

 

Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä, ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa, kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle, johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.

 

Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä, mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja valheet.

 

Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: "Koska olet tehnyt sen ja sen, voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut. Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi pysyy sinulle uskollisena." Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: "Olet onnistunut vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella, sinun kai täytyy vielä pettää?" Ei yksikään ihminen suuntaa mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön, halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman tutkiskella tulevaisuutta.