CHAPTER XXIV

 Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia, hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien seikkojen n.s. "sidekivet", mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus? Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?