CHAPTER XXXI

 Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten "tasapainon" kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään, mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä tasapainoa. Tämä "tasapaino" ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin, jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa, luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin rakkauden muodossa.

 

Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle, sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä läheskään päässyt pois "uhrattujen sukupolvien" aikakaudesta. Historia ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta armoton.