CHAPTER II

 Me elämme vuosisadalla, joka ei näytä rakastavan muuta kuin materiaa, mutta rakastaessaan sitä se kesyttää sitä samalla ja kesyttää sitä kiihkeämmin kuin mikään muu vuosisata. On kuin sillä olisi kiire oppia se tuntemaan, läpitunkea se, alistaa se valtansa alle, omistaa se kokonaan, nauttia siitä kyllääntymiseen asti, ikäänkuin vapauttaakseen tulevaisuuden sellaisen onnen levottomasta etsinnästä, jota voi hyvin järkevästi toivoa löytävänsä siitä, niin kauan kuin ei ole vielä tyhjentänyt kaikkia sen antimia eikä keksinyt kaikkia sen salaisuuksia. Tämä on välttämätöntä, kuten on välttämätöntä sekin, että koettelee lihallista rakkautta tullakseen tuntemaan rakkauden todellisen luonnon koko sen syvässä ja muuttumattomassa puhtaudessa.

 

Luultavaa on, että jonakin päivänä tulee hyvin voimakas vastavaikutus tuota aineellisten nautintojen intohimoa vastaan. Ei niin, että ihminen koskaan vapautuisi niistä; hän erehtyisi koettaessaan sitä. Me olemme loppujen lopuksi elävän aineen palasia, eikä ole hyvä olla välittämättä olemuksemme lähtökohdasta. Mutta se ei saa olla syynä siihen, että suljemme kaiken onnemme, kaikki toiveemme tuon lähtökohdan ahtaaseen piiriin. Melkein kaikki ne, joita tapaamme elon tiellä, koettavat jonkinlaisella ajattelemattomalla itsepäisyydellä ylläpitää itsessään aineen ylivaltaa. Astu johonkin seuraan, jossa on olemassaolon masentavammilta huolilta turvattuja miehiä ja naisia, valioseuraan, jos niin haluat, lausu siinä sanat ilo, onni, autuus, ihanne, ja otaksu enkelin samalla hetkellä kokoavan taikapeiliin tai jonkinlaiseen yliluonnolliseen koriin ja niissä säilyttävän ne kuvat, mitä nuo sanat ovat herättäneet niissä sieluissa, jotka ne ovat kuulleet. Mitä näet tuossa peilissä tai korissa? Kauniita yhteenkietoutuneita ruumiita, kultaa, jalokiviä, palatsin, suuren puiston, terveyttätuottavan taikajuoman, eriskummallisia koristeita, jotka edustavat turhamaisuuden unelmia ja, mikä muodostaa tärkeimmän osan, se täytyy tunnustaa, hyviä ruokia, hyviä viinejä, hienoja päivällisiä, uhkeita asuntoja. onko ihmiskunta vielä liian lähellä alkuperäänsä käsittääkseen jotain muuta? Eikö hetki ole vielä tullut, jolloin korista löydettäisiin voimakas ja epäitsekäs äly, rauhallinen omatunto, oikeamielinen ja rakastava sydän, katse ja valppaus, jotka olisivat oppineet käsittämään ja hyväkseenkäyttämään kaiken kauneuden, yhtä hyvin iltojen, kaupunkien, merien ja metsien kuin kasvojen, hymyn, sanan, teon tai sielunliikkeen kauneuden? Milloin me näemme tuon taikapeilin etualalla kauniiden alastomien naisten asemesta suuren ja syvän rakkauden kahden olennon välillä, jotka ovat oppineet, että lihalliset nautinnot menettävät levottomuuden ja katkeruuden synnyttämän jälkimakunsa vasta sitten, kun ajatukset, tunteet ja se, mikä on vielä parempaa, korkeampaa ja mystillisempää kuin ajatukset ja tunteet, yhtyvät päivä päivältä yhä läheisemmin? Milloin me näemme siinä keinotekoisen ja sairaalloisen kiihtymyksen asemesta, minkä synnyttävät liian runsas ja liian raskas ravinto tai kiihoitusaineet, nuo itsensä sen vihollisen vaarallisimmat lähetit, jonka me pyrimme voittamaan — milloin löydämme sen asemesta sellaisen mielen ylevää ja vakavaa iloa, joka on aina innostunut, koska se pyrkii aina ymmärtämään ja rakastamaan?… Nämä asiat tiedetään jo aikoja sitten, niin että näyttää hyödyttömältä sanoa niitä uudelleen. Mutta tarvitsee vain olla pari kolme kertaa niiden seurassa, jotka edustavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, eniten älyltään ja tunne-elämältään inhimillistä, saadakseen nähdä missä määrin he vielä hapuilevat etsiessään olemassaolon onnellisia hetkiä, missä määrin itsetiedoton onni, jota he odottavat, on vielä sen ihmisen onnen kaltainen, jolla ei ole henkistä elämää, ja miten työlästä heidän on tunkeutua sen pilven läpi, joka erottaa sen, mikä kuuluu ylöspäin pyrkivälle olennolle, siitä, mikä kuuluu alaspäin kulkevalle olennolle. Hetki ei ole vielä tullut, saattaa joku sanoa, jolloin ihminen voisi nähdä, mikä osuus on tunnustettava ruumiille, mikä sielulle. Mutta milloin se sitten tulisi, jos ne, joille sen olisi pitänyt koittaa jo aikoja sitten, antavat onnen valinnassaan välinpitämättömästi johtaa itseään hämärien ennakkoluulojen suuren joukon? Kun he hankkivat rikkautta ja kunniaa, kun he löytävät rakkautta, he poistavat niistä yksinkertaisesti jonkun verran halpamaista turhamaisuuden tyydyttämistä, karkeaa kohtuuttomuutta, mutta he menevät tuskin pitemmälle henkisemmän, puhtaammin inhimillisen onnen tavoittelussaan, he tuskin käyttävät etuisuuksiaan hyväkseen laventaakseen hieman aineellisuuden vähimmin oikeutettujen vaatimusten piiriä. Heille tapahtuu elämännautinnoissa sama henkinen pienentyminen, joka tulee esimerkiksi valistuneen katselijan osaksi, kun hän on eksynyt teatteriin, missä esitetään näytelmää, joka ei kuulu maailmankirjallisuuden viiteen tai kuuteen mestariteokseen. Hän tietää, että melkein kaikki se, mikä ihastuttaa niitä, jotka osoittavat suosiotaan hänen ympärillään, johtuu kunniaan, maineeseen, rakkauteen, isänmaahan, itseuhrautumiseen, oikeuteen, uskontoon ja vapauteen kohdistuvista, enemmän tai vähemmän turmiollisista ennakkoluuloista tai runouden imelimmistä ja herpaisevimmista jokapäiväisyyksistä. Siitä huolimatta häneenkin tarttuu yleinen ihastus ja hänen täytyy joka hetki tutkia vakavasti itseään ja hämmästyneenä vedota kaikkeen siihen, mitä hän tietää varmimmaksi, tullakseen vakuutetuksi siitä, etteivät ne, jotka ovat pysyneet uskollisina kaikista vanhimmille erehdyksille, ole oikeassa, vaikkakin hän on yksin toista mieltä.