CHAPTER XXV

 Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.

 

Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin; ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi, että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien, joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä. Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan, joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita — eikö sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma, joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen tuomarin olemassaolo ja viisaus? onko tämä houkutteleva meitä enemmän siksi, että se on käsittämättömämpi? onko siinä, minkä ainakin toivoo olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa, mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa — voisin mainita roomalaiset, Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja monta muuta — joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle varattua tilaa?

 

"Pyydän sinun", sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, "pyydän sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän. Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.

 

"Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: 'luulen, että tämä tai tuo on totta'. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät tähän toimintaan.

 

"Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin, niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi minulle muissa oloissa."