CHAPTER XXVI

 Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen, tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan — olisiko helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle, älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet, sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä. Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea — mikä on erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos — se ei enää sekaannu moraaliimme. onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? onko ihmistunto kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu, suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.