CHAPTER IV

 Meidän moraalimme on varmaankin jonakin päivänä mukaannuttava lajin todennäköiseen tehtävään ja sen on korvattava suurin osa niitä mielivaltaisia ja usein naurettavia rajoituksia, jotka muodostavat sen kudoksen, näillä loogillisilla ja välttämättömillä rajoituksilla. Sillä jonkin olennon tai lajin ainoa moraali on siinä, että se alistaa elintapansa sen yleisen tehtävän täyttämiseen, joka sille näyttää olevan uskottu. Täten me näemme erinäisten syntien ja suurten rikosten painopisteen vähitellen siirtyvän paikaltaan, kunnes kaikkien sovinnaisten rikosten sijalle ruumista vastaan tulevat todelliset rikokset ihmiskunnan kohtaloita vastaan, se on sellaiset, jotka kohdistuvat älyn voimaa, kokonaisuutta, vapautta, ylivaltaa ja häiriytymättömyyttä vastaan.

 

Tällä ei ole sanottu, että ruumis olisi sovittamaton vihollinen, kuten kristinoppi opettaa. Kaukana siitä. Aivan ensimmäiseksi kehittyköön se niin terveeksi, voimakkaaksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Mutta se on oikullinen, vaatelias, lyhytnäköinen, itsekäs lapsi ja sitäkin vaarallisempi, mitä voimakkaampi se on. Se palvoo vain kuluvaa hetkeä. Pienen koiran ja neekerin lapsellinen ajattelutapa ja autuaallinen, toisten armosta riippuva alkeellisten vaistojen tyydyttäminen — siinä kaikki, mitä se voi kuvitella ja haluta. Muutoin se nauttii, ikäänkuin tämä kuuluisi sille luonnostaan ja hänellä olisi siihen täysi oikeus, hyvinvoinnista, turvallisuudesta, joutohetkistä, mukavuuksista ja mielihyvästä, joita toimeliaampi järki osaa sille hankkia. Ja omiin valtoihinsa jätettynä se nauttisi niistä niin mielettömästi ja hillittömästi, että se pian tukahduttaisi järjen, josta sen on kiittäminen onneaan. Rajoitukset ja kieltäymykset ovat siis välttämättömiä, ja ne käyvät välttämättömiksi ei ainoastaan sille, jolla on syytä luulla tai toivoa työskentelevänsä vaikuttavalla tavalla arvoituksen ratkaisemiseksi, ihmiskohtaloiden täyttymiseksi, ajatuksen voitoksi sokeasta aineesta, vaan myöskin kaikille niille, jotka seuraavat passiivisina, suuressa itsetiedottomassa jälkijoukossa järjen fosforihohteista kehitystä läpi maailmojemme kaaosmaisen pimeyden. Ihmiskunta on yksi ainoa ja yhtenäinen olento. Tuntuu kummalliselta, että joukkoajattelu, joka tuskin ansaitsee ajattelun nimeä, saattaa mitenkään vaikuttaa astronoomin, kemistin, runoilijan tai filosoofin luonteeseen, moraaliin, työtapoihin, ihanteeseen, velvollisuudentuntoon, riippumattomuuteen ja henkiseen voimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että se vaikuttaa niihin, vieläpä ratkaisevastikin. Ei yhtään aatetta syty kukkuloilla, jolleivät tasangon lukemattomat ja samanlaatuiset pikku aatteet saavuta määrättyä tasoa. Alhaalla ei ajatella voimakkaasti, mutta ajattelijoita on siellä monta. Ja se vähä, mitä siellä ajatellaan, alkaa vaikuttaa niin sanoaksemme atmosfäärisesti. Tämä atmosfääri, ilmapiiri, on joko vihamielinen tai hyväätekevä niille, jotka uskaltavat nousta huipuille, jyrkänteiden reunoille, jäätiköiden korkeuksiin, riippuen siitä, miten se on raskas tai kevyt, miten se on ylevien ajatusten tai karkeiden tapojen tai halujen kyllästämä. Jonkin kansan sankarillinen toiminta, kuten esim. uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous, kaikki riippumattomuus- tai vapautussodat, tyrannien murha j.n.e. puhdistaa ja hedelmöittää sitä enemmäksi kuin vuosisadaksi. Mutta niin paljoa ei tarvita niiden työn tukemiseksi, jotka työskentelevät kohtaloittemme täyttymiseksi. Kunhan vain heidän ympäristönsä tavat ovat hieman jalompia, toiveet epäitsekkäämpiä; kunhan vain levottomuutta, intohimoja, nautintoja, rakkautta valaisee viehkeyden, huolettomuuden, epämateriaalisen innon säde, niin he hengittävät vapaasti, he tuntevat saaneensa siivet, heidän ei tarvitse enää taistella sitä vastaan, mikä heissä on vaistomaista, heidän voimansa kohoutuvat ja keskittyvät. Talonpoika, joka ei sunnuntaisin juo itseään humalaan kapakassa, vaan jää rauhallisena lukemaan puutarhansa omenapuiden alle; pikkuporvari, joka nähdäkseen ylevän näytelmän tai viettääkseen yksinkertaisesti hiljaisen iltapäivän uhraa kilpa-ajojen kiihoitukset ja melun; työläinen, joka ei kaduilla laulele ruokottomia tai typeriä lauluja, vaan menee mieluummin kävelemään maalle tai katselemaan auringonlaskua kaupunginvallilta — kaikki he vaikuttavat osaltaan nimettömästi ja tiedottomasti sen suuren liekin voittoon, joka palaa ihmiskunnassa.