CHAPTER XXI

 Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa, yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä, virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.