CHAPTER XXIII

 Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan, sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta, kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. onko tuo todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä. Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien ulottuvilta?… Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan, jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden lukua? onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja lapsillamme? onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon nojaudumme persoonallisessa elämässämme.