CHAPTER XXII

 Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni, sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin? Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle merkityksen?

 

Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun. Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta, joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus, kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?…