CHAPTER XXX

 Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa, turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella. Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius, jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen, ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa, säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja palvelijansa. Yltympärillä vallitsee — sen hän tietää vallan hyvin — suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen, ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien, muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä, kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle, joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko. Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys, toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme, ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme, kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi enää yhtä tyynesti: "He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä, merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin, jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino."

 

Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut Marcus Aureliuksen aikana — s.o. kolme neljännestä ihmisten onnettomuuksista — ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi, pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä, liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.